Vuoden levyt

No niin. Vuosi loppuu. Voisin listata vuoden parhaat levyt. Paitsi etten osaa. Olen paha junnaaja. Kuuntelen laiskasti uutta musiikkia. Olen uudesta musiikista kyllä tietoinen, mutta kun aina ei uusi musiikki sillä lailla hetkauta.

Listaan siis vain vuoden levyt. Sellaiset levyt, joiden julkaisu on sattunut hetkauttamaan minua edes vähän johonkin suuntaan. Ja ehkä minä nyt osaan nimetä yksittäisen vuoden 2011 parhaan levyn, mutta säästänpä sen - draamantajuinen kun olen - tuonne loppuun.

Esimerkiksi tällaisia vuonna 2011 ilmestyneitä levyjä minä vuonna 2011 kuuntelin.

Bright Eyes - The People's Key

Kävelin ympäri Manhattania (pahoittelen sijainnilla makusteluani!) tämä levy korvissani ja valmistauduin illalla koittavaan keikkaan (pahoittelen keikkaelämyksellä makusteluani!). Syksyllä 2010 minulla oli kova Bright Eyes -vaihe, jolloin kuuntelussa olivat etenkin Fevers & Mirrors (2000) ja I'm Wide Awake, It's Morning (2005). The People's Key on toisenlainen levy, jopa sellaista yleisempää indiepoppia, eikä muutos välttämättä ollut huono. Levy osoittautui lähtöolettamuksia kivemmaksi, vaikkei olekaan Bright Eyesin paras. Saapa nähdä, veikö Conor Oberst Bright Eyesin lopullisesti naftaliiniin tämän levyn myötä. Toivon tietysti, ettei.

William Fitzsimmons - Gold in the Shadow

Gold in the Shadow on tavallaan William Fitzsimmonsin monipuolisin levy. Levy ei todellakaan ole huono, mutta kyllä se ehkä silti minusta on Fitzsimmonsin huonoin, jos valita pitää. Fitzsimmonsin kolme ensimmäistä levyä ovat kaikki minulle läheisempiä, vaikka niissä toistetaan miltei tavaramerkinomaisesti paria sointukuviota. Lisäksi kolmella ensimmäisellä levyllä on monia surullisia lauluja. Gold in the Shadow taas on valoisampi ja soittimellisempi ja bändimäisempi levy. Kyllä tämäkin kivasti istuu hiljaisiin iltoihin ja sellaisiin.

Death Cab for Cutie - Codes and Keys

Harmillista kyllä, Death Cabin uusin ei ole minusta kovin erityinen levy - etenkään, kun ottaa huomioon, että yhtye on aikoinaan tehnyt Transatlanticismin (2003) ja Plansin (2005) kaltaiset mestariteokset. Yhtye on kasvanut aikuiseksi, Ben Gibbard on kasvanut aikuiseksi, Ben Gibbard on muuttunut seesteisemmäksi, Ben Gibbard on luopunut alkoholista ja alkanut juosta maratoneja, ja Ben Gibbardin elämä on ilmiselvästi tasaisempaa. Tämä kaikki on varmasti ollut ihan hyväksi Gibbardin elämänlaadulle. Harmillista vain on, että Gibbardin tekemän musiikin surumielinen perusluonne on samassa rytäkässä mennyt, koska nimenomaan surumielisyys on asia, joka minua on aina Death Cabissa niin kovasti viehättänyt. Codes and Keys on toki ihan turvallista aikuispoppia, enkä minä nyt sitä kuunnellessani ärry, myönnettäköön.

Koria Kitten Riot - The Lows & The Highs

Koria Kitten Riot, eli käytännössä laulaja-lauluntekijä Antti Reikko, oli vuoden mukavimpia uusia tuttavuuksia. Syksyllä ilmestynyt The Lows & The Highs on kansainvälisen tason suomalainen levy, ja kun MySpacessa KKR:n vaikutteiksi nimetään sellaisia kuin Elliott Smith, Neil Young, Sufjan Stevens, Bright Eyes, Nick Drake, Jon Auer, Damien Rice, The Flaming Lips, Regina Spector, Arcade Fire, Nada Surf, The Posies, Sparklehorse ja Death Cab for Cutie, minua kovasti hämmentää. Reikon makua ei voi moittia. Sitä voi kehua. Ja mikä parasta, hänen tekemänsä levytkin vastaavat odotuksiin. Harmillista KKR:n kannalta on, että tämänkaltainen musiikki on Suomessa on ihan marginaalissa, englanninkielisyytensäkin vuoksi. (Tuossa alla on liveversio kappaleesta Playing Truant, koska levyversiota ei ollut tarjolla ja koska Playing Truant on minusta miellyttävä kappale. Kappaleen poljento on kiva, kuin The Nationalin Fake Empiressa, mikä on hyvä asia.)

Ewert and the Two Dragons - Good Man Down

Tässäpä toinen uusi hieno tuttavuus, Tallinnasta. Ewertin ja tyyppien toinen levy Good Man Down julkaistiin loppuvuodesta myös Suomessa, ja levy on hieno, hieno. Levy on ollut ostoslistallani jo hetkestä, ja mikä sattuvinta, levy on juuri kadonnut Spotifysta, ja se on oikeastaan jopa vähän piristävää. Tuntuu kivalta ajatukselta se, että saapuu levyn kanssa kotiin, panee levyn soittimeen ja painaa nappulaa. Sitten, nappulan painamisen jälkeen, huoneen täyttää tämä avausraita, ja sitten hymyilyttää. Se on musiikilta kivasti tehty.

(In The End) There`s Only Love by Ewert and The Two Dragons

---

Sitten se vuoden paras levy!

The Pains of Being Pure at Heart - Belong

Tämän levyn nimeäminen vuoden parhaaksi ei vaatinut minulta lainkaan lihaksia, jos nyt lihaksia vaaditaan vuoden parhaan levyn valintaan. Ei kai vaadita. Minä pidän toiveikkuudesta ja ilmassa leijailemisesta, ja sitä tämä levy minulle edustaa mitä vahvimmin. Painsista minulle aina tulee sellainen onnellinen ja ilmava olo, jotenkin kuulas. Harmillisesti yhtyeen Flow-esiintyminen Helsingissä jäi väliin, mutta onnekas kun olin, näin samat kappaleet ja pari ylimääräistäkin maaliskuun viimeisenä päivänä Philadelphiassa. Tuntui kivalta. Joillain levyillä vain on muita enemmän merkitystä, ja esimerkiksi tällä levyllä on.

War inside of me

Heräsin. Keitin kahvia. Päässä alkoi soida säe.

And I, I feel like I wouldn't like me if I met me.

Ei sillä, että juuri niiden sanojen päässä soimiselle olisi siinä hetkessä ollut mitään suurempaa syytä, niin vain sattui olemaan. Sen seurauksena piti panna soimaan se levy, jonka avauskappale moisen säkeen sisältää.

Kyseessä on kanadalaisen Tegan & Sara -duon So Jealous (2006). Hyvä levy onkin. Ja aliarvostettu, siis minun pääni sisällä - olen kerta toisensa jälkeen onnistunut unohtamaan levyn olemassaolon ja hyvyyden. Sellaiselle ei ole mitään syytä.

Tuo levyn alku on kiva. Lisäksi levyn seuraavat kappaleet ovat kivoja. Koko levy on kiva, varmasti Tegan & Saran paras, ainakin nyt sanoisin niin ihan mukisematta. Jostain syystä yhtyeen muu tuotanto (The Con -levyä lukuun ottamatta) on jäänyt vähän varjoon. Mutta tämä So Jealous on kyllä hyvä. Ei maailman paras, koska kaikki levyt eivät voi olla, mutta hyvä. Hyvä.

Koska kirjallinen ilmaisuni on juuri nyt jähmeää, kirjallinen ilmaisu pitää päättää tähän. Täällähän kukaan ei pakota muuhun.

I wake up exhausted, it's not morning.

Levy, joka löytyi lentokoneessa

Nyt on ilmiselvästi menossa jokin vaihe. Sen sijaan, että lukisin erästä romaania (jonka ostin taannoin Lontoosta puolella punnalla ja joka ei jotenkin onnistu pitämään otteessaan, harmi sinänsä), luen taas vanhoja päiväkirjojani, taas jostain kuuden vuoden takaa. Edellisessä merkinnässäni puin Ryan Adamsin Love Is Helliä, joka oli merkittävä levy eritoten joulukuussa 2005. Juuri ennen vuoden loppua kuvioihin ehti kuitenkin astua myös Arcade Firen Funeral, jota kuuntelin ensimmäisen kerran lentokoneessa, kannettavasta cd-soittimestani.

Lontoon ja Méxicon välillä joulukuun 28:ntena vuonna 2005 olin levystä tätä mieltä: "Vaikka olen kuunnellut levystä vasta vain puolet (noin), se tuntuu jo nyt klassikolta."

Näin jälkeenpäin voin hyvin todeta olleeni oikeilla jäljillä. Ihan sama, että kaikki kriitikot ovat jo kehuneet levyä maasta kattoon ja siitä edelleen taivaaseen. Ihan sama, että olen kriitikoiden kanssa samaa mieltä. Ihan sama, että löysin levyn vasta noin vuosi levyn ilmestymisen jälkeen. Arcade Firen Funeral on minusta maailman paras levy.



Olin kuunnellut levyä tietokoneeltani jo aiemmin, mutta eihän se ollut yhtään sama. Lentokoneessa käsissä oli hypisteltävänä jännittävästi muotoiltu lyriikkapaperi, johon oli painettu yhtyeen jäsenten allekirjoitukset, ja se pahvikansi, joka tuli moniviikkoisen matkan aikana ruhjottua rinkassa huomattavasti elämäänähneemmäksi.

Levy kesti hyvinkin intensiivistä ja yksipuolista kuuntelua hyvän matkaa yli kaksi kuukautta. Nyttemmin kuuntelen levyä niinä hetkinä, joina jokin nostalgiankaltainen iskee, kuten äsken, ja niissäkin tilanteissa noin keskimäärin pidän kuulemastani.

Kuuden vuoden jälkeen

Satuin äsken lukemaan vanhoja päiväkirjamerkintöjä, melko lailla tarkasti kuuden vuoden takaa. Niistä ajoista muistin toki päiväkirjoja lukemattakin joitain asioita. Muun muassa sen, että joulukuun 2005 levy oli mitä vahvimmin Ryan Adamsin Love Is Hell (jos sitä nyt siis voi kutsua yhdeksi levyksi, mutta minä tässä kutsun).



Love Is Hell -levy mainittiin päiväkirjassa useaan otteeseen, monesti sinänsä ylimalkaisina kappaleennimilainauksina, jotka eivät niinkään viitanneet musiikkiin kuin itse asiaan, mutta jotka kertoivat, että musiikilla arvatenkin oli merkitystä. Ja olihan sillä. Joulukuussa oli joinain päivinä tosi kylmä. Levy sopi kaikkeen. Jopa levyn avaavat Political Scientist ja Afraid Not Scared olivat merkittäviä, vaikkeivät ne ilman kontekstiaan ehkä olisi sellaisia minulle niin olleet. Mutta silloin olivat ja sen vuoksi ovat vieläkin.



Ja niin joulukuu eteni. Päiväkirja täyttyi. Seuraava päiväkirja täyttyi. Seuraava päiväkirja täyttyi. Kului useita joulukuita ja sitten saapui nykyinen, jonka aikana päädyin lopulta kääntelemään kuusi vuotta aiemmin täyteen kirjoittamiani ruutuvihkon sivuja. Kai tässä jokin on nyt toisin. Ja jokin ei. Arvioni mukaan esimerkiksi painoni on kutakuinkin sama.

San Francisco, Girls, meri ja kaikki

Kutakuinkin kaksi vuotta sitten, tai ihan vähän runsaat kaksi vuotta sitten, tein spontaanin teon noin kymmenminuuttisen harkinnan perusteella: varasin itselleni lennon Pohjois-Amerikan länsirannikolle ja sieltä takaisin, koska mikäpä minua olisi pidätellyt. Menolentoni määränpää oli San Francisco, kaupunki, joka on kahden viime päivän aikana jostain syystä sattunut tulemaan mieleen useampaan otteeseen.

San Franciscossa ehkä yllättävintä on, ettei sieltä juurikaan tule musiikkia, jota olisin kuunnellut elämäni aikana kovinkaan aktiivisesti. Yksi kaupungin yhtyeistä kuitenkin onnistuu toistumasti saamaan kotipaikkansa mieleeni. Sitä kuullessani muistan mitä elävimmin Ulloa Streetin, jota pitkin kohti Tyyntämerta kävellessäni katsoin jännittävän näköisiä taloja ja jännittävän näköisiä autoja. Silloin oli kai pilvistä, mutta siitä huolimatta pääni haluaa muistaa hetken aurinkoisena, mitä hetki tietysti jollain abstraktimmalla tasolla olikin.



