Musiikki-i'istä: 23, osa 1 - vuodenaikasattumia

Ensimmäinen puolikas 23 vuoden ikääni on sikäli musiikillisesti kiinnostava, että kesällä tuli kuunneltua ennen muuta kesäiseltä kuulostavaa musiikkia ja joulukuussa lopulta jotain erittäinkin epäkesäistä. Niin kävi kai vähän sattumalta, en silloin ajatellut, että vuodenaikojen vaihtelulla olisi minuun mitään vaikutusta.

Minun kesäni 2007 levy oli ehdottomasti Voxtrotin samanniminen debyytti. Odotettu levy, kyllä, mutta odotukset olivat kovempia kuin itse lopputulos. No, itsepä olivat tehneet niin hyviä EP:itä. Nyt ei ole enää koko bändiäkään olemassa, mutta pantakoon tähän silti yksi laulu siltä kesältä, Ghost.

Oli siis kesä. Silloin sattui siitä harvinainen asia, että englanninkielinen suomalaisyhtye onnistui kuulostamaan hyvältä - kuuntelin nimittäin Rubikia. Yhtyeen ensimmäinen levy on minulle liian kikkailevaa (myöhemmätkin levyt potentiaalisesti), mutta yksi laulu oli ylivoimaisesti ylitse muiden, koska se oli, no, poppia. City and the Streetsissä on monina hetkinä vähän kaikkea oleellista: kivalta kuulostavia kitaroita ja kivalta kuulostava melodia. (Hauskahko yksityiskohta muuten: YouTube-pätkän ääniraitaa on leikattu alusta, koska oikeastihan kappale alkaa sellaisella yhden soinnun riffillä. Veikkaan leikkelyn syyksi sitä, että se yhden soinnun riffi on vähän epätarkasti soitettu mutta mennyt kumminkin studiossa läpi. No, toimii kyllä näinkin.)

Eräänä marraskuun alun päivänä satoi lunta tai räntää, ja tuusulalaisessa Jokelan taajamassa sattui ylimääräisten uutislähetyksen arvoisia. Saman päivän iltana Tavastialla oli jokseenkin valoisampi meno, sillä kolme kömpelöä brooklynilaista soitti lavalla kosketinsoittimia. Edelliskesänä tätä oli tullut kuultua levymitassakin.

Sitten tuli joulukuu, ja olin löytänyt The National -yhtyeen Boxer-levyn jälkimainingeissa.

Siitä ajasta muistuttaa jostain syystä myös toinen laulu, ennalta vain puolitutun The Decemberistsin The Engine Driver. Alla- ja ylläolevat musiikit sopivat siihen aikaan: oli pimeää, joulukuu, luntakaan ei satanut, ja täytin ohessa 23,5 vuotta.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 23-vuotisuuteni ensimmäisellä puoliskolla:

Au Revoir Simone - The Bird of Music

The Decemberists - Picaresque

Editors - An End Has a Start

The National - Alligator

The National - Boxer

Of Montreal - Hissing Fauna, Are You the Destroyer?

Rubik - Bad Conscience Patrol

Voxtrot - Voxtrot

Musiikki-i'istä: 22 - muun muassa huolettomia falsetteja

On kiintoisaa jälkeenpäin huomata, kuinka musiikinkuuntelu on joskus vaihdellut i'ittäin niinkin voimakkaasti kuin on. Esimerkiksi 22-vuotiaana löysin - hämmentävää kyllä - vähemmän itselleni uutta musiikkia kuin monesti aiemmin tai monesti sen jälkeen. Vaan ei elämä suinkaan musiikitonta silloinkaan ollut.

Syksyllä 2006 kiinnostava torontolaisyhtye The Hidden Cameras oli tulossa keikalle Helsinkiin. Silloin tuli oltua jotenkin hölmö: miksipä sinne keikalle nyt menisi, kun yhtye on kuitenkin vähän vieras. No, sitten keikka oli ohi, en tietenkään ollut yleisössä, ja Roomaan kulkeneessa lentokoneessa lukemassani Hufvudstadsbladet-lehdessä Tavastian-keikkaa kehuttiin sympaattiseksi. Myöhemmin syksyllä tuli sitten kahta yhtyeen levyä kuunneltua. Yksinkertaista oli, mutta ihan hassua silti. Alkoi harmittaa vähän se keikankin väliinjäänti. Yhtyeelle tyypillisintä on sellainen suora, yksinkertainen, naivistinen ja aika kevyt meno, mutta oli niillä ilmiselvästi myös toinen puoli, sellainen vähän herkempi. Pidin paljon esimerkiksi kappaleesta A Miracle.

