Musiikki-i'istä: 21, osa 1 - kyllä lähtee

Blogi sallii vain 200 merkin arvosta tunnisteita yhtä kirjoitusta kohden, ja koska 21-vuotiana kuuntelin monia bändejä ja pidin monista bändeistä, niiden nimet eivät tämän yhden kirjoituksen tunnisterajoitteen sisään mahdu. Tehtäköön 21 vuoden iästä tässä siis kaksiosainen.

Niin. Kesäkuussa 2005 takana oli ensimmäinen lukuvuosi yliopistoa ja ensimmäinen vuosi Helsingissä yksin asumista. Aloin kuunnella parempaa musiikkia. Kun olin 21, musiikista ylipäätään tuli ihan järjettömän kokoista, suurta. Levyhyllyyn ilmestyi yhtäkkiä niin monia hyviä levyjä, soittimista soi niin monia hyviä lauluja.

Kesällä 2005 maailmaani mahtui pääasiassa kolme bändiä: Interpol, Teenage Fanclub ja The Smiths. Interpolin Antics oli lainassa Järvenpään kaupunginkirjastosta, ja pian se oli tullut ostettuakin. Jos Turn on the Bright Lights oli hyvä, Antics oli loistava, ja olen yhä sitä mieltä. Esimerkiksi C'Mere oli hieno. (Ja hieno on muuten myös yksi tuolla videolla näkyvistä kitaroista!)

Tämäkin kuului kesän tunnuslauluihin:

Loppukesästä kuuntelin elämäni ensimmäistä kanadalaisyhtyettä, Wolf Paradea, ja paljastettakoon, että eihän se levy ollut vielä silloin ilmestynyt. Internetitse se oli vuotanut. Syksyllä näin ne Tavastialla, mutten vielä edeltäneenä kesänä Libertéssä, jonne muun muassa yksi toverini oli mennyt "yhden kanadalaisyhtyeen" keikkaa katsomaan (ja samana iltana Tommi Evilä pituushyppäsi MM-pronssia ikään kuin sillä olisi mitään väliä, mutta satunpa muistamaan). Olihan Wolf Paraden debyytti aika räminäpitoinen, mutta sen räminän keskellä kuulsi jonkinlainen kauneus ja suru ja ilo.

Vähän jälkijättöisesti innostuin syksyllä 2005 myös The Strokesista, oikeastaan ensimmäistä kertaa. Room on Fire on minusta edelleen parempi levy kuin Is This It? -debyytti. Esimerkiksi 12:51:stä minä pidin, siinä on jotenkin kivan helppo ja yksinkertainen melodia ja jotain häpeilemätöntä.

Kaiken keskellä olin innostunut äänittämään kömpelösti suhisevaa kosketinsoitinta, kosketinsoittimen rumpuja ja bassokitaraa nauhalle tietokoneeni välityksellä. Se kuulosti hirveältä, mutta ensi kertaa ymmärsin, että voisi kai tässä itsekin alkaa kappaleita tehdä. Teenage Fanclubilla oli tämän toimen aloittamisessa iso rooli. Toinen niiden laulujen äänittämiseen vaikuttanut musiikinjulkaisija oli Ryan Adams, ehkä ensimmäinen laulaja-lauluntekijä (eikä siis bändi), josta olen oikeasti osannut välittää. (Sittemmin olen välittänyt monistakin, älkää toki vielä huolestuko.) Kuuntelin lähinnä Love Is Hell -levyä, mutta sitä ennen myös vähän Demolitionia.

No, enemmän kuitenkin sitä Love Is Helliä, muun muassa silloin, kun olin 21,5-vuotias vuoden pimeimpinä hetkinä. Tähän vedetään raja. Lisää sitten kakkososassa.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 21-vuotisuuteni ensimmäisellä puolikkaalla:

Absoluuttinen Nollapiste - Mahlanjuoksuttaja

Ryan Adams - Demolition

Ryan Adams - Love Is Hell

Belle & Sebastian - Dear Catastrophe Waitress

Editors - The Back Room

Interpol - Antics

Interpol - Turn on the Bright Lights

The Smiths - Louder Than Bombs

The Strokes - Is This It?

The Strokes - Room on Fire

Teenage Fanclub - Grand Prix

Teenage Fanclub - Man-Made

Teenage Fanclub - Songs from Northern Britain

Wolf Parade - Apologies to the Queen Mary

Musiikki-i'istä: 20 - kohti kaikkea jännää

Täytin 20. Sinä kesänä iso hitti oli se joku romanialainen eurorenkutus, jonka nimi oli kai Dragostea din tei.

