Bändin nimi ei nyt ensisilmäyksellä vakuuttanut, ja sittemmin yhtye tai oikeammin pelkkä Eric Elbogen onkin lyhentänyt sen varmasti siedettävämpään muotoon Say Hi. Jostain syystä jokin siinä musiikissa silloin minua viehätti. Yksinkertaisuus ehkä. Aika harva ympärillä oleva ihminen siitä ainakaan yhtään innostui, varmaan juuri siitä syystä, että musiikista tavallaan puuttui kaikki sisältö, paitsi että minusta siinä oli kaikki tarvittava sisältö: jokin tuntui.
Sitten muutin Amsterdamiin.
Say Hi oli vahvasti Amsterdam-musiikkia. Sitä oli myös muun muassa Sigur Rósin haukuttu poppilevy Med suth i eyrum vid spilum endalaust, josta pidin kyllä myös kovasti. Vuoden aikana tuli nähtyä Sigur Rós peräti kahdesti, Kulttuuritalolla ja siellä Amsterdamissa. Molemmat keikat olivat mietoja pettymyksiä, mutta ehkä silti näkemisen arvoisia. Tuli ainakin todettua, etten minä ehkä ole sellainen huminatyyppi kuin monet muut sen yhtyeen kuulijat. Mutta oli sillä poppilevyllä silti hetkensä, sanoi kuka muu tahansa nyt mitä muuta tahansa.
Amsterdamissa oli kivaa ja joskus myös jännän irrallisella tavalla haikeaa, sillä tavalla haikeaa, että elämä kumminkin oli tietääkseni hyvää. Jonain iltana istuin sikäläisessä asumuksessani tietokoneen ääressä, join punaviiniä tai teetä ja kuuntelin tätä. Silloin en oikeastaan arvannut sitä merkitystä, jonka se musiikki ja se tekijä saisi myöhemmin aikaan päässäni. Niin, Elliott.
Amsterdamin loppusyksyyn kuului myös matka Brysseliin. Sieltä mukaan tarttui Frightened Rabbitin levy, jota jo puinkin. Amsterdamin viimeisinä ja niitä seuranneina aikoina Frightened Rabbit oli elämäni ainoita yhtyeitä. The Midnight Organ Fight vain on niin hieno levy. I'm David, please.
Palasin Amsterdamista Merihakaan tammikuussa. Oli aivan järkyttävän harmaata ja pimeää, ja samalla moinen havainto sai aikaan erän kylmiä väreitä. Että tällaisessa paikassa minä sitten asun, Euroopan oudoimmassa kolkassa, ja siinä on nyt jotain hienoa. Mutta musiikki, sitä ei ehkä ollut ympärillä yhtä paljon kuin joskus aiemmin oli ollut.
No, ainakin The Gaslight Anthem -yhtyettä silti kuuntelin. Niiden piti tulla keikalle Helsinkiin helmikuussa, mutta niiltä varastettiin jotain tavaraa Ruotsissa ja keikka lykkääntyi kesään. The '59 Sound -levyä tuli silti kuunneltua. Jotkut väittävät, että yhtye kuulostaa Bruce Springsteeniltä, mutta tykkäänpä tästä silti, kyllä tämä aina Brucen päihittää. Yhtye ei näytä siltä kuin kuuntelemani yhtyeet yleensä näyttävät, mutta väliäkö silläkään. Kiva tunnelma, haikeita lauluja.
Seuraavassa iässä bändimusiikin kuunteleminen sitten jotenkin lakkasi. Siitä lisää myöhemmin.
Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 24-vuotiaana:
Frightened Rabbit - The Midnight Organ Fight
The Gaslight Anthem - The '59 Sound
Hello Saferide - More Modern Short Stories from Hello Saferide
Say Hi to Your Mom - Impeccable Blahs
Say Hi to Your Mom - Numbers & Mumbles
Say Hi - The Wishes and the Glitch
Sigur Rós - Med suth i eyrum vid spilum endalaust
Elliott Smith - Either/Or
We Are Scientists - Brain Thrust Mastery
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti