Niin. Kesäkuussa 2005 takana oli ensimmäinen lukuvuosi yliopistoa ja ensimmäinen vuosi Helsingissä yksin asumista. Aloin kuunnella parempaa musiikkia. Kun olin 21, musiikista ylipäätään tuli ihan järjettömän kokoista, suurta. Levyhyllyyn ilmestyi yhtäkkiä niin monia hyviä levyjä, soittimista soi niin monia hyviä lauluja.
Kesällä 2005 maailmaani mahtui pääasiassa kolme bändiä: Interpol, Teenage Fanclub ja The Smiths. Interpolin Antics oli lainassa Järvenpään kaupunginkirjastosta, ja pian se oli tullut ostettuakin. Jos Turn on the Bright Lights oli hyvä, Antics oli loistava, ja olen yhä sitä mieltä. Esimerkiksi C'Mere oli hieno. (Ja hieno on muuten myös yksi tuolla videolla näkyvistä kitaroista!)
Kesällä 2005 maailmaani mahtui pääasiassa kolme bändiä: Interpol, Teenage Fanclub ja The Smiths. Interpolin Antics oli lainassa Järvenpään kaupunginkirjastosta, ja pian se oli tullut ostettuakin. Jos Turn on the Bright Lights oli hyvä, Antics oli loistava, ja olen yhä sitä mieltä. Esimerkiksi C'Mere oli hieno. (Ja hieno on muuten myös yksi tuolla videolla näkyvistä kitaroista!)
Tämäkin kuului kesän tunnuslauluihin:
Loppukesästä kuuntelin elämäni ensimmäistä kanadalaisyhtyettä, Wolf Paradea, ja paljastettakoon, että eihän se levy ollut vielä silloin ilmestynyt. Internetitse se oli vuotanut. Syksyllä näin ne Tavastialla, mutten vielä edeltäneenä kesänä Libertéssä, jonne muun muassa yksi toverini oli mennyt "yhden kanadalaisyhtyeen" keikkaa katsomaan (ja samana iltana Tommi Evilä pituushyppäsi MM-pronssia ikään kuin sillä olisi mitään väliä, mutta satunpa muistamaan). Olihan Wolf Paraden debyytti aika räminäpitoinen, mutta sen räminän keskellä kuulsi jonkinlainen kauneus ja suru ja ilo.
Vähän jälkijättöisesti innostuin syksyllä 2005 myös The Strokesista, oikeastaan ensimmäistä kertaa. Room on Fire on minusta edelleen parempi levy kuin Is This It? -debyytti. Esimerkiksi 12:51:stä minä pidin, siinä on jotenkin kivan helppo ja yksinkertainen melodia ja jotain häpeilemätöntä.
Kaiken keskellä olin innostunut äänittämään kömpelösti suhisevaa kosketinsoitinta, kosketinsoittimen rumpuja ja bassokitaraa nauhalle tietokoneeni välityksellä. Se kuulosti hirveältä, mutta ensi kertaa ymmärsin, että voisi kai tässä itsekin alkaa kappaleita tehdä. Teenage Fanclubilla oli tämän toimen aloittamisessa iso rooli. Toinen niiden laulujen äänittämiseen vaikuttanut musiikinjulkaisija oli Ryan Adams, ehkä ensimmäinen laulaja-lauluntekijä (eikä siis bändi), josta olen oikeasti osannut välittää. (Sittemmin olen välittänyt monistakin, älkää toki vielä huolestuko.) Kuuntelin lähinnä Love Is Hell -levyä, mutta sitä ennen myös vähän Demolitionia.
No, enemmän kuitenkin sitä Love Is Helliä, muun muassa silloin, kun olin 21,5-vuotias vuoden pimeimpinä hetkinä. Tähän vedetään raja. Lisää sitten kakkososassa.
Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 21-vuotisuuteni ensimmäisellä puolikkaalla:
Absoluuttinen Nollapiste - Mahlanjuoksuttaja
Ryan Adams - Demolition
Ryan Adams - Love Is Hell
Belle & Sebastian - Dear Catastrophe Waitress
Editors - The Back Room
Interpol - Antics
Interpol - Turn on the Bright Lights
The Smiths - Louder Than Bombs
The Strokes - Is This It?
The Strokes - Room on Fire
Teenage Fanclub - Grand Prix
Teenage Fanclub - Man-Made
Teenage Fanclub - Songs from Northern Britain
Wolf Parade - Apologies to the Queen Mary
Ihme, että muistat näin hyvin kuusi vuotta vanhat tekosi. Itseltäni moinen olisi mahdottomuus.
VastaaPoistaNoo, ihan kaikkia tekoja en sentään muista, ja on toki ajanjaksoja, joista muistan vähemmän, mutta musiikit ovat pääasiassa kieltämättä jotenkin jääneet mieleen. :) Aikoinaan tuli koottua Spotify-listoille kunkin iän merkittävimpiä kappaleita ja levyjä, ja niistä listoissa minä nyt olen ammentanut. Toinen väline, joka on auttanut moisten asioiden muistamisessa, on päiväkirja.
VastaaPoista