En ole negatiivinen ihminen. Enkä kyyninen. Olen positiivinen ihminen. Ja epäkyyninen.
Siksi tässä myös toisenmoinen Manics-lista. Viisi parasta b-puolta, kun koko tuotanto osoittautuikin vähän turhan isoksi läjäksi tällaisella - lyhyehköllä - aikajänteellä. Keikkahan on nimittäin tämän nimenomaisen päivän iltana.
5. Are Mothers Saints? (Life Becoming a Landslide, 1994)
Unohtunut klassikko Motorcycle Emptinessin kaltaisine kitaroineen. Laulu, joka kuulostaa äärimmäisen Manic Street Preachersilta. Ja toimii.
4. Montana/Autumn 78 (If You Tolerate This Your Children Will Be Next, 1998)
If You Tolerate This Your Children Will Be Next on uskomaton singlejulkaisu, koska se sisältää hyvän a-puolen ja kaupanpäällisiksi kaksi b-puolta, jotka ovat melkeinpä hyvää a-puolta parempia. Tämä laulu herätti mystisen kiinnostukseni Montanan osavaltioon, joka on ihmeellisen vähäväkinen ja harvaan asuttu. Haluaisin yhä käydä siellä. Olen käynyt vain lähellä.
3. Prologue to History (If You Tolerate This Your Children Will Be Next, 1998)
Kuten jo ehdinkin sanoa, tämä single oli kovin loistava. Prologue to History on pianoriffeineen ikisuosikkini yhtyeen tuotannosta. Jännästi kivankuuloinen, kivasti jännänkuuloinen, ihan miten nyt ikinä. Ja yksi hassu juttu muuten: If You Tolerate -sinkun kolmella raidalla on melkein sama rumpukomppi, kovin 90-lukulaista, kovin vahvasti Manicsia, kovin vahvasti Sean Moorea.
2. Sepia (Kevin Carter, 1996)
Sepia on minusta ehkä Manicsin kaunein laulu. Olen pitänyt siitä aina siitä hetkestä asti, kun sen ensi kerran kuulin, vuonna 2000 varmaankin.
1. Never Want Again (Suicide Is Painless, 1992)
En tiedä, onko kukaan koskaan ymmärtänyt viehtymystäni tähän lauluun, mutta minusta tämä on ehdottomasti yksi Manicsin parhaista. Tässä listauksessa se ainakin valtasi ykkössijan. Kivoja sointuja. Optimisminsekainen synkkä tunnelma. En osaa sanoa.
Kohta pitää mennä, mikä tietty on aivan jännää sekin.
Minulla oli oikeaoppisesti itse spraylla maalattu t-paita, jossa luki yhtyeen nimi (selässä) ja eräskin nolo iskusanapari (etumuksessa) ja sitten menin Seinäjoelle (vuonna 2001). Minä olin vähän unohtanut yhtyeen eikä minulla oikein ollut odotuksia ja sitten menin Turkuun (vuonna 2003). Nyt yhtye on elämässäni leimallisesti menneiden aikojen musiikkia (muttei täysin) ja sitten menen Hämeenlinnaan (vuonna 2011).
Karkeastihan ihmiset voi jakaa niihin, joilla on Manic Street Preachers -taustaa, ja niihin, joilla ei ole.
Minulla on. (Arvasitte kumminkin.)
No. Perjantain Hämeenlinnan-keikkaa odotellessa avaan osaltani pelin top 5 -listauksella. Listan aihe: Manicsin huonoimmat laulut.
5. Repeat (Stars and Stripes), Generation Terrorists (1991)
Generation Terrorists oli viiden ensimmäisen omistamani Manics-levyn joukossa, ja tämä kappale iski korvaan vääryytensä vuoksi. Silloin olin 15-vuotias, joten ihan kypsästi en voinut asioista ajatella tietenkään, mutta kun tässä oli näitä koneita ja muuta huonoa. Eikä huonous ole hyvä. Generation Terroristsilla olisi kyllä ollut muitakin tarjokkaita, mutta ei nyt viitsi lyödä lyötyä ja ottaa levyltä mukaan muuta.
