Musiikki-i'istä: 23, osa 2 - uutta, vanhempaa

Ajattelin joskus tätä musiikki-ikäsarjaa aloittaessani, että silloinen ikäni olisi hienoa kruunata musiikki-ikäkirjoitukseen silloisesta iästäni sinä hetkenä, kun se ikä päättyy. No, myöhästyin. Tulen muutaman vuoden perässä. Ei se mitään.

Olin 23,5-vuotias. Talvi oli lumeton. Ensilunta sai odotella yli helmikuun puolenvälin - liian pitkään. Niinä aikoina tutustuin kanadalaiseen Tegan & Sara -nimeä itsestään käyttävään kahteen siskokseen. Kivaa musiikkia kun tekivät. Jostain syystä silloin tuntui kivalta esimerkiksi kappale Nineteen, jonka muistan kuulleeni kannettavasta cd-soittimestani raitiovaunussa 3B Sörnäisten kohdalla (omituinen 3B-reitti selittyy vakioreitillä silloin tehdyillä kiskotöillä). Olin matkalla - sinänsä ristiriitaista kyllä - jääkiekko-otteluun. Ja silloin ajattelin, että tuntuupa musiikki taas hyvältä, että tässä hetkessä on jotain. Ilma oli pimeä ja ruma, mutta raitiovaunu liikkui ja ympärillä oli ihmisiä, jotka olivat sen kappaleen ulkopuolella mutta silti osa sitä, koska minulla on pää. Mitä tuohon Nineteeniin noin muuten tulee, niin minusta on jotensakin kuultavissa, että rummut on soittanut Death Cab for Cutien rumpali.

Niihin aikoihin intouduin ensi kertaa elämässäni kuuntelemaan myös Mew'n Frengers-levyä. Innoittajana toimii Kalliossa sijainnut eräs kehnohko pitsapaikka, jonka lehtivalikoimaan kuului muun muassa viisi vuotta vanha Image, toukokuulta 2003. Siinä oli Frengersin arvostelu. Levyä kehuttiin. Sitten se levy piti käydä ostamassa. Ja niin siihenkin levyyn muodostui yhteys. Siellä oli hyviä lauluja. Kuten nyt vaikkapa 156, jonka kertosäe tuntui kivalta.

Ennen kevään tuloa julkaisi uuden levynsä myös Nada Surf. Siellä oli joitain vähän ärsyttäviä lauluja, koska asiat olivat niissä jotenkin liian juustoisesti positiivisia. Ja minähän en juustosta juuri perusta. Mutta oli siellä myös hyviä lauluja, kuten Whose Authority, johon liittyy sellaista tiettyä vapautta, kuten ehkä näkyy, ettei nyt mitään ole pakko. Sellainen tunne on kiva.

Kevät toi muassaan kaksi uutta julkaisua, ja molemmat liittyivät Death Cab for Cutiehin. Ensin yhtyeen kitaristi Chris Walla julkaisi soololevynsä Field Manual, sitten Death Cab Narrow Stairsinsa. Vastoin kaikkia odotuksia pidin lopulta enemmän Wallan levystä. Death Cab tuntui jo vähän tylsältä - varmaan siksi, että levykin oli tylsempi kuin yhtyeen aiemmat. Mutta se Wallan levy! Sympaattinen. Vaikka levyllä on parempiakin lauluja kuin tämä Sing Again, minun on nyt aivan pakko tämä Sing Again tähän kumminkin upottaa. Video on nimittäin kuvattu Wallan asuinkaupungissa Portlandissa, Oregonissa, ja voi että, paikat näyttävät kuuden päivän kokemuksella tutuilta. Tuon yhden sillan yli kävelin useasti, enkä yleensä ollut matkalla minnekään. Ja näkyypä tuolla videolla esiintyvän myös itse Ben Gibbard ja erä Decemberistsin tyyppejä.