Girlsin Album (2009) on levy, joka kuulosti pääni sisällä ihan San Franciscolta jo ennen matkaa ja kuulostaa siltä myös nyt, yli puolitoista vuotta matkan jälkeen. Kun levy alkaa Lust for Lifella, mieleen tulee aina se jotenkin rajattoman vapauden tunne ja meri, joka pian näkyisi edessä ja jatkuisi siitä pisteestä aina Japaniin asti.

Minä pidän sellaisista meristä. Ja minä pidän San Franciscosta. Tai siis rakastan San Franciscoa. Jos pitäisi kertoa, miksi, en oikein osaisi. Siltä ehkä vain tuntuu.

Amsterdamista, Amsterdamille

Kun bussi kaarsi toissa päivänä Amsterdamiin, tuntui jännittävältä. Asuinhan kaupungissa kolme vuotta sitten yhden lukukauden verran, mikä tietysti saa aikaan sen, että kaupunkiin muodostuu vahvahko tunneyhteys. Samalla on käynyt niin, että jotkin laulut maailmassa muistuttavat minua Amsterdamista enemmän kuin mistään muusta.

Tässä on hätiköity kokoelma minun Amsterdam-musiikkiani.

Say Hi to Your Mom: Hooplas Involving Circus Tricks

Löysin amerikkalaisen, turhan arvelluttavasti nimetyn Say Hi to Your Mom -yhtyeen (sittemmin pelkkä Say Hi) juuri ennen lähtöäni Hollantiin. Niinpä Amsterdam-alkuaikoinani kuuntelin runsaasti Numbers & Mumbles -levyä, jolla myös tämä kappale on. Tunnelma on vähän postalservicemäinen ja enimmäkseen yksinkertaisen pop, ja minä pidän siitä. En tiedä kovin monta muuta ihmistä, joka pitäisi, mutta minusta heidänkin olisi hyvä suoda yhtyeelle mahdollisuus. Yhtye nimittäin on nimeään parempi. Tai no, ei se mikään yhtye sillä lailla varsinaisesti ole, lähinnä Eric Elbogenin yksinäisehkö musiikkiprojekti.

Frightened Rabbit: Head Rolls Off

Frightened Rabbitin Midnight Organ Fight on minusta yksi maailman parhaista levyistä, ja sitä levyä kuuntelin ensi kertaa nimenomaan joulukuisessa Amsterdamissa. Tähän olisi voinut valikoitua levyltä miltei mikä tahansa kappale, mutta nyt siihen valikoitui tämä.

I'll make tiny changes to earth.

Elliott Smith: Ballad of Big Nothing

Amsterdam on myös kaupunki, jossa sain ensikosketukseni Elliott Smithiin kuuntelemalla Either/Or-levyä. Parhaiten marraskuussa jäi mieleen kaunis Angeles, mutta koska sekin laulu on joskus tähän julkaisualustaan upotettu, upotan tähän nyt toisen jo silloin mieleenjääneen, Ballad of Big Nothingin. Vasta vuotta myöhemmin Elliott oli minulle oikeasti tärkeä.

Sufjan Stevens: John Wayne Gacy jr.

Niihin aikoihin kuuntelin runsaasti myös Sufjan Stevensiä, jonka kappale John Wayne Gacy jr. muistutti minun pääni sisällä kovasti juuri yllä mainitsemaani Angelesia. Kaunista, niin ikään.

MGMT: Time to Pretend

Olisihan tässä ihan yhtä hyvin voinut olla myös se superhitti Kids, mutta koska siitä laulusta ei enää voi tulla mieleen kuin hihittelevä Teemu Selänne, on valittava Oracular Spectacular -levyn kahdesta tunnetuimmasta laulusta tämä.

---

Ei varmasti mitään maailmoja mullistavaa uutta musiikkia teille, hyvä lukijakunta, mutta nämä laulut nyt vain sattuvat olemaan merkittäviä. Niillä siis mennään.

Oikein hyvä popmuseokokemus

En ole oikein koskaan ollut museoihmisiä. Siinä mielessä minun lapsuuteni ei ole koskaan loppunut: museot kuulostavat minusta aina vähän tylsiltä paikoilta. Tästä jokseenkin sisäänrakennetusta ennakkoluulosta olisi tietysti hyvä päästä eroon, koska oikeasti monet museot ovat erittäinkin mielenkiintoisia ja kivoja. Minun päässäni sellaiseen kategoriaan kuuluu muun muassa brittiläisen popmusiikin historiaa esittelevä museo Lontoossa. Kävin museossa tänään.

Ensimmäisenä menin tietysti museon "hands on" -henkisimpään huoneeseen, jossa oli kitaroita, pianoja, rumpuja ja bassoja. Niillä sai opetella erilaisia kappaleita eräänlaisen videon välityksellä. Ensin menin pianon ääreen. Minä jätin sen videon huomiotta ja soitin vain, ja se tuntui hyvältä, niin hyvältä kuin nyt yli viikon matkustamisen ja soittamattomuuden jälkeen vain voi tuntua.

Sen jälkeen menin kitaran ääreen. Opetusvideon kappaleeksi valikoitui Magic Numbersin kiva Forever Lost. Sen mukana oli mukavaa soittaa, vähän väärin soinnuin tietysti, mutta oikeasta sävellajista ja melkein oikein soinnuin kuitenkin. Saatoin hivenen hytkyä, en tiedä, en ollut näkemässä itseäni muutaman metrin päästä. Itse laulukin sopi sijaintiin, lontoolainenhan yhtye on tässä kysymyksessä.

Kuuntelin Magic Numbersin debyyttilevyä silloin, kun olin 21 ja juuri palannut Meksikosta tai juuri lähdössä sinne. Silloin elin musiikinkuuntelullisesti aika hyvää aikaa. Uutta musiikkia löytyi tämän tästä, mikä tietysti oli kovin miellyttävää.

Henkilökohtaisen musiikkihistoriani läpikäynti ei päättynyt siihen. Menin seuraavaan huoneeseen. Ja voi että. Näin vitriinillä suojatun David Bowien settilistan joltain 1970-luvun alkupuolen keikalta, ja mieleeni tuli vahvemmin kuin koskaan, että tuo keikka olisi varmasti ollut hieno, jotain sellaista, jonka olisi kernaasti kuullut - ainakin silloin, kun olin 17-vuotias ja Bowieta melko runsaasti kuuntelin. Sillä 1970-luvun keikalla soitettiin muun muassa tämä Hunky Dory -levyn menopala.

Samaan aikaan huoneessa taisi soida Bowie-hitti Starman, ja siitäkin tuli tietysti 17-vuotisuus mieleen. Vaihdoin huonetta. Sitten vaihdoin huonetta uudestaan. Kiehtovia ne olivat oikeastaan kaikki, mutta siinä 1990-luvun huoneessa soi lopulta Sueden Animal Nitrate. Suu meni typertyneeseen hymyyn: niin joo, tämän levyn ostin keväällä 16-vuotiaana Järvenpään Prismasta. Kuuntelin sitä sinä keväänä ja seuranneena kesänä paljon.

Sitten menin vielä toisen kerran soitinhuoneeseen, jossa soitin pianoa toistamiseen. Enkä ollenkaan olisi malttanut sieltä lähteä. Olisi tehnyt mieli laulaakin ja yltyä viimeistelemään yksi laulu, jonka tekemisen aloitin syksyllä 2008 Amsterdamissa.

Mitä itse museopuoleen silti tulee, oli mainittavan jännittävää lukea kaikenmoisesta brittiläisen populaarimusiikin historiasta ja etenkin 1990-luvun brittipopista, joka oli oikeastaan ensimmäinen musiikkityyli, jolla minulle oli väliä. Tapahtui havahtuminen: minunkin musiikinkuuntelullani, niin satunnaista kuin se toisinaan onkin ollut, on historia, ja sen kohtaaminen sai tänään aikaan pieniä virnistyksiä. Ihan kivaa.

Itsenäisyyspäiväksi

Tämä on kieltämättä ja varmasti kliseinen valinta itsenäisyyspäivän teemalauluksi, enkä todennäköisesti ole ensimmäinen ihminen, jonka mieleen tällainen laulu itsenäisyyspäivänä tulee. Totta puhuen samainen laulu taisi pälkähtää päähäni myös tasan vuosi sitten, mutta silloinpa ei vielä tämä blogi kukoistanut. Nyt kukoistaa.

Minun tapauksessani ilmeisin itsenäisyyspäivän kappale on Elliott Smithin Independence Day, joka XO-albumilla jää ehkä vähän välikappaleeksi ja turhan pienelle huomiolle. Sävellys on kuitenkin lopulta aika hieno, ja sen paljastaa viimeistään tämä livetallenne, jossa Elliottin kitaransoitto ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Ei mitään erityisen kömpelöä rämpytystä.

No, tässäpä vielä levyversio. Varmuuden vuoksi.

Lisäksi voin kertoa, että tämä on elämäni toinen itsenäisyyspäivä, jonka vietän ulkomaassa, Lontoossa tarkemmin. Tunnelma on kieltämättä vähän toinen.

Och Ramlösa blir vin

Siirryin viime maanantaina lentokoneesta toiseen Tukholman Arlandan lentoasemalla. Ostin pullon kivennäisvettä. Join pullon tyhjäksi. Sittemmin matkani aikana olen täytellyt sitä uudestaan, viimeksi tänä aamuna. Pullon etiketti kertoo, että pullo on pitänyt sisällään Ramlösaa, mikä tietysti on eittämättömän ruotsalaista. Toinen eittämättömän ruotsalainen asia on Kent, yhtye, jota kuuntelin nuorempana aktiivisestikin ja jonka ensimmäisistä levyistä edelleenkin runsaasti pidän.

Kentin ja Ramlösan yhtymäkohta on tietystikin kappale Socker. Ramlösa-pulloni nähdessään matkaseuranani Pariisissa ollut taho mainitsi, että kappaleen Ramlösa blir vin -kohta on hänen suosikkilyriikkansa koko Kentin tuotannosta. Laulussahan lauletaan seuraavasti: "Och gäst ikväll är Jesus / Han har kickat heroin / Han läppjar på sitt glas / och Ramlösa blir vin."

On myönnettävä, että Socker on minusta yksi Kentin parhaista lauluista, ilmiselvästi, vaikken nyt noita lyriikoita kovin tarkasti ole jaksanut itse pohdiskella. Mutta tämä laulu ihan hyvin sopii tämäniltaiseen silmiäkirvelevän raukeaan tunnelmaan lontoolaisessa pubissa, jonka äänimaisemasta olen eristänyt itseni kuulokkein.

Ingen, ingen, ingen, ingen hör.

Tuore tunne

Viime viikolla satuin kerran kuulemaan erään Eelsin kappaleen, ja se kappale kuulosti heti hyvältä ja toki myös tutulta - olinhan kuullut kappaleen jo aiemmin, vaikken osannutkaan tarkkaan sanoa, missä ja missä olotilassa ja miksi. Kappaleen nimi on Fresh Feeling.

Kappale pyörii pelkästään yhden sointukuvion ympärillä, eikä siinä nyt muutoinkaan ole kovin paljon sellaisia erityisiä ihmeellisyyksiä. Mutta ei niitä ihmeellisyyksiä aina tarvita: joskus musiikki on riittävää vain sen yhden sointukuvion ja niiden kahden melodianpalasen vuoksi ja siksi, että musiikki tuntuu mielekkäältä kuunnella.

Kuulin Eelsistä ensi kertaa syksyllä 2000 tai ihan alkuvuodesta 2001, kun päädyin kuulemaan Beautiful Freak -levyä (1996), enkä silloin tyrmännyt yhtyettä. Niin vain Eels on silti aina jäänyt kovin etäiseksi, eikä suhde ole toki vieläkään erityisen läheinen. Beautiful Freak on yhä diskografian tutuin julkaisu. Fresh Feeling sen sijaan on vuonna 2001 ilmestyneellä Souljackerilla. Ehkä sitäkin pitäisi vähän ahkerammin kuunnella.

Ja nyt päädyin miettimään, mistä tämä Fresh Feeling on tuttu. Luulenpa, että olen joskus saattanut kuulla laulun jossain mainoksessa, koska YouTube-kommenttien (internetkommentoinnin alin kategoria, epäilemättä) 15 sekunnin silmäily viittaisi johonkin sellaiseen. Vaan väliäkö tuolla. Kappaleessa on silti kiva tunnelma ja minusta tuntuu nyt vähän samalta ja hyvä niin.