4. Horses Under Starlight, Kevin Carter -single (1996)
Miksi jotkin kappaleet joutuvat singlejen b-puoliksi? Useimmiten joko siksi, etteivät ne istu kokonaisuuteen, tai siksi, että ne ovat huonoja, jopa tarpeettomia. Minusta tämä laulu on ensisijaisesti tarpeeton. Hivenen suurempi arvoitus onkin seuraava: jos tehdään b-puolikokoelma, miksi sinne pitää survoa mukaan b-puolista tarpeettomin? Manics kun on Forever Delayed -b-puolistoltaan (2003) jättänyt sivuun muun muassa sellaisia oikeasti jopa hyviä lauluja kuin Are Mothers Saints? ja First Republic. Makuasioita, ja todistetusti Manicsilla on välillä aika outo maku.
3. Nostalgic Pushead, Gold Against the Soul (1993)
Mainitsin tässä merkinnässä jo 15-vuotisuuden, mutta mainitaanpa uudestaan. Silloin tämä kappale oli mielestäni ihan ookoo. Mutta kun vähän vartuin ja aloin tajuta, tämä kappale ei mielestäni ollut enää ihan ookoo. Kamalat konerummut. Kamalia lisäsoittimia. Typerät sanat. Kaikenlaista turhaa.
2. Wattsville Blues, Know Your Enemy (2001)
Miksi laulat, Nicky Wire? En pidä äänestäsi.
1. S.Y.M.M., This Is My Truth Tell Me Yours (1998)
Olen vasta sittemmin ymmärtänyt, mihin laulu liittyy. Viimeksi äsken, kun kaikki S.Y.M.M.-osumat toivat YouTubessa eteen vuoden 1989 Hillsborough'n katastrofiin liittyneitä asioita. Mutta äh. On tämä silti vain Manicsin huonoin laulu. Siksi, että rummuissa on jonkinlaisella äänen takaperinkääntämisellä luotu imuefekti. Siksi, että pelottavan tunnelman luomisyritys enimmäkseen hymyilyttää. Siksi, että kappale on levyn viimeinen eli tavallaan eräänlaisella kunniapaikalla (minä tykkään, kun viimeinen laulu on hyvä ja pakahduttava ja sellainen ettei sen jälkeen voisi kuunnella muuta ja tämä ei ole vaikka ihan hyvän levyn päättääkin).
Ensi kerralla erilainen top 5 -listaus, jos tulee top 5 -listaus!
Täytin 20. Sinä kesänä iso hitti oli se joku romanialainen eurorenkutus, jonka nimi oli kai Dragostea din tei.
Mutta minä olin jo edennyt päässäni Skotlantiin (jossa en tähän päivään mennessä oikeasti ole käynyt, ilmeisesti pitäisi). Kuuntelin kosolti Franz Ferdinandia, jonka ensimmäinen levy osoittautui miellyttäväksi. Ei huonoja lauluja. Sitä kai voi yleisesti pitää aivan hyvän levyn merkkinä. Lopullisesti minut vakuutti levyn kakkossinkku The Dark of the Matinee, josta jostain syystä pidin. Myös tämä levyn viimeistä edellinen laulu, Come on Home, miellytti kovasti.