No. 23-vuotiaana ehdin kuunnella myös muun muassa montrealilaista Starsia. Pidin siitä musiikista osittain kovasti. Kaksi levyä oli tehokuuntelussa. Koska Stars on tässä blogissa mainittu jo kerran aiemminkin, nyt ei sovi upottaa samaa laulua. Upotettakoon siis tämä mellakkalaulu. Pidän siitäkin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 23-vuotisuuteni toisella puoliskolla:

Death Cab for Cutie - Narrow Stairs

Mew - Frengers

MGMT - Oracular Spectacular

Nada Surf - Lucky

Stars - In Our Bedroom After the War

Stars - Set Yourself on Fire

Tegan & Sara - The Con

Tegan & Sara - So Jealous

Chris Walla - Field Manual

Montréal - rakkautta ennen ensisilmäystä

We drove in silence across Pont Champlain.



Vaikka Stars ei olekaan suosikkini montréalilaisyhtyeistä vaikka minusta hyvä onkin, levyn Set Yourself on Fire avausraita Your Ex-Lover Is Dead oli pakko kuunnella, kun Bostonista saapuva bussi oli alkamassa ylittää jokea ennen keskustaa. Yhtäkkiä nimittäin tajusin, että sehän on tämä sama silta, jonka yli siinä laulussa päästellään!

Sillä hetkellä muistin, että minähän olen jossain vaiheessa haaveillut tähän kaupunkiin pääsemisestä. Ja siinä yhtäkkiä olin, bussimatkan loppuvaiheilla, ja ihan hämilläni siitä, että tosiaan, Montréal. Mitä ihmettä tapahtui?

Olen ollut Montréalista vähän kiinnostunut oikestaan aina. Pohjoisamerikkalaisen kaupungin ranskankielisyys on jo sinänsä ollut kovin innostava asia. (Täällä ranska on itse asiassa paljon voimakkaampi kieli kuin olin luullut, vaikka Montréal onkin Québecin provinssin varmasti englanninkielisin kaupunki. Vaan eipä sitä kadulla huomaa - laki kun kieltää esimerkiksi englanninkieliset mainokset. Stop-merkeissäkin lukee Arrêt. Kiehtovaa!)

Kaksi yhtyettä, Arcade Fire ja Wolf Parade, ja näistä kahdesta erityisesti Arcade Fire, saivat aikoinaan aikaan sen, että ranskankielisyytensä lisäksi Montréaliin alkoi liittyä muutakin mystiikankaltaista. Alkoi tuntua, että kaupunkiin pitää joskus tulla. Täällä on ilmiselvästi jonkinmoinen skene. Tai siis useita skenejä. Otollinen musiikintekoympäristö tämä varmasti ainakin olisi.

Täällä siis olen, ja jokin tässä kaupungissa tuntuu tosi hienolta ja selittämättömästi. Ehkä kyse on ilmapiiristä. Majoitun Couchsurfing-palvelun kautta löytämälläni sohvalla, kerrassaan mukavien ihmisten luona. Kertovat, kuinka Arcade Firen tyyppejä näkee niillä seuduilla aika lailla viikoittain. Ja ihmekös tuo. Superlevy Funeral on osittain äänitetty korttelin päässä siitä talosta, Hotel 2 Tangossa. Hui! Ainakin Richard Reed Parry, se Wake Upin aikana irtorumpua mielipuolisesti hakkaava sympaattinen multi-instrumentalisti, tulee kuulemma kadulla vastaan harva se päivä.

Sitten täällä on muun muassa tällainen hauska kahvila kuin Le Dépanneur Café, jonne pääsee soittamaan viikon jokaisena päivänä kello 10-17 tunnin ajaksi, jos vain onnistuu varaamaan itselleen ajan. Minulle kävi onnekkaasti - soitan täällä sunnuntaina puoleltapäivin brunssinmättäjille. Tämä on ihmeellistä, tämä on hienoa. Ei Helsingissä ole yhtään tällaista. Oikein missään muualla ei ehkä ole.

Montréal saa aikaan vahvan olon, että tännehän voisi muuttaa. Ei ollenkaan huono merkki. Tämän matkan paikoista tämä on eittämättömästi paras.

Ei muualla ole tehty esimerkiksi tätä laulua.

I'll believe in anything.