Terveisiä ulkomaasta.

William Fitzsimmons ja kontrastien ilta

Näin perjantaina William Fitzsimmonsin keikan Korjaamolla Helsingin Töölössä. Keikka oli hyvä. William Fitzsimmons oli tapojensa mukaan stand up -hauska, jopa niin, että välispiikkien toivoi vain jatkuvan ja jatkuvan, vaikka samanaikaisesti tiesi, ettei seuraavasta kappaleestakaan voisi valittaa.

Minusta Fitzsimmonsin esiintymisen viehätys perustuu kontrastiin. Raadollisten ja vakavien laulujen välissä mikrofonin takana pajattaa ihminen, joka ei jotenkin malta olla puhumatta ja joka saa nauramaan niin, että silmät kastuvat, ja minä tietysti pidän sellaisista ihmisistä.

Olen nähnyt Fitzsimmonsin nyt kolmesti, ja näiden kokemusten perusteella osaan sanoa, että hän on parhaimmillaan nimenomaan ilman taustabändiä esiintyessään. Korjaamolla mukana lavalla oli Fitzsimmonsin lisäksi ainoastaan Josh Kaler, joka on tuottanut Fitzsimmonsin tuoreimman levyn, tänä vuonna ilmestyneen Gold in the Shadow'n. Perjantai-illan tunnelma oli sikäli intensiivinen ja intiimi, että jokainen tyhjän olutpullon tai juomalasin kolahdus lattiaan herätti ihan jokaisen läsnäolleen huomion. Tunnelma oli likipitäen mystinen, vähän samaan tapaan kuin Semifinalissa vuonna 2009: laulujen ajan koko yleisö seisoo aivan hiljaa, ja kun laulu päättyy, suosionosoitukset jatkuvat pitkään.

Kovasti ilahdutti sekin, että Fitzsimmons soitti runsaasti myös vanhempaa tuotantoaan. It's Not True, Funeral Dress ja When You Were Young olivat kappaleita, joiden kuuleminen miellytti suuresti. Etenkin viimeksi mainittu kuului keikan ehdottomiin huippuhetkiin.

Kaikkein sykähdyttävin hetki oli ehkä silti keikan lopetus: Fitzsimmons käveli encorensa päätteeksi yleisön keskelle kitaransa kanssa ja soitti kappaleen Goodmorning kosketusetäisyydellä täysakustisesti. Seurasin hetkeä esiintyjän rintamasuuntaan nähden takaviistosta, ja tarkkailin samalla vähän yleisöä ja yleisön edustajien ilmeitä. Kaikki ympärillä olleet näyttivät jotenkin haltioituneilta, ja olihan se hetki erityinen. Yleisön keskelle käveleminen saattaa olla tietyn tason klisee, mutta silläpä ei ollut siinä hetkessä lainkaan merkitystä.

Runsaat kaksi vuotta sitten Fitzsimmonsin keikka tuntui vielä paremmalta kuin toissa päivänä, mutta oli tämäkin kyllä hyvä. Toivottaisin tämän ihmisen milloin tahansa taas tervetulleeksi Suomeen, sillä tämä ihminen on kiistattoman mukava ja hänen tekemänsä musiikki hienoa. Ehkä tuossa välittömyydessä vain on jotain.

27-vuotiaan Elliott Smithin kadonnut laulu

Satuinpa tuossa (tai siis tässä) internetissä ollessani havaitsemaan, että Elliott Smithiltä on paljastunut kappale, jota on kuultu aiemmin 90-luvulla, muttei juurikaan sen jälkeen. Kappaleen nimi on Misery Let Me Down, ja se on tallentunut University of Marylandin opiskelijaradiokanavan jollekin nauhoitteelle, vaikkei kappale varsinaiseen lähetykseen asti päässytkään. Elliott soitti sen lämmittelyksi ennen varsinaista kymmenen kappaleen studiolivesettiään, kuten Washington Post ansiokkaasti kertoo.

Tämä kappale mitä todennäköisimmin on yksi useista, laulu, joka on jäänyt keskeneräiseksi ja tallentamatta, mutta joka silti oli tekijänsä pään sisällä olemassa. Koska jos on musiikintekijä, sellaisia lauluja väistämättä on olemassa. Sellaisia, jotka eivät ole riittävän hyviä julkaistavaksi, koska on olemassa myös parempia. Sellaisia, jotka silti voisi julkaista, ja ne kyllä menisivät ihan kivuttomasti läpi siitä huolimatta, että on olemassa parempia. Tai sellaisia, jotka nyt vain jäävät kesken muista selittämättömistä syistä. Misery Let Me Down päättyy tallenteella kesken, koska lopetusta ei ilmiselvästi ollut vielä tuossa vaiheessa olemassa - eikä ehkäpä vieläkään olisi.

Laulun kuunteleminen tuntui vähän kutkuttavalta ja hämmentävältä ja jännittävältä. Tallenteella Elliott Smith on nimittäin samanikäinen kuin minä, 27-vuotias, ja tallenteella Elliott Smith esittää keskeneräisen laulun, ja yhtäkkiä totesin, että hetkinen, minullakin on keskeneräisiä lauluja, jollaisen voisin esittää lämmittelymielessä ennen niitä jo olemassaolevia. Onhan tällainen ajatusten kulku vähän noloa ja lapsellista ehkä, mutta nolous ja lapsellisuus on osa elämää.

Ja kaksi lohikäärmettä

Tässä on kysymys teille, jotka ette tiedä, mistä tulee yhtye, jonka nimi on Ewert and the Two Dragons: Mistä tulee yhtye, jonka nimi on Ewert and the Two Dragons?

Antanen kysymykseen seuraavan kappaleen aikana vastauksen.

Tutustuin yhtyeeseen vasta eilen tuota kautta, ja minä kyllä pidän tästä. Pikaisen Google-session perusteella näistä kyllä joku jotain jo tietääkin, ja Facebookissakin niillä on yli 6 500 fania. Se on hurja määrä indieyhtyeelle, joka tulee sieltä, mistä Ewert ja kaksi lohikäärmettä tulevat. Suomessa samassa kokoluokassa pyörii Rubik (yli 6 700 tykkääjää). Mutta tämä yhtye tulee kaikista maailman paikoista... Tallinnasta.

Tallinnasta!

Jotenkin en malta olla ihmettelemättä, että Virossa tehdään tällaistakin - kyse kun on kuitenkin maasta, jonka musiikkiskene on muutamia euroviisuedustajia ja punkyhtye J.M.K.E.:tä lukuun ottamatta itselleni tyystin vieras ja muutoinkin potentiaalisen epäkiinnostava. Mutta Ewert and the Two Dragons kuulostaa minun korviini jotenkin poikkeuksellisen hyvältä, jotenkin brittiläis-amerikkalaiselta, ja vaikka varmasti tekisi ihan hyvää kuunnella joskus jotain perivirolaistakin tai miksei jotain muustakin maasta tulevaa, niin tämänkaltainen brittiläis-amerikkalainen vain jotenkin sattuu eniten miellyttämään.

Lisäksi välillä tuntuu, kaikkien näiden muunkaltaisten laulujen keskellä, mukavalta kuulla jokseenkin iloista ja optimistista musiikkia, vaikkapa sellainen kappale kuin tämä (In the End) There's Only Love, joka on tänä vuonna ilmestyneen Good Man Down -nimisen kakkoslevyn ensimmäinen singlejulkaisu.

Minulle tulee tuosta levystä vähän mieleen Mumford & Sons, ihan vähän myös Arcade Fire, johon tuota jossain on verrattukin, ja miksei myös jokin muu, potentiaalisesti ruotsalainen. On silti kovin lohdullista huomata, että tämänkaltainen musiikki on onnistunut nostamaan Virossa päätään ja että se on osoittautunut suosituksi. Monesti tällaisia yhtyeitä tajuttaisiin ainoastaan ulkomailla, ja jos nyt ihan rehellinen olen, niin eipä tällekään yhtyeelle ihan Tallinna riitä.

Yhtye soitti Suomessakin lokakuussa, ja uudestaan he ovat tulossa joulukuussa. Menisin varmasti näkemään, mutta harmillista kyllä olen juuri silloin Suomen ulkopuolella.

Lopuksi vielä laulu yhtyeen debyyttilevyltä The Hills Behind the Hills (2009), I Can See Your House from Here.

I Can See Yer House From Here by Ewert and The Two Dragons

Mukava tuttavuus, myönnän.

On siis marraskuu

Moi taas. Haluan toivottaa teille kaikille hyvää kliseisen synkkää kuukautta, ihan vaikka jo siksikin, että saan taas tälle julkaisualustalleni vähän eloa. Elottomuudesta olen tietysti pahoillani, mutta ehkä tämä taas tästä lähtee.

Marraskuu on kuukausi, joka on kirvoittanut ilmeisen useita lauluja, ja itsekin olen syyllistynyt yhteen (se on tulevalla levylläni, joka kokee julkaisunsa ensi vuonna). Minä päätin äsken, että tänä nimenomaisena päivänä oma marraskuu-teemalauluni saa olla The Nationalin silmittömän upea Mr. November.

Alligator on minusta The Nationalin mahdollisesti paras levy. Tai sitten Boxer on. Ehkä silti mieluummin Alligator, jolla on koskettavien melodioiden ja sointukuvioiden ja sanoitusten lisäksi myös enemmän sellaista tiettyä räyhää ja ahdistusta, jollaista symboloi esimerkiksi juuri päätöskappale Mr. Novemberin kertosäe, suoraa ja hirvittävää huutoa. Laulun sanat viitannevat Yhdysvaltain presidentinvaaleihin, ja koska en nyt suuremmin välitä musiikissa poliittisuudesta, tämän kappaleen viehätys perustuu minun mielessäni muuhun.

Ensinnäkin säkeistöt ja niiden melodia ja sointukuvio tavoittavat jotenkin niin täysin jotain, että väistämättä reagoin. Ja kertosäe, siinä huudetaan, ja kun äsken kertosäettä lakananvaihtopuuhissani kuuntelin, osasin hetken verran olla ajattelematta ollenkaan mitään. Sellaisia hetkiä tarvitaan toisinaan.

Ja jos nyt sanoitus kokonaisuutena ei ole niin merkityksellinen, niin ainahan voi keskittyä yksittäisiin säkeisiin, vaikkapa seuraaviin:

And I don't know what to do / in my best clothes / This is when I need you.

Yksinkertaista ja epäihmeellistä, kyllä, mutta joskus yksinkertainen ja epäihmeellinen toimii kontekstissaan ja melodiaan yhdistettynä loistavasti. Turha kikkailu on monesti turhaa, kuten esimerkiksi tässä olisi.

Nyt on mentävä suorittamaan lakananvaihtotoimenpide loppuun. Toimenpide tosiaan keskeytyi, koska tämä laulu aiheutti ainakin sellaisen reaktion, joka pakotti tavallaan päättämään tämän musiikkiblokin (melko monimerkityksistä), joka sisälläni on vallinnut. Ja hei, anteeksi, tuli kaksi perättäistä relatiivista sivulausetta tuohon äskeiseen virkkeeseen, mutta ehkä te tykkäätte tekstin kerroksellisuudesta. Minä ainakin tykkään joskus.

I don't know these buildings

Eilen istuin bussissa matkalla Tampereelta Helsinkiin ja roikuin eräänlaisessa tietoverkossa, Internetissä, puhelimeni välityksellä. Koska aikaa oli, päätin tutustua vähän Frightened Rabbitin uuteen, heinäkuun lopulla ilmestyneeseen EP:hen (A Frightened Rabbit EP nimeltään), josta oikeastaan kuulin vasta ihan vastikään.

Ensimmäinen laulu, Scottish Winds, oli ihan ookoo, samoin kolmas laulu The Work. Mutta siinä välissä oli laulu, nimeltään Fuck This Place, joka kuulosti tosi hienolta jo siinä vaiheessa, kun ensimmäistä kuuntelukertaa oli takana viisi sekuntia. Itketti, mikä on tapauksessani aika kiistämätön merkki siitä, että kappale on loistava.

Fuck This Place by Frightened Rabbit

Tulee vähän Sigur Rós mieleen jostain, varmaan noista puhaltimen- tai harmoninkaltaisista. Scott Hutchisonin äänikin kuulostaa paremmalta kuin ennen. Ja tämä duetto Camera Obscura -yhtyeen Tracyanne Campbellin kanssa toimii. Sekin toimii, että kappaleella on moinen nimi, jotenkin oikealla tavalla yliampuva ja dramaattinen.