Mutta minä olin jo edennyt päässäni Skotlantiin (jossa en tähän päivään mennessä oikeasti ole käynyt, ilmeisesti pitäisi). Kuuntelin kosolti Franz Ferdinandia, jonka ensimmäinen levy osoittautui miellyttäväksi. Ei huonoja lauluja. Sitä kai voi yleisesti pitää aivan hyvän levyn merkkinä. Lopullisesti minut vakuutti levyn kakkossinkku The Dark of the Matinee, josta jostain syystä pidin. Myös tämä levyn viimeistä edellinen laulu, Come on Home, miellytti kovasti.

Siinä iässä astuin myös kohti Viroa. Ja viroa. Aloin nimittäin kuunnella J.M.K.E.-yhtyettä ensi kertaa, koska minulle tiedettiin kertoa, että sillä yhtyeellä on omat yhteytensä esimerkiksi varhaiseen CMX:ään ja YUP:hen. Niinpä minä sitten ostin elämäni toisen Tallinnan vierailuni aikana yhtyeen levyn Ainult planeet (2002). En pitänyt sitä huonona. Myöhemmin 20-vuotisuuteni aikana ostin kuitenkin Külmale maale -klassikon (1989), ja vaikken nyt mikään punktyyppi kaikessa määrin olekaan, jotain kiehtovaa siinä oli silti. No, minua kiinnosti se kieli. Opin laulujen sanoja ulkoa, ja siinähän ohessa myös opin jotain. Itse asiassa J.M.K.E:llä on aivan ratkaiseva vaikutus siihen, että osaan nykyään jotenkin keskustella viroksi. Ilman sitä yhtyettä tuskin olisin koskaan mennyt yliopistossa viron perus- ja jatkokursseille, ja sen yhtyeen vuoksi minulla oli niille kursseille hyvä lähtötaso. Ulkoa oppimieni J.M.K.E.-lyriikoiden avittamana olin päätellyt kaikkia kieleen liittyviä rakenteita ja merkityksiä - lyriikat olivat levyjen kansissa monesti paitsi viroksi myös englanniksi, jopa suomeksi.

Ja meie kõik sõidame külmale maale, külmale maale, külmale maale!

Kesä päättyi. Muutin Helsinkiin, ensimmäiseen omaan kotiini. Opiskelut alkoivat, elämä alkoi muuttua. Silti sinä syksynä kaksi aiemman elämän yhtyettä kuitenkin asteli uusien julkaisujensa myötä vielä kuvioihin. Ensin julkaisi Absoluuttinen Nollapiste b-puoli- ja harvinaisuuskokoelmansa Sortovuodet 1994-2004. Se tuntui syksyltä, koska oli syksy.

Sitten julkaisi Manic Street Preachers Lifebloodinsa. Minulla ei ollut oikein mitään odotuksia. Olin jo menettänyt uskoni yhtyeeseen. Mutta Lifeblood, se oli järisyttävä yllätys - että Manicskin voi peräti nynnyillä kuulostamatta nololta. Ennen muuta ne kappaleet tuntuivat ihan eri tavalla kuin Manics-kappaleet yleensä olivat tuntuneet. Jokin selittämätön syystunnelma varmaan, kuten Glasnostissa.

Make life slower, stop life growing.

Talven aikana, vasta 20-vuotiaana, aloin kuunnella Ashia, jota moni viiteryhmäläinen tuntuu kuunnelleen jo teininä, jos silloinkaan. Olin jotenkin pitänyt yhtyettä ihan liian amerikkalaisena (pohjoisirlantilaisuudestaan huolimatta), mutta niin vain aloin siitäkin pitää kokoelmalevynsä Intergalactic Sonic 7''s (2002) myötä. Poppia.

Ehkä musiikin merkitys alkoi kasvaa. Tai sitten sinä keväänä aloin kuunnella sellaista musiikkia kuin yhä kuuntelen. Tuli Interpol, tuli The Smiths, alkoi vähä vähältä tulla vaikka mitä kivaa. Niin kutsutun indien maailma alkoi avautua kaikessa hienoudessaan, ja seuraavassa iässä se oikein räjähti käsiin. Varoitan jo nyt, että siitä ikämerkinnästä saattaa ihan hyvin tulla vähän pidempi kuin näistä aiemmista. Tätäkin olisi voinut vielä jatkaa parilla täsmäesimerkillä. Ei näitä levyjä nyt kovin paljon ollutkaan, mutta suunta oli alkanut olla kaiketi ihan hyvä.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 20-vuotiaana:

Absoluuttinen Nollapiste - Sortovuodet 1994-2004

Ash - 1977

Ash - Free All Angels

Ash - Intergalactic Sonics 7''s

Interpol - Antics

Interpol - Turn on the Bright Lights

J.M.K.E. - Ainult planeet

J.M.K.E. - Gringode Kultuur

J.M.K.E. - Külmale maale

Liekki - Rajan piirsin taa

Manic Street Preachers - Lifeblood

Plutonium 74 - Pasilasta Kallioon

Radiohead - OK Computer

The Smiths - Louder Than Bombs

System of a Down - Steal This Album!