Erilaisten Mercury Revin keikkaa edeltäneiden Tavastian äänentoistoon liittyneiden sattumien ja seurueeseen kuuluneiden herkkien korvien seurauksena tuli siinä joskus syksyn aikana tutustuttua myös toiseen pohjoisamerikkalaiseen indiepopyhtyeeseen. Sen nimi on The Spinto Band, ja vaikken ole sitä yhtyettä jaksanut avausalbumiaan enempää, avausalbumi Nice and Nicely Done on nimensä mukaisesti kyllä mukava. (Livenäkin ovat jotenkin hassuja kazoo-pilleineen ja jaettuine mikrofoneineen ja kummallisine liikkeineen, mutta se tuli todettua vasta ei seuraavana vaan sitä seuraavana vuonna.) Levyn suurin hitti on eittämättömästi Oh Mandy, joka luontevasti oli myös ensimmäinen yhtyeeltä kuulemani kappale. Se on oikeinkin perinteinen, jonkun mielestä varmasti jopa kliseinen indiepoplaulu. Mutta no, sellainenhan kuulostaa kivalta.

Tavallaan hassu sattuma on, että samassa iässä tuli kuunneltua myös Clap Your Hands Say Yeahin debyyttilevyä, ja taas on kyse yhtyeestä, jonka seuraava levy ei sitten herättänyt sisälläni oikein mitään. Ja yhtyeestä, joka kuulostaa stereotyyppisesti indieltä. Ja yhtyeestä, jonka lauluissa on kiva tunnelma. CYHSY (niin, CYHSY) on tosin vielä stereotyyppisempi kuin edellä mainittu The Spinto Band, koska CYHSY:lla (niin, CYHSY:lla) on moinen nimi. Mutta sellaista oli se aika. Oli kivaa, kun tyypit lauloivat huolettomassa falsetissa, vaikken itse moista laulutapaa ikinä kunnollisesti oppinutkaan. No, In This Home on Ice on edelleen mielekäs laulu.

Lisäksi voi olla, että näin 22-vuotiaana yhden yhtyeen ainakin kolmesti. Sellaisen kuin Handsome Furs. Erottajan keikan jälkeen ostin Plague Park -levynsä suoraan Alexei Perryltä CD-R-raakaversiona. Aivan kiva levy, vaikka edelleen kyllä tykkäänkin enemmän Wolf Paradesta, jonka eräänlainen sivuprojekti tämä siis on. Dan Boeckner yhdistää.

Vuoden 2007 tammikuussa tai joskus silloin tuli ensimmäinen maistiainen myös Arcade Firen kakkoslevyltä Neon Bible. Levy ei mitenkään koskaan voi tietenkään yltää Funeralin tasolle, eikä yltänyt silloinkaan, mutta tulipa kuunneltua. Pidän kyllä Neon Biblestakin, vaikkei se yhtä erityinen olekaan. Seuraavassa ehkä levyn paras laulu. Mielestäni. Ehkä.

Semmoisia.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 22-vuotiaana:

Arcade Fire - Neon Bible

Clap Your Hands Say Yeah - Clap Your Hands Say Yeah

Handsome Furs - Plague Park

The Hidden Cameras - Awoo

The Hidden Cameras - The Smell of Our Own

Mercury Rev - The Secret Migration

The Spinto Band - Nice and Nicely Done

Voxtrot - Your Biggest Fan EP

Musiikki-i'istä: 21, osa 3 - lisää kaikkea kivaa

No niin. Jatketaanpa näistä i'istä sitten, kun en äkkiä muutakaan keksi. Tässä siis 21 vuoden iässä kuuntelemieni musiikkien päätösneljännes.

Sen kutakuinkin aloittivat Death Cab for Cutie ja Nada Surf. Death Cabilta pidin etenkin Transatlanticismistä kovasti. Ja Plansista kyllä myös. Ne olivat hyviä levyjä ja ovat vieläkin. Samassa iässä kuuntelin siihenastisia muitakin, kuten esimerkiksi We Have the Facts and We're Voting Yesiä.

Nada Surf puolestaan oli soinut edellissyksynä levykaupassa ja kuulostanut tosi hyvältä. Jos se olisi silloin johtanut toimenpiteisiin, olisin ehkä tykästynyt siihen jo silloin ja se musiikki olisi sijainnut toisessa merkinnässä, mutta enpä sitten vielä silloin moisin perustein uskaltanut. Uskalsin myöhemmin. Kannatti uskaltaa. Kannatti uskaltaa uskaltaa.

Ja tuli Band of Horses, tuli ihan vähän Architecture in Helsinki, koska näin ne Berliinissä. Tuli myös Voxtrot, josta olen aiemminkin puhunut. Jostain syystä juuri silloin kuuntelin kovasti myös Radioheadin debyyttilevyä Pablo Honey, vaikka olin kuunnellut sitä jo aiemminkin hivenen. Pidän siitä levystä, siellä on jotain aika kevyttä ja ilmavaa.

Tuli kaikenlaista muutakin. Sitten tuli kesä, ja seuraavassa iässä kuuntelin taas vähän vähemmän musiikkia.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 21-vuotisuuteni neljännellä neljänneksellä:

Architecture in Helsinki - In Case We Die

Band of Horses - Everything All the Time

Belle & Sebastian - The Life Pursuit

Bright Eyes - Fevers and Mirrors

Death Cab for Cutie - Plans

Death Cab for Cutie - Something About Airplanes

Death Cab for Cutie - Transatlanticism

Death Cab for Cutie - We Have the Facts and We're Voting Yes

Magenta Skycode - IIIII

Nada Surf - Let Go

Nada Surf - Proximity Effect

Nada Surf - The Weight Is a Gift

The Postal Service - Give Up

Radiohead - Pablo Honey

Viola - Anything Can Stop Us

Voxtrot - Mothers, Sisters, Daughters & Wives EP

Voxtrot, nuorehkona nukkunut

Noin viisi vuotta sitten kuulin tämän laulun.