Lisäksi kertosäkeen alussa on säe, jossa kappaleen hienous tiivistyy. Eksymisen tematiikka voi toki olla jostain muualta jo tuttua, mutta silti.

I don't know these buildings.

Kuuntelen repeatilla. Kuunnelkaa tekin.

Musiikki-i'istä: 26 - täältä tähän

Kun täytin 26, kuuntelin taas Teenage Fanclubia - koska kuten aiempinakin vuosina, syntymäpäiväni oli kesällä ja Teenage Fanclubilta oli vasta tullut uusi levy ja Teenage Fanclub sopii kesään, totta kai. Se syntymäpäivä oli jotenkin surumielinen, muistelisin, olin illan töissä, mutta joskus niinä aikoina paistoi kyllä varmasti se aurinkokin parvekkeen ovesta sisään ja tämä Baby Lee soi ja muukin osa Shadows-levyä, vaikkei se olekaan Teenage Fanclubin paras levy.

Löysin pitkästä aikaa jotain itselleni uuttakin musiikkia, kun vastaan tuli lontoolainen Mumford & Sons. Jostain syystä se musiikki ei ole minun kuuntelussani osoittautunut kovinkaan epäkertakäyttöiseksi. Sen kesän, kesän 2010, jälkeen siihen ei jotenkin ole tehnyt mieli palata. Ja nyt minua hämmentää, ettei kesä 2010 ole enää hetkeen ollut viime kesä. No, tämä laulu silti nyt tähän näin, Little Lion Man.

Tuli syksy. Teki mieli palata johonkin aiemmin kuuntelemaansa. Moldovan ja Romanian välisen rajan minibussikyydillä ylitettyäni tuli yhtäkkisesti mieleen kuunnella Death Cab for Cutien Plans-levyä, ja sillä hetkellä oli niin kertakaikkisen hyvä, kuten olen kertonutkin jo. Vanhaan tavaraan kuului kuitenkin myös Elliott Smith. Kumma kyllä kuuntelin silti itselleni uutta Elliott-laulua, tällaista yksittäistä levyllä julkaisematonta kappaletta YouTubesta. Ei ole yleensä kuulunut tapoihin, mutta silloin vähän kuului. Cecilia/Amanda on nimittäin hieno laulu. Harmillista että jäi ylijäämään, ei olisi tarvinnut.

Vähän niinä syksyisinä hetkinä tuli sitten kuunneltua myös Bright Eyesiä, enemmän kuin ikinä aiemmin. Talvi ei ollut edes alkanut, mutta tuntui jo siltä, että se voisi loppua.

Sen syksyn levy oli kuitenkin Delay Treesin debyytti. Siitä olen puhunut täällä niin paljon, ettei minun kannata tässä moista lähteä toistelemaan. Klikatkaa tuosta oikealta bändin nimeä, ja voitte löytää tuntemuksiani yhtyeestä. Ne tuntemukset ovat tietysti positiivisia.

Keväällä kiihtyi oman tulevan ja nyt jo äänitetyn, miksatun ja masteroidun levyni tekeminen siinä määrin, että muun musiikin kuunteleminen vähän jäi. Kaiken keskellä The Pains of Being Pure at Heart julkaisi kuitenkin uuden levynsä, ja siitä minä pidin kyllä kovasti, vieläkin ihan pidän.

Pahoittelen - tässä oli vähän nyt toistoa. Mutta toistohan toki on paitsi opintojen äiti myös tässä tapauksessa keino pitää blogi hengissä, koska kuitenkin haluan pitää blogin hengissä. Edes jotenkin.

Ja niin. Musiikki-i'istä-sarjani tuli nyt jonkinlaiseen päätökseensä. Koska satun nyt olemaan 27-vuotias vielä vajaat kahdeksan kuukautta, seuraavaa ikämerkintää täytyy valitettavasti odottaa ainakin sinne asti.

Hyvää kesää eiku mikä nyt on.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 26-vuotiaana:

Alcoholic Faith Mission - Let This Be the Last Night We Care

Arcade Fire - The Suburbs

Bright Eyes - Fevers & Mirrors

Bright Eyes - I'm Wide Awake It's Morning

Bright Eyes - Letting Off the Happiness

Bright Eyes - Lifted or the Story Is in the Soil, Keep Your Ear to the Ground

Death Cab for Cutie - Plans

Delay Trees - Delay Trees

Emmy the Great - First Love

Mull Historical Society - Loss

Mull Historical Society - Us

Mumford & Sons - Sigh No More

The Pains of Being Pure at Heart - Belong

Elliott Smith - Either/Or

Elliott Smith - From the Basement on the Hill

Elliott Smith - XO

Teenage Fanclub - Shadows

Kissanpentumellakka lähellä Kouvolaa

Joskus uuden musiikin kuuntelemiseen tarvitaan jokin sysäys. Vaikka lukisi orastavasti positiivisia arvioita jostakin, kuuntelemaan päätyminen on jotenkin sellainen seuraavan tason asia, joka tapahtuu vahingossa ja joka vaatii mielentilan. Nyt ilmeisesti jostain tuli sellainen mielentila: kuuntelen pitkästä aikaa uutta levyä, ja mikä parasta, levy tuntuu ja kuulostaa hyvältä - nyt toisella kuuntelukerralla vieläpä ensimmäistä enemmän. Mitä kivoin tunne.

Levy on (ilmeisen maantieteellis-eläimellisesti nimetyn) Koria Kitten Riotin nimetön debyytti vuodelta 2009. Koria Kitten Riot on yksi tyyppi, Antti Reikko, ja hän lähetti minulle eilen sähköpostia, kuten esimerkiksi tuonkin blogin tyypille lähetti. Sähköposti koski lokakuussa ilmestyvää Koria Kitten Riotin toista levyä, mutta minä intouduin sähköpostin seurauksena kuuntelemaan sitä ensimmäistä levyä, ensimmäistä kertaa kunnolla. Nyt mietin, miksen ole tehnyt niin aiemmin, kun kumminkin olen KKR:n olemassaolosta tiennyt jo jonkin aikaa.

Mitä tämä sitten on? Sellaista englanninkielistä folk-indie-pop-yhdistelmää, jollaista ei ole Suomessa tehty juurikaan. Mikäli vertailla pitää, ja vertailuhan on joskus ihan kiinnostavaa, minun mieleeni tulivat (toki) Elliott Smith, William Fitzsimmons ja Nick Drake, joskin KKR:n typistäminen pelkkään tähän laulaja-lauluntekijäklusteriin tuntuu jotenkin ihan vähän väärältä, kuulen tässä kyllä monia muitakin suosikkibändejäni ja -artistejani, ja samaan hengenvetoon on todettava, ettei KKR missään nimessä ole mikään niin kutsuttu köyhän miehen versio edellä mainituista vaan eniten itsensä. Levyn loppupuolella, kappaleiden Every Time We Had to Say Goodbye ja 25 aikana, tulee jopa mieleen, että tämä levy olisi ihan hyvin voitu tehdä esimerkiksi Ruotsissa - siellä kun indiepopparit saattaisivat tehdä jotakin juuri tämänlaista.

No, debyyttilevy tosiaan saa seuraajansa nyt lokakuussa, mikä on kerrassaan hyvä asia sekin. Levyn eka sinkku on An Anthem from the 80's, josta pidän myös.

Reikko soittaa myös Johnny Superhero -yhtyeessä, mutta se on makuuni ehkä ihan vähän turhan räyhäkästä - olen tosin tutustunut yhtyeeseen vain vähäisesti. Mutta saivatpa ainakin nimensä mieleeni jossain Rumba-haastattelussa vuosia sitten, koska sen haastattelun yhteydessä oli sellainen "Ilman näitä levyjä meitä ei olisi" -kohta (tai jokin vastaava), ja yksi siinä listatuista levyistä oli Nada Surfin Let Go, mitä hienoin levy kerta kaikkiaan. Jos moisen vaikutteen listaa, niin kyllähän siinä väistämättä vähän vaikutuksen kohteestakin kiinnostuu.

Nostan peukaloa.

Musiikin kaipuu

Hävytöntä. Naurettavaa. Johanneksen musiikkiblokki on viime aikoina kärsinyt niin kutsutusta blogikuolosta. Ja kun blogi saavuttaa tilan, jossa blogin viimeaikaisesta hiljaisuudesta puhuminen muodostuu vakioiduksi merkintöjen aloitusaiheeksi, ollaan niin kutsutuilla hakoteillä. Mutta minä haluan jatkaa tämän blogin pitämistä, haluan todella.

Mikä sitten vaivaa? No, musiikittomuus. En ole kuunnellut mitään itselleni uutta musiikkia aikoihin paitsi ihan vähän Clap Your Hands Say Yeahin uutta levyä Hysterical, ja se onkin itse asiassa ihan hyväntuntuinen, parempi kuin edeltäjänsä, mutta enempää en siitä vielä osaa sanoa. Avausraita toi kuitenkin mieleen, että suunta on yhtyeellä varmasti oikea. Debyytti oli kelpo ja tämä kolmoslevy ehkä myös, vaikkei mitään In This Home on Icen kaltaista superlaulua mukana ehkä olekaan. Mutta avausraita, Same Mistake, vaikutti ihan hyvältä ja tässä siitä tv-ohjelmaliveversio.

Kertokaapa vaikka joutessanne joku tai jotkut mulle, mitä kannattaisi kuunnella! Tuosta oikealla olevasta palkista näette referenssimielessä, minkälaisista musiikeista näin lähtökohtaisesti tykkään. Voitte suositella uutta tai vanhaa, mitä nyt ikinä, jotain, josta arvelette, että voisin pitää. En tietystikään pakota. Käyköön tämä samalla vaikka jonkinlaisesta testistä. Että onko täällä enää elämää.

Kesän laulut ja keikkamainos!

Minulla on tänä iltana keikka Helsingin Mbarissa. Jee! Sellaisella verukkeella voi ihan hyvin tehdä blogimerkinnän, katsokaa vaikka.

Kesä on auttamatta ohi. Kohta on alkusyksykin auttamatta ohi. Sitten alkaa loppusyksy. Uhrattakoon siis ajatus ihan muutamalle laululle, joita viime kesänä kuuntelin. Kummallinen kesä se nyt ainakin oli, sillä en ole jaksanut levymittaa (koska sopivia levyjä ei ole löytynyt) vaan kuunnellut rutkasti yksittäisiä kappaleita, mikä ei ole koskaan ollut yhtään minun tapaistani.

Joskus heinäkuussa korvat täytti Ryan Adams.

Jostain syystä Adamsin Rock'n'Roll-levy oli kutakuinkin siihen asti jäänyt tutustumista vaille, mitä tuli ihmeteltyä. Levyn helmi on So Alive, jossa on kiva tunnelma (johtuu tuosta sointukuviosta ja kitara-asiasta, lyriikoista ja melodiastakin varmasti). Olen kuullut Ryan Adamsia nimitettävän vonkaajaksi, missä on varmasti puolittaisesti perää, mutta ehkä sitten aika moni on vonkaaja.

Saattoi kyllä olla jo syksyäkin, kun päädyin kuulemaan The American Analog Set -yhtyeen laulua Born on the Cusp. Juu, tämäkin kappale on jo tehty, ja juu, sointukuviossa on jotain samaa kuin tuossa Ryan Adamsin laulussa, ja juu, Belle ja Sebastian tulee tästä päähän. Ei se mitään. Laulu on kiva.

Tämän kesän laulu minun tapauksessani on silti ollut isohko yllätys kaikessa arvaamattomuudessaan. Siitä olen tähänkin blogiin jo ehättänyt kirjoittaa, mutta kirjoitan uudestaan. Pavementin Major Leagues on kaikkien elokuun aurinkoisten aamujen kappale. En tiedä, onko se sitä muille, mutta minulle. Tulee kiva olo, ja jostain syystä minä tykkään kivasta olosta.

Vaan jos Helsingissä tänä iltana liikutte, tulkaa toki illaksi sinne Mbariin (Mannerheimintie 22). Minä aloitan kitarani kanssa kello 20 ja saatan soittaa jonkin cover-kappaleenkin. En tiedä vielä. Kivaa (onko olemassa muita adjektiiveja, voisi joku kysyä) taas pitkästä aikaa soittaa.

Kelpo lainalauluja: Metric ja Elliott Smith

Nyt on ollut ihan liian hiljaista täällä. Musiikkipuintivarastot ovat taas ehtyneet, joten oli pakko keksiä jonkinmoinen kirjoitussarja tai vastaava, jotta pääsisin taas kivasti eteenpäin. Koska mitäpä järkeä on pitää blogia, ellei sitä päivitä? Aika vähän. Tapaan pyrkiä pakottomuuteen, mutta mikäpä selitys sekään on.