System of a Down - Toxicity

Yölevyjä

Tykkään öistä. Öisin on kivaa. Yksi merkki moisesta on, etten yleensä kovin helposti malta mennä nukkumaan.

Öihin sopii musiikki, ja lähinnä tietynlainen musiikki. Kerrottakoon tässä nyt sitten kolme sellaista levyä, joita muistan kuunnelleeni poikkeuksellisen paljon nimenomaan vuorokauden vaihtumisen hetkeä seuranneina tunteina.

Ryan Adams - Love Is Hell (2004)

Tämä levy sopii kaikkiin pimeisiin hetkiin. Pitää olla kotona hiljaa ja kuunnella vain, vaikka nukahtaa samalla. Niin muistan käyneen joskus loppuvuodesta 2005. Ryan Adams ei suinkaan ollut kuulunut musiikintekijöihin, joista olisin koskaan sitä ennen suuremmin syttynyt, mutta silloin sytyin, kovastikin. Erityisesti levyssä miellyttävät jotkin yksittäiset säkeet, ja on oikeastaan vaikeaa sanoa, miksi.

Esimerkiksi nämä:

I'm getting really cold and I'm looking at you / You're not moving (Afraid Not Scared)

Calm down (This House Is Not for Sale)

The people dancing in the corner, / they seem happy / But I am sad (Anybody Wanna Take Me Home)

Levyn öisyys pääsee kuitenkin minusta kiehtovimpaan tilaansa kappaleessa Avalanche, koska se kuulostaa tältä.

Interpol - Turn on the Bright Lights (2002)

Jos loppusyksyn yöt vuonna 2005 kuluivat Ryan Adamsia kuunnellen, keski- ja loppukesän yöt vuonna 2005 kuluivat siten, että Interpolin debyyttilevy soi tämän huoneen kaiuttimista. Jos tutustuisin Interpoliin nyt, en varmasti innostuisi yhtyeestä yhtään, en varsinkaan tästä levystä, mutta silloin oli silloin ja innostuin. Kaiut ja tietty synkkyys sopivat silloisiin kesäöihin, kun olo oli sopivasti otteeton ja rauhaton. Vähän eri tavalla kuin nykyään, tai vähän samalla tavalla, en tiedä. Mutta jotain tästäkin levystä nyt tulee mieleen.

Elliott Smith - Elliott Smith (1995)

Kun tässä nyt ehdittiin puida miltei kuuden vuoden takaista kesää, puistakoon seuraavaksi alle yhden vuoden takaista kesää. Tai ei puida sitä kesää, vaan puidaan yhtä sen kesän yölevyistä. Niihin lukeutuu muun muassa tai ainakin Elliott Smithin nimetön kakkoslevy, jolla Elliott saattaa ihan hyvin olla synkimmillään. Tätäkin levyä olin kuunnellut jo joskus aiemmin vuoden aikana, mutta viime kesäkuun öisessä valossa se avautui uudella tavalla. Kävelin ympäri hiljaista Katajanokkaa puolenyön jälkeen ja tuijottelin kuusikerroksisten vanhojen rakennusten yläosia. Siinä hetkessä oli jotain sellaista surumielistä taikaa: kävelemään lähtiessä oloni ei ollut mainittavan hyvä, eikä tällaisen musiikin sellaista oloa uskoisi parantavankaan, mutta jotenkin niin kuitenkin kävi. Sääli vain, ettei musiikilla tainnut olla tekijäänsä ihan sellaista vaikutusta. Olisin kovasti toivonut, että olisi ollut.

Voxtrot, nuorehkona nukkunut

Noin viisi vuotta sitten kuulin tämän laulun.

Mietin, että onpa hyvä. Kaikenlaisia kivoja kitaroita ja muutakin. Minun mieleeni laulu toi positiivisia puolia sellaisilta yhtyeiltä kuin The Smiths, Belle & Sebastian, Nada Surf ja Interpol - kaikkia näistä yhtymistä en osaa tarkkaan selittää, mutta sen verran niinä aikoina noista yhtyeistä pidin, että oli melkein automaattista, että alkaisin pitää myös Voxtrotista.