Siinä iässä astuin myös kohti Viroa. Ja viroa. Aloin nimittäin kuunnella J.M.K.E.-yhtyettä ensi kertaa, koska minulle tiedettiin kertoa, että sillä yhtyeellä on omat yhteytensä esimerkiksi varhaiseen CMX:ään ja YUP:hen. Niinpä minä sitten ostin elämäni toisen Tallinnan vierailuni aikana yhtyeen levyn Ainult planeet (2002). En pitänyt sitä huonona. Myöhemmin 20-vuotisuuteni aikana ostin kuitenkin Külmale maale -klassikon (1989), ja vaikken nyt mikään punktyyppi kaikessa määrin olekaan, jotain kiehtovaa siinä oli silti. No, minua kiinnosti se kieli. Opin laulujen sanoja ulkoa, ja siinähän ohessa myös opin jotain. Itse asiassa J.M.K.E:llä on aivan ratkaiseva vaikutus siihen, että osaan nykyään jotenkin keskustella viroksi. Ilman sitä yhtyettä tuskin olisin koskaan mennyt yliopistossa viron perus- ja jatkokursseille, ja sen yhtyeen vuoksi minulla oli niille kursseille hyvä lähtötaso. Ulkoa oppimieni J.M.K.E.-lyriikoiden avittamana olin päätellyt kaikkia kieleen liittyviä rakenteita ja merkityksiä - lyriikat olivat levyjen kansissa monesti paitsi viroksi myös englanniksi, jopa suomeksi.
Ja meie kõik sõidame külmale maale, külmale maale, külmale maale!
Kesä päättyi. Muutin Helsinkiin, ensimmäiseen omaan kotiini. Opiskelut alkoivat, elämä alkoi muuttua. Silti sinä syksynä kaksi aiemman elämän yhtyettä kuitenkin asteli uusien julkaisujensa myötä vielä kuvioihin. Ensin julkaisi Absoluuttinen Nollapiste b-puoli- ja harvinaisuuskokoelmansa Sortovuodet 1994-2004. Se tuntui syksyltä, koska oli syksy.
Sitten julkaisi Manic Street Preachers Lifebloodinsa. Minulla ei ollut oikein mitään odotuksia. Olin jo menettänyt uskoni yhtyeeseen. Mutta Lifeblood, se oli järisyttävä yllätys - että Manicskin voi peräti nynnyillä kuulostamatta nololta. Ennen muuta ne kappaleet tuntuivat ihan eri tavalla kuin Manics-kappaleet yleensä olivat tuntuneet. Jokin selittämätön syystunnelma varmaan, kuten Glasnostissa.
Make life slower, stop life growing.
Talven aikana, vasta 20-vuotiaana, aloin kuunnella Ashia, jota moni viiteryhmäläinen tuntuu kuunnelleen jo teininä, jos silloinkaan. Olin jotenkin pitänyt yhtyettä ihan liian amerikkalaisena (pohjoisirlantilaisuudestaan huolimatta), mutta niin vain aloin siitäkin pitää kokoelmalevynsä Intergalactic Sonic 7''s (2002) myötä. Poppia.
Ehkä musiikin merkitys alkoi kasvaa. Tai sitten sinä keväänä aloin kuunnella sellaista musiikkia kuin yhä kuuntelen. Tuli Interpol, tuli The Smiths, alkoi vähä vähältä tulla vaikka mitä kivaa. Niin kutsutun indien maailma alkoi avautua kaikessa hienoudessaan, ja seuraavassa iässä se oikein räjähti käsiin. Varoitan jo nyt, että siitä ikämerkinnästä saattaa ihan hyvin tulla vähän pidempi kuin näistä aiemmista. Tätäkin olisi voinut vielä jatkaa parilla täsmäesimerkillä. Ei näitä levyjä nyt kovin paljon ollutkaan, mutta suunta oli alkanut olla kaiketi ihan hyvä.
Olen elämäni aikana käynyt erilaisissa urheilutapahtumissa, kuten otteluissa. Niissä soi melkein aina huono musiikki. Ihan aina ei kuitenkaan soi. Tässä kaksi sellaista tapausta ja sitten vielä ylläribonustapaus, joka voi osoittautua vähän ankeaksi ja joka ei varsinaisesti sisällä mitään soivaa.