Mietin, että onpa hyvä. Kaikenlaisia kivoja kitaroita ja muutakin. Minun mieleeni laulu toi positiivisia puolia sellaisilta yhtyeiltä kuin The Smiths, Belle & Sebastian, Nada Surf ja Interpol - kaikkia näistä yhtymistä en osaa tarkkaan selittää, mutta sen verran niinä aikoina noista yhtyeistä pidin, että oli melkein automaattista, että alkaisin pitää myös Voxtrotista.

Ja niinhän siinä kävi. Se, mikä käynnistyi tapauksessani ensimmäistä kertaa täältä, johti minun ja Voxtrotin väliseen yhteyteen. Ei ole todellakaan jokapäiväistä, että innostun jostain uudesta musiikista niin vahvasti, mutta Voxtrot onkin Voxtrot. Haalin ne pari siihen mennessä ilmestynyttä EP:tä kuunneltaviksi, vähän myöhemmin sen kolmannenkin. Tykkäsin kaikista.

Ensimmäinen Voxtrotilta kuulemani kappale taisi olla kiistattoman thesmithsmäinen The Start of Something.

Ei ihan vastannut silloisia (tai nykyisiäkään) mielikuviani Texasista, mutta sieltä nämä kumminkin tulivat (joskin indiekaupunki Austinista). Nyt kun tätäkin laulua kuuntelen pitkästä aikaa, huomaan, että jonkin puhelinfiltterin läpi vedetty Ramesh Srivastavan ääni kuulostaa nimenomaan korostetun brittiläiseltä, vaikken sitä silloin huomannutkaan ihan samassa määrin aktiivisesti. Tyyppi on asunut Skotlannin Glasgow'ssa, siinä kai sitten syy.

Sitten tuli vuosi 2007 ja Voxtrot julkaisi levyn. Sitä tuli odotettua kovasti, ja se tuli ostettua suunnilleen julkaisupäivänä. Oudosti levy ei kuitenkaan tuntunut yhtä hyvältä kuin ne kolme EP:tä yhteenlaskettuna. Hyvä levy se oli silti, minun tapauksessani kesän 2007 paras. Tykkäsin jostain syystä muun muassa Firecrackerista, vaikka se onkin makuuni hivenen räyhäkäs. Kertosäkeessä on kiva meno.

Harmillista kyllä musiikkinsa ulkopuolella Voxtrot on tuottanut pääasiassa pettymyksiä.

Elokuun viimeisenä tai syyskuun ensimmäisenä päivänä 2007 Voxtrot oli tulossa soittamaan yhdelle ilmaisfestivaalille Tukholmaan. Sinnehän olin menossa, matkat ja kaikki oli jo varattu. Sitten kaikki kaatui, koska Voxtrot pääsi lämmittely-yhtyeeksi samanaikaiselle Arctic Monkeysin Pohjois-Amerikan-kiertueelle ja perui Eurooppaan sovitut keikkansa. Se oli kertakaikkisen syvältä, suolesta ja millä muulla tavalla tämän nyt vielä voisi ilmaista - siksikin, että pidin Arctic Monkeysia silloin ja totta puhuen pidän yhä vähän ärsyttävänä. No, ymmärrettävä päätös, mutta siten kävi.

Joskus helmikuussa 2008 oli uudestaan jännää, kun Ramesh Srivastava kyseli MySpacessa (niin, MySpacessa), onko kukaan Helsingissä, koska hän olisi kaupungissa eikä tiedä yhtään mitä tehdä. No minäpä sitten lähetin sille viestin, ja kerroin muutamia baareja (vaikken silloin tiennyt niistä kyllä juurikaan). Ja Ramesh vastasi, mikä oli ihmeellistä! Sanoi, että antaa virtuaalisen ilmoituksen, mikäli lähtee illalla liikenteeseen. Vastasin myöntävästi ja kerroin olevani kiinnostunut, enkä sen koommin enää koskaan siitä tyypistä kuullut samalla yksityisyyden tasolla. Hetken silti kutkutti.

Sitten tuli kesä 2010 ja Voxtrot päättyi. Hiljaiseloa oli jatkunut pitkään, Ramesh oli muuttanut Berliiniin ja oli kai niitä merkkejä muutenkin ilmassa. Yhtye soitti jäähyväiskeikkansa kesäkuussa ja siinä se sitten oli, vähän turhan nopeasti ohi. Pidän Voxtrotin tuotannosta edelleen kovasti, se nyt vain kuulostaa hyvältä, mutta kaiveleehan se ihan vähän, että livenä jäi yhtye näkemättä ja oluiden ääressä jäi Ramesh tapaamatta.