Tällä kertaa asiani koskee lainalauluja, jotka ovat mielestäni hyviä. Sellaisia, että ne joko ovat parempia tai yhtä hyviä kuin alkuperäinen. Tai ainakin riittävän hyviä.

Avattakoon siis peli.

Elliott Smith on niitä musiikintekijöitä, joiden lainaaminen on iso iso riski. Lisäksi Elliott Smith on niitä musiikintekijöitä, joita on lainattu ihan maailman sivu, miltei kliseisyyteen asti. Mahdollisuus epäonnistua on siis vahvana olemassa - olen kuullut sellaisia Elliott-covereita, joista en pidä lainkaan. Metric, ja eritoten Metricin Emily Haines, on kuitenkin onnistunut tekemään Between the Bars -klassikkolaulusta version, joka ei ehkä ihan päihitä Elliottin alkuperäistä mutta toimii silti komeasti omillaan. Hainesin persoonallisehko ääni sopii mainiosti lauluun, joka tavallaan riipii.

Toiset lainalaulut ovat hyviä siksi, että ne paljastavat alkuperäisen kappaleen todellisen hyvyyden, koska alkuperäisessä laulussa se ei välity. Tässä tapauksessa alkuperäinen laulu on niin hyvä, että lainakappeleen onnistuminen vaatii käytännössä aika suurta uskollisuutta alkuperäiselle versiolle. Ja sitäpä tässä on hyvinkin. Haines erottaa kappaleen alkuperäisestä lähinnä äänellään, mikä on oikein hyvä ja kiva.

Ja jollette nyt tästä muuta saaneet irti, niin ainakin todisteen siitä, että sekä minä että blogini olemme yhä elossa. Sekä minä että blogini koetamme jatkaa valitsemallamme väylällä ja välttää aiemmin koettuja hiljaisuuksia.

Bring on the major leagues - kun juuri löysin Pavementin

Pavement on yksi yhtyeistä, joita en ole oikein koskaan osannut alkaa kuunnella, vaikka olen tiennyt niistä kyllä jo vuosia. Viime aikoina olen silti muun muassa lukenut, että Astrid Swan on tehnyt coverlevyn pelkästään Pavementin kappaleista, mikä on jotenkin kiinnostava ajatus, vaikken oikein covereista keskimäärin sytykään.

Minut tieto Astrid Swanin orastavasti kehutusta coverlevystä ajoi lopulta kokeilemaan Pavementin kuuntelemista. Vihdoinkin. Aiemminkin olisin voinut. Perjantaina (tai ehkä jo torstaina) sitten kuuntelin Spotifystä ne viisi kappaletta, joita ohjelma yhtyeeltä kertoo eniten kuunnellun.

Ja nyt, tänä sunnuntaina, olen innostunut yhdestä kappaleesta kovasti, kaikkein eniten. Kappaleen nimi on Major Leagues.

Ensinnäkin. En ihan tiedä, mistä laulu kertoo, en ole jaksanut suuremmin syventyä lyriikkaan, mutta kertosäkeen toistettu säe tuntuu hienolta ja sen luoma tunnelma kivalta. Siinä lauletaan että Bring on the major leagues. Ja siitä tulee olo, että kohta tapahtuu jotain suurta. Ettei ole enää mistään ykkös- tai kakkos- tai muusta aladivarista kyse vaan ihan isosta pääsarjatason jutusta. Kertosäe hymyilyttää ja saa asiat tuntumaan mahdollisilta.

Toiseksi. Siinä kertosäkeessä on tosi kivan kuuloinen kitara-asia eli eräänlainen riffi.

Kolmanneksi. Stephen Malkmus vaikuttaa sympaattiselta.

Neljänneksi. Stephen Malkmusin tapa laulaa on oudon miellyttävällä tavalla laiskan välinpitämätön.

Minusta tuntuu, että kuuntelen Pavementia laajemmin ihan lähiaikoina. Nyt tuntuu, että tämä yhtye voi kasvaa pieneksi osaksi minun elämääni, ehkä. Ja nimenomaan ehkä, koska enhän vielä voi tietää.

Musiikki-i'istä: 25 - hyssyttelystä asiaan

Syksy vuonna 2009 tuntui jotenkin uudelta, jännittävältäkin, sopivasti haikealta. Tällaisiin aikoihin liittyy tapauksessani useasti tunne musiikin tärkeydestä ja hyvyydestä. Ja miksikö syksy tuntui uudelta? Siksi, että musiikki oli oikeastaan uutta. En koskaan ollut erityisemmin pitänyt akustisista lauluista, koska kyllähän nyt rummut pitää olla. Sitten tuli Elliott Smith elämään.

No, tässä kappaleessa on kylläkin rummut, ja tämä kappale on enemmänkin konventionaalinen pophitti kuin laulaja-lauluntekijän hengentuote, mutta silti tai ehkä juuri osin siksikin siitä kovasti pidin. Syksyn 2009 laulu, vahvasti.

Olin kuunnellut edellisessä iässäni koneellani ollutta Either/Or-levyä (loistava!), mutta vasta syksy 2009 ja levyt XO ja Figure 8 saivat ymmärtämään, että tässä on nyt kaikki. Sen jälkeen avautui se Either/Orkin. Ja oikeastaan ihan kaikki muu Elliott Smith myös. Elliottin levyjä kuunnellessa päätin lopulta lokakuussa ottaa yhteyttä Tampereella asuvaan ystävääni, joka joskus oli puhunut jostain soololevyn kaltaisesta ja että hän voisi siinä projektissa auttaa. Alkoi syntyä säkeitä, alkoi syntyä melodioita, alkoi syntyä lauluja, aloin soittaa kitaraa. Että kiitos vaan, Elliott, sinulla taisi olla elämääni lähtemätön ja järjettömän iso vaikutus.

Ja kun akustisen musiikin makuun olin päässyt, kuvioihin asteli myös parrakas yhdysvaltalainen William Fitzsimmons, jonka kolme levyä oli pakko tilata sinä samana päivänä, kun graduani kirjoittaessani ensi kertaa William Fitzsimmonsia ylipäätään kuulin. Niin ne levyt sitten olivat minulla lopulta. Levyt luovat oivan tunnelman, surumielisen mutta myös toiveikkaan. Ja voi että sitä tunnetta, joka syntyi, kun Fitzsimmonsin näki soittamassa täyteen ahdetussa Semifinalissa Helsingissä marraskuussa 2009. Silloin silmät ensin kostuivat ja sitten aukenivat, mikä tuntui niin eheyttävältä että olin haljeta, paradoksaalista kyllä. William Fitzsimmonsin Helsingin-keikka menee ehkä minun elämäni viiden parhaan keikan joukkoon - sillä oli silloin kovin rajusti merkitystä. (Lumisessa Torontossa viime maaliskuussa sama tekijä ei päässyt samalle henkilökohtaisuuden tasolle, mutta siitä ei nyt ollutkaan puhe.)

Niinä aikoina oli jotenkin sopivaa, että päädyin kuuntelemaan myös Bon Iveriä. Sekin sopi tunnelmaan, siihen kaikkeen. Oli ehkä joulukuu.

Samalla syntyi omiakin lauluja, monia lauluja, ja niistä muodostui ensimmäisen levyni runko. Helmikuussa alkoivatkin sitten levyn äänitykset, ja muun musiikin kuuntelu jäi vähemmälle. Sen jälkeen mentiin kuitenkin taas.

Maaliskuun viimeisenä päivänä lähdin matkalle Pohjois-Amerikkaan. Matkaa edeltäneenä tiistaina olin ostanut Fanfarlo-yhtyeen debyyttilevyn Reservoir. Kun Hakaniemenrannassa paistoi vuoden ensimmäinen kevätaurinko ja selässä oli iso rinkka, minua hymyilytti. Niitä hetkiä, jotka eivät unohdu.

Se oli minulle lopulta San Francisco -musiikkia, mitä vahvimmin, koska sinne ensiksi Helsingistä silloin lähdin. San Franciscosta tuli minulle rakas, tietysti. Sieltä ostin myös The Pains of Being Pure at Heartin ensimmäisen levyn. Olin kuunnellut sitä vähän Spotifysta silloin ja miettinyt, että ehkä ihan hyvä bändi, mutten ollut varma. No, levyn ostin ja kun pääsin kotiin, pääsin levyä myös kuuntelemaan. Ja kävi kuten kaikissa haaveissani olinkin toivonut: Suomessa paistoi aurinko, Pains teki olosta huolettoman, olihan kevät. Asiat olivat hyvin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 25-vuotiaana:

Bon Iver - For Emma, Forever Ago

Fanfarlo - Reservoir

William Fitzsimmons - Goodnight

William Fitzsimmons - The Sparrow and the Crow

William Fitzsimmons - Until When We Are Ghosts

Frightened Rabbit - Sing the Greys

Frightened Rabbit - The Winter of Mixed Drinks

The National - High Violet

The Pains of Being Pure at Heart - Higher Than the Stars EP

The Pains of Being Pure at Heart - The Pains of Being Pure at Heart

Elliott Smith - Either/Or

Elliott Smith - Elliott Smith

Elliott Smith - Figure 8

Elliott Smith - From a Basement on the Hill

Elliott Smith - Roman Candle

Elliott Smith - XO

Teenage Fanclub - Shadows

Flow'sta kaksi asiaa

Niin monet keikat jäivät Flow'ssa väliin, lauantaina etenkin. Omituista kyllä en lauantain aikana toisaalla sijaitessani osannut olla kovin harmissani hyvien esiintyjien näkemättä jäämisestä, mutta näin jälkeenpäin olo on vähän haikea. Olin jo ihan sinut sen kanssa, että The Pains of Being Pure at Heart, Flow'n paras bändi, jäisi näkemättä, mutta näin jälkikäteen minua ihan vähän harmittaa. Etenkin, kun luen keikasta tällaisia kuvailuja. Se yhtye vain olisi pitänyt nähdä.

Mutta osaan minä läsnäolonikin hetkistä jotain sanoa. Pääsääntöisesti kaksi asiaa.

Asia 1: Human League

Joskus vastaan tulee tunne, että ihan kaikki muut ovat perillä jostain asiasta, josta itse ei tiedä mitään. Kun Human League nimittäin alkoi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä soittaa suurinta hittiään Don't You Want Me, äimistelin, että jaa, ne soittavat covereitakin, tämmöinen uusi kuuma yhtye. Piti sitten puhelimella käyttää internetin hakukonetta ja tutkia, että kenen laulu tämä nyt alun perin onkaan, koska olin jossain sattunut sen joskus kuulemaan ja monestikin. Paljastui, että ihan Human Leaguen oma laulu se oli, ja paljastui, että yhtye on ollut olemassa vuodesta 1977, ja paljastui, että "tämä yhtye teki synaindien", kuten eräs lähellä ollut asian määritteli, ja paljastui, että ne ovat myyneet yli 20 miljoonaa levyä.

Ja se hetki oli niin kovin kummallinen. Olin kuullut koko yhtyeestä tietoisesti ensimmäistä kertaa kutakuinkin kolme päivää sitten, mutta mitään ennakkotutustumista en ollut tietysti tehnyt. Ja kun Human Leaguen keikkaa mentiin katsomaan, minä vain ajattelin, että tällainen synapop-yhtye taas, näitähän maailmassa riittää. Vähätpä minä moisesta klassikkostatuksesta tiesin ennen kuin keikka oli melkein ohi, ja se hämmensi, hämmensi suunnattomasti.

Joskus olen sen täälläkin varmasti todennut: minun musiikillinen yleissivistykseni on superkehnoa. Tiedän vain niistä yhtyeistä, joista pidän paljon, ja Human Leaguesta en pidä paljon. Oli se nyt silti ihan ookoo.

Asia 2: Rubik

Rubikin keikankin alusta piti sitten menettää pari kappaletta, mutta ei se mitään, koska yksi kappale voi silti lopulta muuttaa kaiken. Kun City & the Streets alkoi, aloin leijailla, itketti, laulu kuulosti hyvältä, ja niin, onhan se nyt yksi parhaista Suomessa tehdyistä lauluista minusta. Sitä minä vähän ihmettelin, että mikseivät ne lopettaneet keikkaansa siihen lauluun. Koska silloin jos joskus oli minulla olo, että nyt ei voi enää kuulla mitään, että näin on hyvä. Silti ne soittivat vielä päätöskappaleenaan uusimmalta levyltään yhden huomattavasti vähäpätöisemmän. Ei se mitään, hyvä keikka oli silti.