Tapaus 1
Taisi olla viime lokakuu. Olikin. Vapaan iltani ratoksi päätin, että menen itähelsinkiläiseen Vuosaaren kaupunginosaan katsomaan jalkapalloa, jota pelattaisiin keltaisissa iltavaloissa. Aika pimeää oli jo alkuillasta ja sellaista kirpeän viileää.
Vuosaaren urheilukenttä sijaitsee montussa, ja jos sinne kävelee Vuosaaren metroasemalta pimeässä tai hämärässä, kuten minä silloin, näyttää siltä, että se monttu on metsän keskellä oleva suuri valaistu kuoppa. Sinä lokakuisena iltana vähän ennen puolta seitsemää suuresta valaistusta kuopasta alkoi yhtäkkiä kuulua kovin tuttu laulu eräältä levyltä, joka on yksi maailman parhaista. Se oli hieno hetki ja täynnä kylmiä väreitä sellaisella paikalla, jossa en kylmiä väreitä koskaan ennen ollut kokenut ja jossa niitä en koskaan ennen ollut edes olettanut kokevani.
Arcade Firen Wake Up kuuluu siihen harvaan joukkoon oikeasti hyviä lauluja, jotka on kaapattu urheilukäyttöön. Se, että Vuosaaren Viikinkien kotiottelua ennen soi juuri tuo laulu, johtuu siitä, että suomalaisen jalkapallon miesten toiseksi korkein sarjataso Ykkönen oli ottanut kappaleen eräänlaiseksi tunnuslaulukseen. Se on vuodesta 2007 alkaen soinut ennen käytännössä jokaista Ykkösen ottelua kaikkialla Suomessa. (Tästä kaudesta en tosin vielä tiedä, kun en ole ehtinyt otteluihin.)
Hieman suuremmissakin ympyröissä laulua on käytetty: muun muassa jääkiekon NHL-joukkue New York Rangers on huudattanut Wake Upia ennen kuin joukkueet luistelevat jäälle.
Tapaus 2
Vuoden 2006 syksynä minut lähetettiin seuraamaan jotain sinänsä kovin arkipäiväistä ja mitä ilmeisimmin aika tylsääkin koripallo-ottelua Espooseen. Olin kovasti julistanut ennen ottelua - ja tietysti myös valmistanut mieltäni siihen - että siellähän soi pelkkä hiphop, jota noin keskimäärin siedän huonosti.
No, ottelu loppui lopulta. Parhaat pelaajat palkittiin. Kuuluttaja toivotti ihmisille hyvää kotimatkaa. Ja sitten tuntui taas jännältä - minähän tiedän tämän laulun, mitä helvettiä.
Death Cabia en muista koskaan minään muuna kertana missään urheilutapahtumassa kuulleeni. Kävin myöhemmin kauden aikana muissakin Espoon Hongan koripallokotiotteluissa työni vuoksi, mutta vaikka kovasti toiveikkaana otteluiden jälkeen odotin, se kappale ei enää soinut. Ei makeaa mahan täydeltä (jos nyt musiikki menee mahaan).
Ylläribonustapaus
Olin vuoden 2007 pyhäinpäivänä töissä Helsingin IFK:n jääkiekko-ottelussa. Joukkueella meni sinä syksynä kehnosti. Tuli paljon tappiota. Kannattajia ärsytti. Toivat katsomoon semmoisen ison banderollin, jolla ilmaisivat itseään vähän. Viittasivat itselleni kovin tuttuun lauluun.
Ehkä tämä ylläribonustapaus tosiaan osoittautui vähän ankeaksi eikä ensinkään sisältänyt mitään soivaa. Minähän sanoin.
Olen aina ja varsinkin aikoinaan tykännyt Manic Street Preachersista. Eritoten olen tykännyt rumpali Sean Mooresta, koska hän näyttää nyhveröltä ja soittaa perin mekaanisesti.
