19.5.2012

Hiljaiselosta ja maailmasta

Olen laiminlyönyt tätä blogia mitä ikävimmin, mutta laiminlyönti ei suinkaan ole ollut tarkoituksellista. Minusta on kivaa, että minulla on tämä blogi. Minusta on kivaa kirjoittaa musiikista. Minusta on kiva tehdä musiikkia. Minusta on kiva saavuttaa musiikin avittamana jonkinlaisia tiloja, lähinnä henkisiä, ei niinkään fyysisiä, tai no, miksei niitäkin oikeastaan. Minusta on kiva saavuttaa musiikin avittamana erilaisia rakennuksia.

Tästä laiminlyömisestä ajattelin kuitenkin vähän jatkaa. Syy laiminlyöntiin taitaa nimittäin pitkälti olla se sama, joka viimeisen viikon aikana on saanut minut estyneeksi kahdelta Helsingissä tapahtuneelta keikalta, joilla ehdottomasti olisin halunnut olla läsnä. Viime lauantaina soitti Cats on Fire Korjaamon vintillä, ja minä olin töissä puoli yhteen yöllä. Nyt perjantaina soittivat Delay Trees ja Neufvoin Semifinalissa, ja minä olin töissä puoli yhteen yöllä. Tässä oli kyse huonosta tuurista, sillä minä en suinkaan ole elämäni jokaisena iltana töissä puoli yhteen yöllä.

Ne keikat olivat varmaan ihan hyviä. Ajattelin kuitenkin lohduttaa itseäni sillä, että näin 1) Cats on Firen huhtikuun alussa Helsingissä ja 2) Delay Treesin huhtikuun puolessavälissä Tampereella. Niin että ei makeaa mahan täydeltä. Makeaa puolet mahan tilavuudesta.

Tämä tässä oli tällainen vähän hätäinen tilannepäivitys, muistutus siitä, että elän ja potkin, tai ainakin potkin. Tämän kaiken ylitsevuotavan jääkiekkohuuman keskellä on hyvä muistaa, että... en muista, mitä.

Ensi kerralla minulla on ihan asiaakin. On nimittäin olemassa joitain yhtyeitä, joista kernaasti teille kertoisin, ja jopa siitä huolimatta, että joskus ennenkin olen kertonut.

10.5.2012

Liberte, tänään



Ihan vieno mainos taas tähän väliin. Yhtyeemme soittaa tänään Helsingin Club Libertessä, mikä on oikein miellyttävää. Lisäksemme iltamassa soittavat sattuvan kaksinkertaiset Neat Neat ja Drn Drn.



Neat Neat on maailmani ainoa yhtye, jonka keikalta olen joutunut poistumaan kesken kaiken mahakivunsekaisen superkuumeen vuoksi mutta joka on silti oikein hyvä ja taidokas. Oli maaliskuu, ja keikkapaikan tiloissa oli ulkolämpötila: noin viisi astetta celsiusta. Neat Neat on esimerkiksi internetissä, jossa sijaitsee myös Neat Neatin musiikkia.


Drn Drn taas on maailmani ainoa yhtye, joka kutsuu musiikkiaan post-kraut-blues-diskoksi, paitsi etten tiedä, kutsuuko. Drn Drn ei ole internetissä näkyvästi, mutta Drn Drn on internetissä vähän.

Soitto alkaa yhdeksältä. Sisäänpääsy maksaa vitosen ja narikan.

Tulkaa, koska olemme kivoja ja sinäkin olet.

Olemme Facebookissa.

Puhumme suomea.

7.5.2012

Kesken oleminen / merkki on elämisen

Nämä viime päivät ovat olleet vähän tyhjänpäiväisiä. Minä olen istunut työpaikallani kirjoittamassa sisältöä internetiin. Minä olen istunut ja katsonut jääkiekkoa. Minä olen istunut epämääräisissä asennoissa, kuten lysyssä sohvalla läppäri edessäni vailla suurempaa mieltä.

Tiivistetysti: mitään erityisempää ei ole tapahtunut. Olen keskiviiva tien.

Mistä tulikin mieleeni, että eräänä näistä viime päivistä sain päähäni kuunnella vähän varhaista Absoluuttista Nollapistettä. Olenhan toisinaan taipuvainen nostalgiaan ja kuuntelinhan tätä rovaniemeläislähtöistä yhtyettä lukioaikoinani.

Oli kaiketi viime torstai, tai mistä minä muistan. Ensin kuuntelin läpi massiivisen Muovi antaa periksi -klassikon vuodelta 1995. Siitä jatkoin sujuvasti Neulainen Jerkunen -debyyttiin (1994). Kaikkein eniten kuitenkin nyt sattui iskemään Simpukka-amppeli (1998), jota kuuntelin polkupyöräillessäni kohti hiekkaista jalkapallokenttää. Päädyin lopputulokseen: Simpukka-amppeli on kovin aliarvostettu Nollapiste-levy, tai ainakin minä olen sen aina syrjäyttänyt. Hölmöyttäni kaiketi. Simpukka-amppeli on nimittäin hyvää poppia, joka pitää sisällään suorahkoja sovituksia. Simpukka-amppeli on myös kypsempi levy kuin kaksi edeltäjäänsä, vaikka toki siinä epäkypsyydessäkin on suunnattomasti viehätystä.

Silti: Simpukka-amppeli on erittäin hyvä levy. Ja Silti on erittäin hyvä levyn avauskappale. Harvoinpa olen oikeastaan tullut asiaa edes ajatelleeksi, mutta nimenomaan yksittäisissä kappaleissa on Simpukka-amppelin voima. Yksittäiset kappaleet ovat hurjan hyviä.

Avausraidan lisäksi maininnan ansaitsevat ehdottomasti (levyllä esiintyvässä järjestyksessä):

1) Ajoratamaalaus (jossa on kovin hieno kitarariffi)

2) Eläimen varmuus (joka sisältää hienoa luonnon vaikuttamaa surumielisyyttä)

3) Sunnuntai (jossa puhutaan raveista ja jonka soinnut tuovat ihan hetkittäin mieleen edeltävän levyn loppupään Yli 1000 erilaista kasvia -laulun)

4) Päätösraita Viittä vaille sadetta (joka on yksinkertainen eikä edes kasva järin suureksi mutta toimii silti tai siksi)

Minä olen aina välillä vähän hyljeksinyt tätä yhtyettä, varmaankin muun muassa siitä syystä, että muunkaltainen musiikki on vienyt minut näistä lappilaisista niin kauas. Ihan syyttä olen hyljeksinyt. Tokihan edelleen ajattelen, että parhaat Nollapiste-levyt on tehty 90-luvulla tai vähintäänkin ennen vuotta 2004. Mutta ne levyt sitten ovatkin melkein kaikki hyviä ja merkityksellisiä ja liittyvät elämänvaiheisiin, vaikkakin melko tapahtumattomiin. Ehkä tässä siis on jokin yhteys. Melko tapahtumattomiahan ovat olleet myös nämä viime päivät.