Benjamin Gibbard: Former Lives

Olen kitissyt Death Cab for Cutien nykytilasta monesti, täälläkin vähintään kerran. Siksi onkin piristävää, että tämä syksy on tuonut sormien äärelle Death Cabin nokkatahon Benjamin Gibbardin ensimmäisen soololevyn. Sen nimi on Former Lives.

Former Lives ei ole yhtä hyvä kuin Death Cabin parhaat levyt, mutta Former Lives on parempi kuin Death Cabin viimeisimmät levyt. Parin kuuntelun perusteella osaan sanoa, että levy on mukava, joskaan ei täysin tajuntaa räjäyttävä. Gibbard on itse sanonut, että laulut eivät ole millään muotoa Death Cab -ylijäämiä, vaan pikemminkin lauluja, jotka eivät vain ole sopineet yhtyekäsittelyyn. Sellaisia laulujahan on. Levy osoittaa Gibbardin lausunnot jokseenkin tosiksi. Gibbardin Ben astelee kohti perinteisempää laulajien ja lauluntekijöiden vaalimaa perinnettä. Toki Death Cabinkin tuotannossa sellaisia lauluja on joitain (kuten Plans-levyn I Will Follow You Into the Dark), mutta nyt ne nousevat pääosaan.

Tavallaan on erikoista, että Gibbardin ensimmäinen soololevy on julkaistu vasta vuonna 2012. Asiaan saattaa olla vaikutusta sillä, että Death Cab on etenkin alkuaikoinaan ollut hyvin vahvasti nimenomaan Gibbardin ilmaisukanava, mikä toki sopii erinomaisesti myös The Postal Serviceen. Ennen Gibbardia soololevyn ehti julkaista Death Cab -kitaristi Chris Walla keväällä 2008. Yllättävintä ehkä onkin, että Wallan levy oli peräti lähempänä Death Cabia kuin tämä Gibbardin. Vielä toistaiseksi pidän Wallan levystä ihan vähän enemmän, mutta myös Former Lives on ehdottomasti kuulemisen arvoinen teos.

Kaikkein sykähdyttävin Former Lives -hetki on minusta nelosraita Bigger Than Love, jonka Gibbard laulaa duettona Aimee Mannin kanssa. Gibbardin ja Mannin äänet soivat kivasti yhteen, ja mikä hämmentävintä, kappale paljastaa, että laulajat kuulostavat jopa toisiltaan.

Musiikki-i'istä: 21, osa 3 - lisää kaikkea kivaa

No niin. Jatketaanpa näistä i'istä sitten, kun en äkkiä muutakaan keksi. Tässä siis 21 vuoden iässä kuuntelemieni musiikkien päätösneljännes.

Sen kutakuinkin aloittivat Death Cab for Cutie ja Nada Surf. Death Cabilta pidin etenkin Transatlanticismistä kovasti. Ja Plansista kyllä myös. Ne olivat hyviä levyjä ja ovat vieläkin. Samassa iässä kuuntelin siihenastisia muitakin, kuten esimerkiksi We Have the Facts and We're Voting Yesiä.

Nada Surf puolestaan oli soinut edellissyksynä levykaupassa ja kuulostanut tosi hyvältä. Jos se olisi silloin johtanut toimenpiteisiin, olisin ehkä tykästynyt siihen jo silloin ja se musiikki olisi sijainnut toisessa merkinnässä, mutta enpä sitten vielä silloin moisin perustein uskaltanut. Uskalsin myöhemmin. Kannatti uskaltaa. Kannatti uskaltaa uskaltaa.

Ja tuli Band of Horses, tuli ihan vähän Architecture in Helsinki, koska näin ne Berliinissä. Tuli myös Voxtrot, josta olen aiemminkin puhunut. Jostain syystä juuri silloin kuuntelin kovasti myös Radioheadin debyyttilevyä Pablo Honey, vaikka olin kuunnellut sitä jo aiemminkin hivenen. Pidän siitä levystä, siellä on jotain aika kevyttä ja ilmavaa.