Erityisen mekaanisesti hän soittaa yhtyeen ensimmäisellä levyllä Generation Terroristsilla (1992). Paitsi että ei soita. Generation Terroristsin taustalla säkättää suurimmaksi osaksi rumpukone (vain kahdessa laulussa, Crucifix Kississä ja Damn Dogissa, on oikeat rummut). Siksipä levyn rummut kuulostavat enimmäkseen halvan koneellisilta ja soundiensa puolesta siekailemattoman kehnoilta. Tämän olisi tietysti voinut 15-16-vuotiaanakin tajuta, mutta minulla ei ollut silloin kovin runsaasti korvaa arvioimaan. Ei ehkä ole vieläkään, mutta tällainen asia kumminkin tuli aiemmin tänä vuonna vastaan ja aiheutti vahvaa hämmennystä.
Kuunnelkaa nyt tätäkin. Ihan vailla sarvia ja hampaita sanon nyt, että You Love Us kuulostaa levyllä hitaalta, huonolta ja pahalta. Ja erittäin konerumpuiselta. Eipä ole kovin kaksinen laulukaan. Ja silti tämä oli jotenkin kova juttu joskus.
Ei kai siinä sinänsä mitään, rumpukonelevyjähän on maailma täynnä, tai ainakin puolillaan, tai ainakin neljänneksillään, tai ainakin kymmenyksillään, ja tätähän voisi jatkaa loputtomiin ja siten unohtaa, mistä juuri puhui. Paljon niitä rumpukonelevyjä kumminkin on. Silti ihmetyttää, kuinka kaikki nämä vuodet olen suuremmin asiaa miettimättä olettanut, että Generation Terroristsin rummut ovat ihan oikeat rummut, vaikkakin tosi tympeästi miksatut.
Jos Sean ei soittanut rumpuja, Nicky ei soittanut bassoa. Richey ei tietenkään koskaan soittanut mitään vaikka heiluikin keikoilla kitara kädessään. Generation Terroristsilla James Dean Bradfield sen sijaan lauloi kaiken, soitti kaikki kitarat ja soitti kaikki bassot. Melkein voisi sanoa, että Generation Terrorists oli Bradfieldin ensimmäinen soololevy.
Ymmärrykseni mukaan Manics sai alkunsa nimenomaan kaveriporukkana, jota ei varsinaisesti ollut soittotaidolla pilattu, mitä nyt Bradfield tietysti oli virtuoosi. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä (ja kuulla) yhtyeen keikkoja 1990-luvun alkupuolella, koska jotenkin tuntuu, että livenä tämä olisi varmaankin kuulostanut aika toiselta, jos kerran tarkka rumpukone vaihtuu vähän epätarkempaan ihmiseen ja hyvä basisti huonompaan.
Nykyisillä keikoilla moisia havaintoja ei oikein voi tehdä, koska nykyään ne jo osaavat vähän paremmin.
Johanneksen musiikkiblokki puhuu itsestään kolmannessa persoonassa! Johanneksen blokin kirjoittaja nimittäin kaivelee arkistojaan ja aloittaa siten juttusarjan, jonka jatkumisesta ei tietenkään ole mitään takeita. Juttusarja kumminkin alkaa tästä nyt.
Kyse on siis siitä, että käyn läpi eri i'issäni kuuntelemiani musiikkeja. Aloitan 16-vuotisuudesta, koska silloin aloin kuunnella musiikkia, jota voin sanoa kuunnelleeni sillä lailla kuin musiikkia voi sanoa kuunnelleensa. Iän voi tiivistää vaikka siten, että 16-vuotiaalle minulle kaikki brittiläinen oli kova juttu.