Ja niinhän siinä kävi. Se, mikä käynnistyi tapauksessani ensimmäistä kertaa täältä, johti minun ja Voxtrotin väliseen yhteyteen. Ei ole todellakaan jokapäiväistä, että innostun jostain uudesta musiikista niin vahvasti, mutta Voxtrot onkin Voxtrot. Haalin ne pari siihen mennessä ilmestynyttä EP:tä kuunneltaviksi, vähän myöhemmin sen kolmannenkin. Tykkäsin kaikista.

Ensimmäinen Voxtrotilta kuulemani kappale taisi olla kiistattoman thesmithsmäinen The Start of Something.

Ei ihan vastannut silloisia (tai nykyisiäkään) mielikuviani Texasista, mutta sieltä nämä kumminkin tulivat (joskin indiekaupunki Austinista). Nyt kun tätäkin laulua kuuntelen pitkästä aikaa, huomaan, että jonkin puhelinfiltterin läpi vedetty Ramesh Srivastavan ääni kuulostaa nimenomaan korostetun brittiläiseltä, vaikken sitä silloin huomannutkaan ihan samassa määrin aktiivisesti. Tyyppi on asunut Skotlannin Glasgow'ssa, siinä kai sitten syy.

Sitten tuli vuosi 2007 ja Voxtrot julkaisi levyn. Sitä tuli odotettua kovasti, ja se tuli ostettua suunnilleen julkaisupäivänä. Oudosti levy ei kuitenkaan tuntunut yhtä hyvältä kuin ne kolme EP:tä yhteenlaskettuna. Hyvä levy se oli silti, minun tapauksessani kesän 2007 paras. Tykkäsin jostain syystä muun muassa Firecrackerista, vaikka se onkin makuuni hivenen räyhäkäs. Kertosäkeessä on kiva meno.

Harmillista kyllä musiikkinsa ulkopuolella Voxtrot on tuottanut pääasiassa pettymyksiä.

Elokuun viimeisenä tai syyskuun ensimmäisenä päivänä 2007 Voxtrot oli tulossa soittamaan yhdelle ilmaisfestivaalille Tukholmaan. Sinnehän olin menossa, matkat ja kaikki oli jo varattu. Sitten kaikki kaatui, koska Voxtrot pääsi lämmittely-yhtyeeksi samanaikaiselle Arctic Monkeysin Pohjois-Amerikan-kiertueelle ja perui Eurooppaan sovitut keikkansa. Se oli kertakaikkisen syvältä, suolesta ja millä muulla tavalla tämän nyt vielä voisi ilmaista - siksikin, että pidin Arctic Monkeysia silloin ja totta puhuen pidän yhä vähän ärsyttävänä. No, ymmärrettävä päätös, mutta siten kävi.

Joskus helmikuussa 2008 oli uudestaan jännää, kun Ramesh Srivastava kyseli MySpacessa (niin, MySpacessa), onko kukaan Helsingissä, koska hän olisi kaupungissa eikä tiedä yhtään mitä tehdä. No minäpä sitten lähetin sille viestin, ja kerroin muutamia baareja (vaikken silloin tiennyt niistä kyllä juurikaan). Ja Ramesh vastasi, mikä oli ihmeellistä! Sanoi, että antaa virtuaalisen ilmoituksen, mikäli lähtee illalla liikenteeseen. Vastasin myöntävästi ja kerroin olevani kiinnostunut, enkä sen koommin enää koskaan siitä tyypistä kuullut samalla yksityisyyden tasolla. Hetken silti kutkutti.

Sitten tuli kesä 2010 ja Voxtrot päättyi. Hiljaiseloa oli jatkunut pitkään, Ramesh oli muuttanut Berliiniin ja oli kai niitä merkkejä muutenkin ilmassa. Yhtye soitti jäähyväiskeikkansa kesäkuussa ja siinä se sitten oli, vähän turhan nopeasti ohi. Pidän Voxtrotin tuotannosta edelleen kovasti, se nyt vain kuulostaa hyvältä, mutta kaiveleehan se ihan vähän, että livenä jäi yhtye näkemättä ja oluiden ääressä jäi Ramesh tapaamatta.