Tuli kaikenlaista muutakin. Sitten tuli kesä, ja seuraavassa iässä kuuntelin taas vähän vähemmän musiikkia.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 21-vuotisuuteni neljännellä neljänneksellä:

Architecture in Helsinki - In Case We Die

Band of Horses - Everything All the Time

Belle & Sebastian - The Life Pursuit

Bright Eyes - Fevers and Mirrors

Death Cab for Cutie - Plans

Death Cab for Cutie - Something About Airplanes

Death Cab for Cutie - Transatlanticism

Death Cab for Cutie - We Have the Facts and We're Voting Yes

Magenta Skycode - IIIII

Nada Surf - Let Go

Nada Surf - Proximity Effect

Nada Surf - The Weight Is a Gift

The Postal Service - Give Up

Radiohead - Pablo Honey

Viola - Anything Can Stop Us

Voxtrot - Mothers, Sisters, Daughters & Wives EP

I am a visitor here, I am not permanent

Helsinki on tietysti harmaa, mutta Helsinki on kyllä myös ihan mukava, koska täällä sijaitsee sänkyni. Sillä sängyllä nukun hyvin, paremmin kuin monella muulla. Lisäksi itse asiassa omistan avaimen tähän asuntoon, jossa nyt sijaitsen. Ihmiset yleensä omistavat avaimen, jos heillä sattuu olemaan koti, jonka ovesta sisälle päästäkseen pitää avata lukko. Yleensähän kodit ovat tällaisia.

Seuraavassa tulee asian kuvainnollinen pihvi: matkallani nukuin aika paljon muiden ihmisten kodeissa, ja sain usein lainakseni sen vieraan asunnon avaimen. Vasta matkan viimeisenä viikkona tajusin, että yksi aika ilmeinen teemalaulu olisi toimintaan kyllä ollut olemassa, ja vieläpä minusta todella hyvä sellainen.

A stranger with your door key explaining I am just visiting.



Jos olisin Washington DC:ssä viikko sitten ehtinyt tai jaksanut, olisin jo siellä sijaitessani vähän puinut tätä laulua, koska laulussa lauletaan, että D.C. sleeps alone tonight. Jostain syystä silti yhä tekee mieli kirjoittaa juuri The Postal Servicestä, vaikkei musiikissa nyt olekaan mitään kovin ajankohtaista. (Oikeasti en keksinyt muuta. Tai olisin varmasti keksinyt, mutta ymmärtänette.)

The District Sleeps Alone Tonight on minusta The Postal Servicen paras laulu. Se on kaunis ja surullinen. (Määrittelenkö hyvän musiikin yksinomaan kauniiksi ja surulliseksi? Taipumusta voi kyllä vähän olla.) Laulu herättää tiettyjä irrallisuuden tunteita, joista minä pidän. Muistan kuunnelleeni laulua myös Amsterdamissa asuessani, koska asuntoni siellä totisesti oli osa sellaista, mikä laulussa määritellään gaudy apartment complexiksi.

Sytyin The Postal Serviceen vähän hitaasti. Vaikka kuulin yhtyettä jo ennen kuin edes tutustuin keulatyyppi Ben Gibbardin pääyhtyeeseen Death Cab for Cutiehin, Death Cab for Cutiesta innostuin ensin, koska vierastin koneita, tietysti. Jossain vaiheessa olen kuitenkin ilmiselvästi antanut periksi, koska The Postal Servicen ainoan levyn, Give Upin (2003), kappalemateriaali ei todellakaan kalpene DCfC:n lauluille, ja tämän havainnon ehätin tehdä jo vuosia sitten. Silloin aikoinaan tulikin pohdittua, kuinka paljon tästä musiikista pitäisinkään, jos se olisi ihan bändin tekemää ja soitettavilla soittimilla soittamaa. Loistavaa se on toki näinkin.

Ben Gibbard on pakosti yksi sanoituksellisista esikuvistani. Siitä saatan kirjoittaa syvemmin myöhemmin. En nyt.