Kun täytin 16, Manic Street Preachers oli maailmani kutakuinkin ainoa yhtye. Olin vastikään tutustunut yhteen toiseen suomalaiseen Manics-fanaatikkoon, ja sitten tehtiin kaksistaan lauluja ja soiteltiin - sekä niitä tekemiämme lauluja että covereita. Coverit olivat sellaisia kuin Yes, Faster, A Design For Life, If You Tolerate This Your Children Will Be Next, Australia, From Despair to Where ja Ain't Going Down ja Prologue to History ja oli niitä muitakin. Käsittelyssä oli oikeastaan Manicsin koko siihenastinen tuotanto. Joinain hetkinä katsottiin jotakin VHS-kasettia, jolla oli kaikkia Manics-videoita, livepätkiäkin jostain muinaiselta BBC:ltä.
Tuli syksy. Samainen ystävä, kutsuttakoon häntä tästä eteenpäin nimellä Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikko, tiesi kertoa, että Riihimäen Levy & Kasetti -levykaupassa olisi myynnissä Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? -levy 40 markalla. 40 markalla! Sanoin, että osta se mulle, maksan kyllä nähdessämme. Ja Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikkohan osti. Ja minähän maksoin. Pyöräilin Järvenpään katuja ja teitä esimerkiksi kouluunmenemistarkoituksessa ja muissakin tarkoituksissa ja kannettava cd-soitin soitti muun muassa tuota alla olevaa laulua. Puiden lehdet olivat keltaisia, ilma kuulasta, aurinkokin kai paistoi.
Tuli joulu. Sain lahjaksi Blurin kokoelman. Siitäkin tykkäsin, vaikka aiemmin Blur oli ollut minulle ihan valloittamaton yhtye. Siellä oli esimerkiksi End of the Century ja The Universal, joista molemmat iskivät ja monet muutkin laulut iskivät. Sittemmin olen kuunnellut Bluria vähän enemmän, joskaan en vieläkään suunnattomasti.
Jossain välissä kehiin astui Placebo ja Placebon kaksi ekaa levyä. Ne molemmat ostin jostain ja ne molemmat olivat kivoja. Tykkäsin silti enemmän Without You I'm Nothingista. Niinä aikoina merkittäväksi kasvoi JJ72:n debyytti, kuten olen aiemminkin puinut. Kuuntelin myös Kula Shakerin kakkoslevyä Peasants, Pigs & Astronauts, ja erityisesti Shower Your Love -kappaleesta pidin. (Aloin kuunnella sitä, koska Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikko oli hehkuttanut sen kertosäettä, ja harvoinpa sellaista hehkutusta olin kumminkaan kuullut.)
Kevään koittaessa käsiin päätyi Sueden debyytti. Se liittyy päässäni toukokuiseen auringonpaisteeseen ja ristiriitaista kyllä jonkinlaiseen haikeuteen, mutta silloin nyt oli sellainen vaihe. Vähän kuuntelin jo Dog Man Star -levyäkin, mutta sen aika oli kunnolla vasta, kun olin 17. Debyytiltä miellyttävästi iski esimerkiksi The Drowners - loistava kertosäe siinä nimittäin.
Viimeisinä 16-vuotisina päivinäni ostin paikallisesta maalikaupasta spraymaalia yhdessä Yhden Toisen Suomalaisen Manics-fanaatikon kanssa. Menimme autotalliin ja otimme käsittelyyn pari valkoista t-paitaa, joista teipin ja jo mainitun spraymaalin kanssa sai näppärästi rakennettua Manics-fanituotteen iskevällä sloganilla. Provinssirock lähestyi. Mutta sen Provinssirockin aikaan olin jo vuoden vanhempi, joten siitä lisää myöhemmin jos joskus.
Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 16-vuotiaana:
Blur - The Best Of
JJ72 - JJ72
Kula Shaker - Peasants, Pigs & Astronauts
Manic Street Preachers - Everything Must Go
Manic Street Preachers - Generation Terrorists
Manic Street Preachers - Gold Against the Soul
Manic Street Preachers - The Holy Bible
Manic Street Preachers - Know Your Enemy
Manic Street Preachers - This Is My Truth Tell Me Yours
Flow on minun tapauksessani aina kuulunut niihin festivaaleihin, jotka ovat tavallaan potentiaalisesti kivoja, mutta jonka bändivalinnat eivät ole julkistamisen hetkellä tuntuneet oikein missään. Parhaat nimet ovat olleet puolituttuja tai tuttuja, mutta nimien takana piilevä musiikki harvoin merkityksellistä tai sellaista, että sitä olisi pakko livenä kuulla ja nähdä. Flow on siis ollut sellainen puolivälin indiefestivaali, jonka parhaat bändit ovat mahdollisesta kivuudestaan huolimatta vähän turhan keskinkertaisia.
Ensi kesänä asiaan tulee muutos, koska kerrankin Flow'hun on tulossa yhtye, joka on elämässäni juuri nyt kaikkein paras: The Pains of Being Pure at Heart. Tämä on aivan uskomatonta ja huimaa. Vajaa viikko sitten näin yhtyeen ensi kertaa livenä, ja sittemmin uusi levy Belong on kasvanut yhä vain tärkeämmäksi, ja sitten, yhtäkkiä, kiirii tieto, että ne tulevat Suomeen. Helsinkiin! Totta puhuen olin ehtinyt makustella (sanavalinta!) tällaisella TPoBPaH:n ja Flow'n yhdistävällä ajatuksella jo vähän aiemmin, mutta koska aiemminkaan kivoimmat bändit eivät ole Flow'hun tulleet (koska ne kumminkin ovat varmaan vähän epätrendikkäitä), en osannut olla toiveikas.
Kävin Flow'ssa ensi kertaa viime kesänä, ja mauksi jäi vähän valju. Usein ennalta tuntemattomien bändien keikoilla on tietysti paljon tylsempää kuin sellaisten bändien, joita odottaa kieli pitkällä ulkona suusta. Siksi monet Flow'n aktit eivät tuntuneet suuremmin, paitsi Girls vähän tuntui, koska niitä olin sentään ollut kuunnellut ihan aktiivisestikin.
Ensi kesänä siellä näkyisi olevan myös Iron & Wine, mikä on ihan kiinnostavaa, mutta ei räjäytä tajuntaani varsinaisesti, mistä merkkinä olkoon nyt vaikka se, ettei minulla ole yhtään niiden (tai siis sen) levyä.
Ensi kesän festivaalivalintani lienevät näillä puhein siis Hämeenlinnan Wanajafestival (koska siellä on Manic Street Preachers) ja Helsingin Flow (koska siellä on The Pains of Being Pure at Heart ja varmaan muutenkin). Jee!
Ainakin yksi asia näitä Suomen ensi kesän kiinnostavimpia festivaalibändejä yhdistää. Kattokaa vaikka.
Vuoden 2001 tammikuussa oli maassa lunta. Yhtenä lauantaina oli tarkoitus mennä junalla Helsinkiin. Sehän tarkoitti tapauksessani melko poikkeuksetta vierailua levykauppaan. Olin silloin orastavasti kiinnostunut sellaisesta lupaavasta irlantilaisbändistä kuin JJ72, josta olin juuri kuullut ja jota kovasti Britteinsaarilla hehkutettiin. Tai ainakin NME-lehdessä hehkutettiin. Tai ainakin Manic Street Preachersin kuuntelijat hehkuttivat. JJ72:lta oli vastikään ilmestynyt bändin omaa nimeä kantava debyyttilevy.
Olin erittäin iloisesti yllättynyt, kun levy lyhyehkön etsimisen seurauksena sattui silmään Mannerheimintien varressa sijainneessa kaupassa. Seurasi sellainen lapsenomainen innostus (lapsihan tietysti tavallaan olinkin): tässä! Kaappasin levyn kätöseeni ja jotenkin syvästi tiesin, että kyllä tämä varmaankin ihan hyvä levy on. Niinä aikoina piti toisinaan ostaa levyjä pelkkien suositusten ja sellaisten perusteella ääntäkään kuulematta - ihan tarkkaan ei voinut tietää, mitä saa.