Skotlannin lauluääniesikuvat

Syksyllä 2005 elämässäni oli käynnissä jonkinmoinen uusi aika. Olin 21-vuotias, ja mitä musiikkiin tulee, olin aivan suunnattoman innostunut kaikesta indiestä. Termi on tietysti epätäsmällinen ja ärsyttävä, mutta silti asiaan vihkiytyneillä (ja monilla vihkiytymättömilläkin tietty) taitaa olla sen sisällöstä jonkinmoinen käsitys. Kesä oli kulunut Interpolia ja The Smithsiä kuunnellen, ja kun tuli loppukesä, tuli Teenage Fanclub.

Silloinen kesätyö vaati vanhempien luona asumista ja autonkäyttöä - oli kuljettava Järvenpäästä Tuusulaan. Siitä kesästä ja niistä automatkoista on jäänyt mieleen ainakin kaksi levyä, joista jälkimmäinen oli Teenage Fanclubin Songs from Northern Britain (1997).

Summer's in the city, do what you gotta do.



Teenage Fanclubista tuli silloin niin kovin hyvä mieli. Jonain helteisenä päivänä ajoin kohti työpaikkaa auton ikkuna avoinna muun muassa tuota Ain't That Enough -laulua - tai siis koko sitä levyä - huudattaen, naputtelin rattia ja hymyilin. Useinhan liikkeen ja musiikin ja auringonpaisteen yhdistelmään liittyy tällainen kiva tunne.

Tuo video on huonolaatuinen, mutta kiteyttää silti aika paljon Teenage Fanclubin olemuksesta. Tuollaisia hassuja insinöörejähän ne ovat, suoraa ja taivaallista poppia soittavat. Ihan vähän myöhemmin samana vuonna tutustuin myös toiseen Teenage Fanclub -levyyn, Grand Prix'hin (1995). Siitäkin aloin pitää pakko kuunnella heti uudestaan -paljon; siellähän oli aivan järjettömän hieno poplaulukavalkadi, aivan kuten sillä ensin kuuntelemallani Songs from Northern Britainillakin oli ollut. Esimerkiksi Sparky's Dream sai aikaan sen samaisen aurinko-olon.



Näitä kahta levyä kuunneltuani aloin yhtäkkiä innostua siitä, että jos vaikka minäkin alkaisin sitten musiikkia tehdä itse, kun kerran näilläkin on tällaisia lauluja, joiden soinnut pystyy selvittämään korvakuulolta kivasti. Lisäksi ne laulut menivät heti sopivalta korkeudelta eikä niiden laulaminen tuntunut yhtään väännetyltä. Teenage Fanclub on alusta asti ollut minulle sellainen lauluääniesikuvallinen yhtye. Kaikkien niiden kolmen solistin lauluäänet ovat niin pelkistettyjä ja yksinkertaisia ja tavanomaisia, että pidin niistä heti kovasti. Olenhan nynny.

Kuten monen muunkin bändin tapauksessa, myös Teenage Fanclubin tapauksessa minulle kävi vähän niin, että lopuista levyistä - enemmin tai myöhemmin ilmestyneistä - en sitten enää ollutkaan yhtä innostunut. Viime kesänä haalin kuitenkin käsiini tämän uusimman Shadows-julkaisun, ja siellä on taas vähän sitä samaa kaunista ja epämonimutkaista popmenoa, josta tulee hyvä mieli ja joka pakottaa avaamaan parvekkeen oven, jos on kesä. Esimerkiksi tämä Baby Lee on minusta tosi tosi kiva laulu.



Olen vähän sellainen ihminen, että sytyn kaikista jutuista myöhemmin kuin (kuvitteelliseen) viiteryhmään kuuluvat. Teenage Fanclub nimittäin soitti Helsingissä keikan juuri kesällä 2005. Minähän en sitten sinne mennyt, koska yhtye oli silloin vielä aika vieras, enkä edes jaksanut tulla niihin tutustuneeksi heti vaan vasta myöhemmin, sen keikan jälkeen. Typerää! Tilanne onneksi korjaantui vihdoinkin viime syksynä, kun yhtye soitti Nosturissa. Nojailin seinään oluttuoppi kädessäni eikä tuttuja näkynyt, mutta mitäpä minä tutuilla, kun ne ikääntyneen näköiset setämäiset skotit saivat hymyilemään. Jotenkin se ulkonäön ja musiikin tietty ristiriita teki vaikutuksen, vaikka sellaista tietysti osasikin odottaa.

Lämppärikin oli tosi hyvä, ja sen lämppärin viime vuonna julkaisema levy oli minusta parempi kuin Teenage Fanclubin uusin. Siihen lämppäriin palaan siis myöhemmin.