Noin muutoin kaikki jäi hyvin vahvasti irtonaiseksi. Irtonaisuus taitaa kuulua tähän aikaan.

Eniten Suvilahdessa kiinnostaisi

Flow-festivaali on tänä viikonloppuna. Oikein kivaa. Epäonnisten sattumien vuoksi iso osa perjantai-illasta ja melkein koko lauantai jäävät väliin, kun on kohtalaisen välttämättömiä menoja tiellä, mikä tietysti on harmillista.

Ei se mitään.

Sikäli tosin kyllä, että ensi kertaa Flow'ssa on päivä, joka saisi minut paikalle ihan vain musiikin vuoksi: tuo lauantai. Sillä voin lohduttautua, että miltei kaikki niistä minua eniten kiinnostavista yhtyeistä olen jo elävinä nähnyt.

Tässä silti omasta mielestäni Flow'n viisi kivointa esiintyjää.

5. Iron & Wine, la 19.30

Aina, kun olen Iron & Winesta tiennyt, se on ollut minusta jotensakin orastavasti kiinnostava musiikintekijä. Vaan siinäpä se. Orastavasti kiinnostava kun ei vielä ole ihan superkiinnostava ja monet verrokit ovat olleet minusta sittenkin kiinnostavampia ja parempia. Mutta jos minä olisin lauantaina kello 19.30 Suvilahdessa, kävisin eittämättä katsomassa keikan. Se on kylläkin päälavalla, mikä tämänkaltaiselle musiikille on vähintäänkin haasteellinen ympäristö varmasti.

4. Rubik, su 17.45

Tämän keikan minä saatan jopa nähdä! Kerran olen vain tämän yhtyeen nähnyt, vuonna 2007, ja sen jälkeen ovat muuttuneet monet asiat. Rubik on kasvanut debyyttilevystään ja muuttunutkin. Tätä uusinta Solar-albumia olen kuunnellut vain aika vähän, ja neljän vuoden takainen Bad Conscience Patrol on edelleen minulle tutumpi. Sykähdyttävyyksiä siellä on minusta enemmän kuin tällä nykylevyllä. Ehkä keikka kuitenkin muuttaa kaiken. Laws of Gravity kun esimerkiksi on hieno kappale kaikessa osittaisessa elektronisuudessaankin.

3. Magenta Skycode, la 16

Magenta Skycode on minulle siitä kummallinen yhtye, etten ole nähnyt sitä koskaan elävänä. Enkä tietysti näe nytkään, harmillista kyllä. Ensimmäinen levy IIIII (2006) on ollut aikoinaan melko kovassakin kuuntelussa, mutta aivan kuten Rubikinkin tapauksessa on käynyt, sitä seurannut tekele on jäänyt miltei huomiotta. Se on kyllä ilmiselvästi hyvä, muttei siltikään vuoden 2010 paras Suomessa julkaistu. Tässä yhtyeen ensimmäiseltä levyltä kappale Open Air. Vielä enemmän pidän kappaleesta Luvher Oh Hater, mutta sitä en nyt tähän hätään säällisenä versiona löytänyt.

2. Delay Trees, la 14.15

Mikä oikeusmurhaesiintymisaika! Delay Trees on koko festivaalin esiintyjistä minulle kaikkein tutuin, olen nähnyt ne kaiketi viidesti, ja kuudes kerta olisi ollut kiva, mutta sijaitseminen 40 kilometrin päässä festivaalialueesta häiritsee aikeen toteuttamista. Sinänsä kertakaikkisen hienoa, että Flow on ottanut yhtyeen ohjelmistoonsa. Toivottavasti ihmisiä menee paikalle paljon. Lisäksi yhtye on vastikään julkaissut Before I Go Go EP:n, joka ei minusta aivan yllä levyn huiman korkealle tasolle mutta on silti alustavan tutustumisen perusteella hyvä.

Songs by Delay Trees

1. The Pains of Being Pure at Heart, la 17.15

Pelkkä tämä yhtye olisi saanut minut lauantaiksi paikalle, mutta väliin jää, kuinka ollakaan. Näin yhtyeen Philadelphiassa maaliskuun viimeisenä päivänä (kuten muuten sattumoisin myös Flow'ssa lauantaina esiintyvän Twin Shadow'n, joka oli vähän tylsä muistaakseni), ja korvat särkivät - korvatulpat unohtuivat yöpymispaikassa sijainneeseen rinkkaan, pahimmoiset. Ei se mitään. Pains olisi minun Flow'ni kaikkein odotetuin esiintyjä ja ylivoimaisesti.

---

Ehkä tämä nyt vähän kertoo minustakin. Top 5 -listaa kootessani viidenneksi oli pakko ottaa yhtye, jonka levyä en edes omista - koska Flow vain sattuu edelleen olemaan sellainen festivaali, jolla omia absoluuttisia suosikkeja on lähtökohtiin nähden yllättävän vähän. Tänä vuonna niitä suosikkeja tosin on aiempaa enemmän, tai ainakin parhaat ovat parempia kuin koskaan ennen - esimerkiksi Painsin ja Delay Treesin veroista Flow-esiintyjää ei minun elämässäni ole vielä ollut. Joskus ehkä vielä saattaa käydä niin, että Flow'ssa esiintyisi vaikka mitä hyviä bändejä ja artisteja - ainoa ongelma vain on se, että minulla se yhtyeiden perusjoukko on suhteettoman suppea. Sen nirsoudestaan saa.

Aja hyvin, nuku turvallisesti

Joskus kirja- ja dvd-hyllyyn (jossa ei muuten ole nimeksikään sisältöä tosipuheessa) unohtuu kääreiden sisään juttuja, joihin tavallaan pitäisi tutustua heti. Hysteerisen eläimen tasolle yltävällä keskittymiskyvylläni olen kuitenkin useimmiten malttamaton katsomaan kuvaa tai lukemaan tekstiä noin kolmea minuuttia pidempään kerrallaan.

Palasin tuossa eräänä iltana - tai yönä - töistä ennen yhtä. Silloin sitten tuli mieleen ottaa viimein esiin Death Cab for Cutie -dokumentti Drive Well, Sleep Carefully, jonka ostin Yhdysvaltojen itärannikolta maaliskuussa. En jaksanut ihan loppuun asti, koska oli myöhä, mutta kylläpä vain kannatti.

Dokumentti on tehty vuonna 2004, Transatlanticism-kiertueen yhteydessä, joten yhtye oli lähellä parhaita aikojaan. Death Cab oli silloin jo kasvanut Pohjois-Amerikassa suureksi, vähintäänkin kasvamassa, mikä jo sinänsä tuntui kummalliselta, ja vähän kaikki siellä ilmiselvästi tiesivät niistä. Euroopassa tai varsinkin Suomessa asia on edelleen toisin: Death Cab on kaukana yhtyeestä, jonka kaikki tietäisivät. Moni kyllä varmasti tietää toki, muttei sellainen kahvipöytäkeskustelija ehkä.

Oli kiinnostavaa nähdä Death Cab -livepätkiä. Yhtye on yllättävän intensiivinen, ja etenkin Ben Gibbard heiluu lavalla alituiseen. Sellainen voisi näyttää aivan luonnottomalta, mutta ei se näytä. Ja sitten niillä on se lievästi käheä-ääninen Chris Walla, joka vaikuttaa jotenkin kovin mukavalta ihmiseltä hänkin.

Sekin oli kiinnostavaa, kun Gibbard puhui lyriikoistaan ja sanoi, että ne ovat hänelle kuin valokuvia, että hän muistaa joitain ihmisiä lyriikoidensa kautta, että hänen lyriikkansa ovat monesti lähtöisin oikeista ihmisistä. Sitten yhtye puhui Tiny Vessels -kappaleen lyriikasta, käyttivät siitä sanaa vicious ja joku yhtyeen tyypeistä oli sanonut, että hei Ben, eihän tämä lyriikka voi olla tällainen, koska ihmiset pitävät sinua täytenä mulkkuna, jos laulat näin. Mutta siellä se lyriikka vain on, sekin. Onhan parempi olla rehellinen kuin laskelmoiva. Yeah, you are beautiful, but you don't mean a thing to me.

Pitääpä tässä joskus ehkä katsoa dokumentti loppuun. Yhtä kaikki noin tunnin katselukokemuksella olettamukseni vahvistui: aivan todella sympaattinen yhtye ja ehdottomasti yksi minulle merkittävimmistä. (Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki vain tuntuu sopivasti hyvältä ja sellainen musiikki soi taustalla? Minä nimittäin tiedän.) Dokumentin innoittamana aloin kuunnella jopa uudempia Death Cab -levyjä, edes yrittää, vaikka ne tietty yhä ovat huonompia kuin niitä edeltäneet. Ihmiset ovat kuitenkin samoja kivoja.

Ovatko tässä Manic Street Preachersin parhaat b-puolet? Ota kantaa!

En ole negatiivinen ihminen. Enkä kyyninen. Olen positiivinen ihminen. Ja epäkyyninen.

Siksi tässä myös toisenmoinen Manics-lista. Viisi parasta b-puolta, kun koko tuotanto osoittautuikin vähän turhan isoksi läjäksi tällaisella - lyhyehköllä - aikajänteellä. Keikkahan on nimittäin tämän nimenomaisen päivän iltana.

5. Are Mothers Saints? (Life Becoming a Landslide, 1994)

Unohtunut klassikko Motorcycle Emptinessin kaltaisine kitaroineen. Laulu, joka kuulostaa äärimmäisen Manic Street Preachersilta. Ja toimii.

4. Montana/Autumn 78 (If You Tolerate This Your Children Will Be Next, 1998)

If You Tolerate This Your Children Will Be Next on uskomaton singlejulkaisu, koska se sisältää hyvän a-puolen ja kaupanpäällisiksi kaksi b-puolta, jotka ovat melkeinpä hyvää a-puolta parempia. Tämä laulu herätti mystisen kiinnostukseni Montanan osavaltioon, joka on ihmeellisen vähäväkinen ja harvaan asuttu. Haluaisin yhä käydä siellä. Olen käynyt vain lähellä.

3. Prologue to History (If You Tolerate This Your Children Will Be Next, 1998)

Kuten jo ehdinkin sanoa, tämä single oli kovin loistava. Prologue to History on pianoriffeineen ikisuosikkini yhtyeen tuotannosta. Jännästi kivankuuloinen, kivasti jännänkuuloinen, ihan miten nyt ikinä. Ja yksi hassu juttu muuten: If You Tolerate -sinkun kolmella raidalla on melkein sama rumpukomppi, kovin 90-lukulaista, kovin vahvasti Manicsia, kovin vahvasti Sean Moorea.

2. Sepia (Kevin Carter, 1996)

Sepia on minusta ehkä Manicsin kaunein laulu. Olen pitänyt siitä aina siitä hetkestä asti, kun sen ensi kerran kuulin, vuonna 2000 varmaankin.

1. Never Want Again (Suicide Is Painless, 1992)

En tiedä, onko kukaan koskaan ymmärtänyt viehtymystäni tähän lauluun, mutta minusta tämä on ehdottomasti yksi Manicsin parhaista. Tässä listauksessa se ainakin valtasi ykkössijan. Kivoja sointuja. Optimisminsekainen synkkä tunnelma. En osaa sanoa.

Kohta pitää mennä, mikä tietty on aivan jännää sekin.

Ovatko tässä Manic Street Preachersin huonoimmat laulut? Kuuntele!

Minulla oli oikeaoppisesti itse spraylla maalattu t-paita, jossa luki yhtyeen nimi (selässä) ja eräskin nolo iskusanapari (etumuksessa) ja sitten menin Seinäjoelle (vuonna 2001). Minä olin vähän unohtanut yhtyeen eikä minulla oikein ollut odotuksia ja sitten menin Turkuun (vuonna 2003). Nyt yhtye on elämässäni leimallisesti menneiden aikojen musiikkia (muttei täysin) ja sitten menen Hämeenlinnaan (vuonna 2011).

Karkeastihan ihmiset voi jakaa niihin, joilla on Manic Street Preachers -taustaa, ja niihin, joilla ei ole.

Minulla on. (Arvasitte kumminkin.)

No. Perjantain Hämeenlinnan-keikkaa odotellessa avaan osaltani pelin top 5 -listauksella. Listan aihe: Manicsin huonoimmat laulut.

5. Repeat (Stars and Stripes), Generation Terrorists (1991)

Generation Terrorists oli viiden ensimmäisen omistamani Manics-levyn joukossa, ja tämä kappale iski korvaan vääryytensä vuoksi. Silloin olin 15-vuotias, joten ihan kypsästi en voinut asioista ajatella tietenkään, mutta kun tässä oli näitä koneita ja muuta huonoa. Eikä huonous ole hyvä. Generation Terroristsilla olisi kyllä ollut muitakin tarjokkaita, mutta ei nyt viitsi lyödä lyötyä ja ottaa levyltä mukaan muuta.

4. Horses Under Starlight, Kevin Carter -single (1996)

Miksi jotkin kappaleet joutuvat singlejen b-puoliksi? Useimmiten joko siksi, etteivät ne istu kokonaisuuteen, tai siksi, että ne ovat huonoja, jopa tarpeettomia. Minusta tämä laulu on ensisijaisesti tarpeeton. Hivenen suurempi arvoitus onkin seuraava: jos tehdään b-puolikokoelma, miksi sinne pitää survoa mukaan b-puolista tarpeettomin? Manics kun on Forever Delayed -b-puolistoltaan (2003) jättänyt sivuun muun muassa sellaisia oikeasti jopa hyviä lauluja kuin Are Mothers Saints? ja First Republic. Makuasioita, ja todistetusti Manicsilla on välillä aika outo maku.

3. Nostalgic Pushead, Gold Against the Soul (1993)

Mainitsin tässä merkinnässä jo 15-vuotisuuden, mutta mainitaanpa uudestaan. Silloin tämä kappale oli mielestäni ihan ookoo. Mutta kun vähän vartuin ja aloin tajuta, tämä kappale ei mielestäni ollut enää ihan ookoo. Kamalat konerummut. Kamalia lisäsoittimia. Typerät sanat. Kaikenlaista turhaa.

2. Wattsville Blues, Know Your Enemy (2001)

Miksi laulat, Nicky Wire? En pidä äänestäsi.

1. S.Y.M.M., This Is My Truth Tell Me Yours (1998)

Olen vasta sittemmin ymmärtänyt, mihin laulu liittyy. Viimeksi äsken, kun kaikki S.Y.M.M.-osumat toivat YouTubessa eteen vuoden 1989 Hillsborough'n katastrofiin liittyneitä asioita. Mutta äh. On tämä silti vain Manicsin huonoin laulu. Siksi, että rummuissa on jonkinlaisella äänen takaperinkääntämisellä luotu imuefekti. Siksi, että pelottavan tunnelman luomisyritys enimmäkseen hymyilyttää. Siksi, että kappale on levyn viimeinen eli tavallaan eräänlaisella kunniapaikalla (minä tykkään, kun viimeinen laulu on hyvä ja pakahduttava ja sellainen ettei sen jälkeen voisi kuunnella muuta ja tämä ei ole vaikka ihan hyvän levyn päättääkin).

Ensi kerralla erilainen top 5 -listaus, jos tulee top 5 -listaus!

Hiljaisuudesta ja hiljaisuuden syistä

Sori eli anteeksi. Olen ollut aika hiljaa viime aikoina. Miksi, herää kysymys. Vastaan, vaikkei heräisikään.

Tämähän on tällainen musiikkiblogi. Musiikkiblogia on vaikeaa pitää, jos ei juuri kuuntele musiikkia. Aivan kuten kirjablogia on vaikea pitää, jos ei juuri lue kirjoja. Aivan kuten blogia ihmisyydestä on vaikea pitää, jos ei ole ihminen.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun musiikin kuunteleminen ei tahdo huvittaa. En minä vain jaksa innostua kaikesta, ei kai siinä kummempaa, ja jotenkin tahdon kyllä ajatella niinkin, että sitten, kun innostun, innostun paljon. Joskus tosin tuntuu, etten edes osaa nähdä innostumisen mahdollisuuksia, vaikka niitä ilmiselvästi olisikin tarjolla. Saatan äityä kuuntelemaan jotakin lupaavaksi tai hyväksi kehuttua ja todeta ensimmäisen kappaleen puolessavälissä, että eipä ole hääviä. (On käynyt monesti.) Sitten saatan ottaa kitaran syliin ja etsiä melodioita ja sointuja, mutta huonoina päivinä sekään ei johda tuloksiin.

Tämän siitä ehkä sitten saa, että ajattelee musiikkia pääsääntöisesti ruumiillisina kokemuksina, että kaiken hyväksyttävän musiikin pitäisi tuntua niin suunnattoman syvällä ja suuresti. Mutta kun eihän kaikki voi koko aikaa tuntua suurelta, koska silloin suuresta tulisi ennen pitkää pientä ja asiat olisivat huonosti. Elämässä nyt ainakin. Ja musiikissakin nyt varmaan.

Vaikka joku saattaisi nyt tätä puintia pitää ihan vähän pahaenteisenä, niin en minä sentään tätä blogia lopettaa ajatellut. Kunhan vain tahdoin kertoa, että nyt on ollut hiljaista, koska ei ole ollut asiaa. Toivottavasti pian taas on.

Kaipaan uusia yhtyeitä ja musiikintekijöitä, siitä kai tämä on merkki.

Niin ja siitäkin varmaan, että tuleva levyni on äänitetty ja kuultavakseni sataa vähä vähältä ensimmäisiä valmiihkoja miksauksia, joita sitten kuuntelen repeatilla miljoonasti. Sekin saattaa ihan vähän vaikuttaa.

Musiikki-i'istä: 24 - Amsterdam ja ensikosketuksia

Last.fm on tavallaan hieno musiikkipalvelu. Kesällä 2008 siivosin silloista asuntoani rakkaassa Merihaassa ja kuuntelin jotakin Last.fm-musiikkipalvelun suositusradiokanavaa. Totta puhuen en tainnut siivota, muuten ei olisi muistikuva esimerkiksi tästä kuulemastani laulusta niin selkeä.

Bändin nimi ei nyt ensisilmäyksellä vakuuttanut, ja sittemmin yhtye tai oikeammin pelkkä Eric Elbogen onkin lyhentänyt sen varmasti siedettävämpään muotoon Say Hi. Jostain syystä jokin siinä musiikissa silloin minua viehätti. Yksinkertaisuus ehkä. Aika harva ympärillä oleva ihminen siitä ainakaan yhtään innostui, varmaan juuri siitä syystä, että musiikista tavallaan puuttui kaikki sisältö, paitsi että minusta siinä oli kaikki tarvittava sisältö: jokin tuntui.

Sitten muutin Amsterdamiin.

Say Hi oli vahvasti Amsterdam-musiikkia. Sitä oli myös muun muassa Sigur Rósin haukuttu poppilevy Med suth i eyrum vid spilum endalaust, josta pidin kyllä myös kovasti. Vuoden aikana tuli nähtyä Sigur Rós peräti kahdesti, Kulttuuritalolla ja siellä Amsterdamissa. Molemmat keikat olivat mietoja pettymyksiä, mutta ehkä silti näkemisen arvoisia. Tuli ainakin todettua, etten minä ehkä ole sellainen huminatyyppi kuin monet muut sen yhtyeen kuulijat. Mutta oli sillä poppilevyllä silti hetkensä, sanoi kuka muu tahansa nyt mitä muuta tahansa.

Amsterdamissa oli kivaa ja joskus myös jännän irrallisella tavalla haikeaa, sillä tavalla haikeaa, että elämä kumminkin oli tietääkseni hyvää. Jonain iltana istuin sikäläisessä asumuksessani tietokoneen ääressä, join punaviiniä tai teetä ja kuuntelin tätä. Silloin en oikeastaan arvannut sitä merkitystä, jonka se musiikki ja se tekijä saisi myöhemmin aikaan päässäni. Niin, Elliott.

Amsterdamin loppusyksyyn kuului myös matka Brysseliin. Sieltä mukaan tarttui Frightened Rabbitin levy, jota jo puinkin. Amsterdamin viimeisinä ja niitä seuranneina aikoina Frightened Rabbit oli elämäni ainoita yhtyeitä. The Midnight Organ Fight vain on niin hieno levy. I'm David, please.

Palasin Amsterdamista Merihakaan tammikuussa. Oli aivan järkyttävän harmaata ja pimeää, ja samalla moinen havainto sai aikaan erän kylmiä väreitä. Että tällaisessa paikassa minä sitten asun, Euroopan oudoimmassa kolkassa, ja siinä on nyt jotain hienoa. Mutta musiikki, sitä ei ehkä ollut ympärillä yhtä paljon kuin joskus aiemmin oli ollut.

No, ainakin The Gaslight Anthem -yhtyettä silti kuuntelin. Niiden piti tulla keikalle Helsinkiin helmikuussa, mutta niiltä varastettiin jotain tavaraa Ruotsissa ja keikka lykkääntyi kesään. The '59 Sound -levyä tuli silti kuunneltua. Jotkut väittävät, että yhtye kuulostaa Bruce Springsteeniltä, mutta tykkäänpä tästä silti, kyllä tämä aina Brucen päihittää. Yhtye ei näytä siltä kuin kuuntelemani yhtyeet yleensä näyttävät, mutta väliäkö silläkään. Kiva tunnelma, haikeita lauluja.

Seuraavassa iässä bändimusiikin kuunteleminen sitten jotenkin lakkasi. Siitä lisää myöhemmin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 24-vuotiaana:

Frightened Rabbit - The Midnight Organ Fight

The Gaslight Anthem - The '59 Sound

Hello Saferide - More Modern Short Stories from Hello Saferide

Say Hi to Your Mom - Impeccable Blahs

Say Hi to Your Mom - Numbers & Mumbles

Say Hi - The Wishes and the Glitch

Sigur Rós - Med suth i eyrum vid spilum endalaust

Elliott Smith - Either/Or

We Are Scientists - Brain Thrust Mastery

Säikähtänyt jänis kesäisillä kaduilla

Frightened Rabbit on hyvä yhtye. Itse asiassa Frightened Rabbit on loistava yhtye. Asia tuli mieleeni viimeksi toissa päivänä, kun satuin kävelemään kohti erästäkin terassia ja helle oli kova. Kuuntelin kolmea Frightened Rabbit -levyäni kannettava soitin sekakuunteluasetuksella, ja sitten arpa heitti korviini huippukappaleen Behave. Sekin on yksi niistä lauluista, jonka hyvyyden muistan vain hetkittäin, aivan kuten joidenkin yhtyeidenkin hyvyyden muistaa vain hetkittäin.

Siinä hetkessä oli jotain kovin kummallista. Helsinki oli oikeasti epäilyttävän kuuma ja kello oli arkialkuillan verran, puoli kuusi. Ihmisiä siis oli ympärillä. En ollut osa heitä, minulla oli jos nyt ei koko ruumiin niin ainakin pääni ympärillä jonkinlainen kupla. Musiikki kuulosti uskomattoman hyvältä. Sellaista musiikkia tapaan yleensä kuulla vain yksinäisissä pimeissä huoneissa keskellä talvea. Mutta siinä hetkessä oli vilkas ja kirkas katu keskellä kesää, mikä korosti jonkinlaista päänsisäistä ajatusta, että nyt minä olen vähän outo. Outous tuntui hyvältä.

Frightened Rabbitilla on taipumusta herkistää. Yhtye on tehnyt kolme hyvää levyä, mutta niistä kolmesta keskimmäinen on kasvanut minulle kaikkein merkittävimmäksi. Debyytti Sing the Greys (2007) on jo sekin mitä mainioin, onhan siellä tuo ylläolevakin kappale. Uusin levy The Winter of Mixed Drinks (2010) sisälsi hetkensä, mutta kovin syvälle en siihen ole vieläkään päässyt. Vaikka tämäkin laulu kieltämättä on loistava.

Näin Frightened Rabbitin lämmittelemässä pääesiintyjää, Death Cab for Cutieta, Brysselissä marraskuussa 2008, enkä silloin tiennyt yhtyeestä yhtään mitään. Mutta silloin kävi kuten ihan liian harvoin: tuntematon yhtye saa livetilanteessa aikaan äärireaktion, itkua. Menin heti pääesiintyjän esiintymisen jälkeen Frightened Rabbitin myyntitiskille ja kysyin, mikä levy kannattaisi ostaa. Tuon keskimmäisen, silloin uusimman, levyn ne minulle sitten kauppasivat. Sen nimi on The Midnight Organ Fight (2008), ja minusta Frightened Rabbitin musiikki ainakin nykymuodossaan kiteytyy siihen. Se on yksi loistavimmista levyistä, joita maailmassa on tehty. Frightened Rabbitissa on etenkin sillä levyllä yhdistelmä jotakin tuttua ja jotakin omaa, kaikki jotenkin kaunistelemattoman eteerisesti esitettynä.

Ja kyllähän levy alkaa hienosti, tosi tosi hienosti.

Etenkin sen laulun loppusäkeet ovat aiheuttaneet sykähdyksiä. Just you and me / we'll start again / and you can tell me all about what you did today. En tiedä, mistä johtuu, että pidän tuosta kohdasta aivan suunnattoman paljon. Kaiketi kyse on sanomisen tavasta, jostain sellaisesta.

Midnight Organ Fight on sanoituksellisesti ylipäätään ehjä kokonaisuus ja häpeilemättömän avoin. Esimerkiksi Wikipedia tietää kertoa, että Death Cab for Cutien basisti Nick Harmer pitää julkaisua vuoden 2008 parhaana levynä, enkä ihmettele. Hänen sanansa voisivat olla minun sanojani: "It's lyrically perfect with words that hit you right in the heart. And coupled with the singer's [Scott Hutchison] vocals, the whole thing just kills me." Ei voine kovin suurena ihmeenä pitää, että lähtivät yhteiselle kiertueelle. Sitäkään ei voine kovin suurena ihmeenä pitää, että molemmat yhtyeet ovat minulle tosi tärkeitä.

Frightened Rabbit ei ehkä ole kesämusiikkia, itse ainakin liitän sen päässäni talveen, mutta jos Helsingin tai minkä tahansa kaupungin kaduilla haluaa näinä päivinä kokea jotain pikkuabsurdin kaunista, tässä on siihen oiva keino.

Hello Saferide, nyt vasta

Olen tiennyt Hello Saferide -yhtyeen olemassaolosta aika pitkään: vuosia. Olen niitä aiemmin vähän kuunnellutkin ja peräti pitänyt kuulemastani. Silti vasta muutama tunti sitten (en tiedä tarkemmin, nukuin) postiluukkuni läpäisivät elämäni ensimmäiset Hello Saferide -levyt. Tähän asti olen kuunnellut niitä vain esimerkiksi Spotifysta tai muissa yhteyksissä. Irrallisemmin.

Eikä se ole yhtään sama. Koska nyt, tänään, nämä levyt tuntuvat niin uskomattoman hyviltä ja hienoilta - olkoon tämä sitten vaikkapa merkki siitä, että minulla on edelleen jotain käyttöä levymitalliselle esineelle. Se on ehkä näinä päivinä hivenen epäkäytännöllistä, mutta kun jokin tässä nyt vain koskettaa ihan eri lailla kuin ennen.

Olisin voinut päätyä tämäntapaisiin tuntemuksiin vaikkapa joskus runsaat kaksi vuotta sitten, kun näin yhtyeen soittavan Korjaamolla. Ne olivat tosi hyviä, mutta sellaista varsinaisen syvää yhteyttä ei ollut. Ei tietysti ole vieläkään, mutta tämä on musiikinkuuntelussa aika hieno hetki: kun tietää, että se yhteys on aivan juuri muodostumassa.

Olen joskus pitänyt joitain Hello Saferiden lauluratkaisuja ärsyttävinä, ja saatan olla sitä mieltä osin vieläkin (vaikkapa kappale 25 Days loppuosiltaan, se one one one one -hokema, sitä seuraavat puheet ja muu vastaava - siedätyshoito saattaa auttaa), mutta hyvät puolet peittoavat huonot. Koska ennen muuta Hello Saferide tuntuu tutulta - voisin kuvitella tekeväni tällaisia lauluja, melodiamielessä etenkin, ja voisin kuvitella sanovani asioita samaan jotenkin tapaan kuin Annika Norlin niitä sanoo.

Ja ne yksittäiset laulutkin ovat usein hyviä. Avauslevyltä Introducing... Hello Saferide (2005) suosikkini on ehkä I Can't Believe It's Not Love. Nuo säkeistöjen soinnut ja tuo säkeistöjen kitara-asia ovat siihen suurin syy.

10 I Can't Believe It's Not Love! by poresomefui

Ehkä silti kokonaisuudessaan toinen levy More Modern Short Stories from Hello Saferide (2008) on vielä parempi. Bändimäisempi ja vähän isompi. Kappaleetkin ovat vähän parempia. Esimerkiksi tuo ylinnä oleva 2008 on huikaisevan hieno levyn toinen laulu. Tai no siis, tuo kakkoslevy alkaa ylipäätään erittäin hienosti, puolittaisen salakavalasti johdatellen. Käykää kuuntelemassa Spotifysta vaikka.

Pitiköhän tässä nyt vielä jotain mainita? No, te tuskin sitä tiedätte. Ongelma on, etten minäkään.

Kesäkuu, sade, jumittaminen

Ulkona sataa, satoi äskenkin. Kadulla kävellessä kastuminen ei niin haitannut - enemmänkin harmitti se, että silmälasien linsseihin tulee tarkkaa näkemistä häiritseviä vesipisaroita. Sitten kun laseja sisälle päästyään vähän pyyhkii talouspaperiin tai paitansa etumukseen, linssit tuntuvat ja näyttävät likaisilta. Sitten ne pitäisi taas pestä, mutta kukapa nyt sellaista jaksaisi tämän tästä.

Se laseista. Kadulla kävelemisen ja sateen hetkellä kuuntelin kannettavasta laitteestani Death Cab for Cutieta shuffle-asetus päällä. Taas sitä yhtyettä, varsin monetta kertaa. Nyt huomaan, että tämä blogimerkintä eksyy vähän eri reitille kuin alun perin ajattelin, mutta ehkä niin saa käydä.

Tulin nimittäin taas todenneeksi olevani musiikinkuuntelijana aikamoinen jumittaja, ja tämänkin olen varmaan joskus aiemminkin todennut. Huomasin asian, kun tässä mietin, milloin viimeksi olen esimerkiksi innostunut jostain uudesta musiikkijulkaisusta. Siitä on miltei kolme kuukautta, ja sekin julkaisu oli ennalta tutun The Pains of Being Pure at Heartin kakkoslevy, joka kyllä onkin hyvä. Mutta ei se enää tehokuuntelussa ole. Enää ei ole mikään tehokuuntelussa. Soittimissa pyörivät samat vanhat tutut, kun innostuminen nyt vain on hankalaa, eikä siitä tietysti voi päättää. Aina yhtye- tai levysuosituksia kuullessani olen lähtökohtaisesti vähän turhan skeptinen. Skeptisyyden taso tosin riippuu suosittelijastakin. Sain viime vuonna Pohjois-Amerikan-matkallani iPodini Portlandissa täyteen kaikkia yhtyeitä ja artisteja "joista voisit pitää". Ei niissä muutoin ollut vikaa, mutta en jaksanut kuunnella niitä oikeastaan yhtään. Nyt se iPodkin on jo toisaalla.

Vaan mietitäänpä tätä Death Cabia vielä. Niiltä tuli viime kuun lopussa uusi levy. Olen kuunnellut sitä internetin välityksellä ehkä puoleenväliin. Sitten se unohtui. En tainnut innostua siitäkään. Ehkä joskus kuuntelen sen loppuun. Mutta niillä on näitä aiempia levyjä ja lauluja, joita olen kyllä kuunnellut aktiivisesti. Viimeksi tänään, tuolla kotikadullani, jolla satoi silmälaseja kastelevasti.

Laite arpoi soitettavaksi tämän.

Ja niin, siinäpä se musiikin hienous kai sitten on. Laulu alkoi, ja samalla alkoi tuntua kevyemmältä ja hymyilyttää vähän enemmän. Hätäkös tässä, ajattelin, vaikkei sellaiselle ajatukselle ollut juuri siinä hetkessä sellaista tarvetta kuin joskus toiste on ollut. Ei tämä ehkä ole Death Cabin paras laulu, mutta on tässä ehkä yksi parhaista Death Cabin kappaleiden A-osista, kun se nyt vain on niin ilmava ja kiva.

Enkä minä nyt puhu ensimmäistä kertaa täällä Death Cabista, mutta koettakaapa silti kestää. Joskus vain löydän siihen yhtyeeseen aika vahvan yhteyden, ainakin, jos kuuntelen kahta viime levyä aiemmin tehtyjä levyjä. Tätä voinee pitää merkkinä vaikka siitä, että olen ns. helppo maali. Ja siitä, etten ole mieleltäni kovinkaan raavas. Pidän Death Cabista yhtä paljon kuin vihaan värikuulasotaa - merkittävästi.

Musiikki-i'istä: 23, osa 2 - uutta, vanhempaa

Ajattelin joskus tätä musiikki-ikäsarjaa aloittaessani, että silloinen ikäni olisi hienoa kruunata musiikki-ikäkirjoitukseen silloisesta iästäni sinä hetkenä, kun se ikä päättyy. No, myöhästyin. Tulen muutaman vuoden perässä. Ei se mitään.

Olin 23,5-vuotias. Talvi oli lumeton. Ensilunta sai odotella yli helmikuun puolenvälin - liian pitkään. Niinä aikoina tutustuin kanadalaiseen Tegan & Sara -nimeä itsestään käyttävään kahteen siskokseen. Kivaa musiikkia kun tekivät. Jostain syystä silloin tuntui kivalta esimerkiksi kappale Nineteen, jonka muistan kuulleeni kannettavasta cd-soittimestani raitiovaunussa 3B Sörnäisten kohdalla (omituinen 3B-reitti selittyy vakioreitillä silloin tehdyillä kiskotöillä). Olin matkalla - sinänsä ristiriitaista kyllä - jääkiekko-otteluun. Ja silloin ajattelin, että tuntuupa musiikki taas hyvältä, että tässä hetkessä on jotain. Ilma oli pimeä ja ruma, mutta raitiovaunu liikkui ja ympärillä oli ihmisiä, jotka olivat sen kappaleen ulkopuolella mutta silti osa sitä, koska minulla on pää. Mitä tuohon Nineteeniin noin muuten tulee, niin minusta on jotensakin kuultavissa, että rummut on soittanut Death Cab for Cutien rumpali.

Niihin aikoihin intouduin ensi kertaa elämässäni kuuntelemaan myös Mew'n Frengers-levyä. Innoittajana toimii Kalliossa sijainnut eräs kehnohko pitsapaikka, jonka lehtivalikoimaan kuului muun muassa viisi vuotta vanha Image, toukokuulta 2003. Siinä oli Frengersin arvostelu. Levyä kehuttiin. Sitten se levy piti käydä ostamassa. Ja niin siihenkin levyyn muodostui yhteys. Siellä oli hyviä lauluja. Kuten nyt vaikkapa 156, jonka kertosäe tuntui kivalta.

Ennen kevään tuloa julkaisi uuden levynsä myös Nada Surf. Siellä oli joitain vähän ärsyttäviä lauluja, koska asiat olivat niissä jotenkin liian juustoisesti positiivisia. Ja minähän en juustosta juuri perusta. Mutta oli siellä myös hyviä lauluja, kuten Whose Authority, johon liittyy sellaista tiettyä vapautta, kuten ehkä näkyy, ettei nyt mitään ole pakko. Sellainen tunne on kiva.

Kevät toi muassaan kaksi uutta julkaisua, ja molemmat liittyivät Death Cab for Cutiehin. Ensin yhtyeen kitaristi Chris Walla julkaisi soololevynsä Field Manual, sitten Death Cab Narrow Stairsinsa. Vastoin kaikkia odotuksia pidin lopulta enemmän Wallan levystä. Death Cab tuntui jo vähän tylsältä - varmaan siksi, että levykin oli tylsempi kuin yhtyeen aiemmat. Mutta se Wallan levy! Sympaattinen. Vaikka levyllä on parempiakin lauluja kuin tämä Sing Again, minun on nyt aivan pakko tämä Sing Again tähän kumminkin upottaa. Video on nimittäin kuvattu Wallan asuinkaupungissa Portlandissa, Oregonissa, ja voi että, paikat näyttävät kuuden päivän kokemuksella tutuilta. Tuon yhden sillan yli kävelin useasti, enkä yleensä ollut matkalla minnekään. Ja näkyypä tuolla videolla esiintyvän myös itse Ben Gibbard ja erä Decemberistsin tyyppejä.

No. 23-vuotiaana ehdin kuunnella myös muun muassa montrealilaista Starsia. Pidin siitä musiikista osittain kovasti. Kaksi levyä oli tehokuuntelussa. Koska Stars on tässä blogissa mainittu jo kerran aiemminkin, nyt ei sovi upottaa samaa laulua. Upotettakoon siis tämä mellakkalaulu. Pidän siitäkin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 23-vuotisuuteni toisella puoliskolla:

Death Cab for Cutie - Narrow Stairs

Mew - Frengers

MGMT - Oracular Spectacular

Nada Surf - Lucky

Stars - In Our Bedroom After the War

Stars - Set Yourself on Fire

Tegan & Sara - The Con

Tegan & Sara - So Jealous

Chris Walla - Field Manual