Parhaissa tapauksissa kävi tietysti niin, että kun oli painanut play-nappulaa, häkeltyi nopeasti. JJ72:n tapauksessa niin kävi vahvemmin kuin ehkä koskaan: en ollut kuullut JJ72:lta (ainakaan tietoisesti) lauluakaan ennen kuin kuuntelin yhtyettä kannettavasta cd-soittimestani kävelymatkalla Helsingin-junalta kohti kotia. Play-nappulan painamista seurasi ensimmäisenä tämä laulu, jossa Helsinkikin mainitaan.
Levy oli niinä aikoina aivan hurjan hyvä ja erityinen. Pidin rumpalin tavasta soittaa rumpuja, pidin Mark Greaneyn äänestä, vaikka tai oikeastaan koska se oli niin erikoinen. Mutta ennen muuta pidin niistä lauluista - ne olivat aivan uskomattoman hyviä. Eritoten Oxygen kolahti saman tien, joskin luulen kyllä, että sen laulun olin ehättänyt kuulla Radio Mafialta jo ennen levyn ostamista tietämättä, mikä yhtye sitä esittää.
Oxygeniä pidän edelleen aivan huikeana poplauluna, jonka mahtipontisuudessa ei ole yhtään mitään liioiteltua.
Kuuntelin levyä 16-vuotiaana niin paljon, että toiset levyt olisi sellaisella kuuntelumäärällä voinut sanoa kuunnelleensa puhki. Mutta JJ72:n debyytti kesti. Ja kestää edelleen. Minulle levy on täysi klassikko, johon palaan ilman mitään levyhyllynkuunteluprojektien tuomia pakkojakin.
Mikä hämmentävintä, nämä bändin ihmiset olivat sellaisia 20-vuotiaita, kun debyyttilevy ilmestyi. En minä niin i'istä välitä, mutta onhan se nyt vähän hurjaa ja kiinnostavaa kumminkin. Ainoa asia, jota levystä keksin äkkiseltään kritisoida, ovat levyn loppupuolen Algeria-kappaleen kertosäkeen järjettömän ylimitoitetut symbaalit, joita kuunnellessa korva itkee. Koska sekin laulu on silti minusta tosi hyvä, annan kernaasti anteeksi.
(Tuo on muuten jokin singleversio, ei mene ihan kuten levyllä, mutta menee melkein kuten.)
Mitä kävi JJ72:lle sitten? Ne tekivät toisen levyn, mutta yhtyeen hohto oli ehtinyt mennä - se levy jäi ostamatta. (Epäreiluinta oli ehkä se, etten antanut sille kakkoslevylle edes mahdollisuutta. Nyt parhaillaan sitten kuuntelen sitä Spotifystä, eikä se tosiaan minusta olekaan ihan niin supertoivoton.)
Vuonna 2006 hajosi sitten lopulta koko yhtye. Hajoamisesta kertova tiedote sai aikaan sellaisen pienimuotoisen facepalm-olon, alkoihan tiedote tällaisilla säkeillä.
Reader, we are to let thee know, JJ72's body only lies below; For could the grave JJ's soul comprise, Earth would be richer than the skies.
Loanheitto sikseen. Onhan tuo debyyttilevy edelleen aivan käsittämättömän hyvä.
---
(Nostettakoon omaa häntää lopuksi sen verran, että tänä keskiviikkoiltana soitan keikan Tampereen Vastavirta-klubilla yhdessä The Saturnettes- ja Silent Scream -yhtyeiden kanssa. Tulkaa kaikki sinne. Olisi kiva nähdä.)
Tänään työpaikalle saapumistani seurasi päivän Ilta-Sanomien avaaminen satunnaisesta kohdasta. Tällä kertaa lehti sattui aukeamaan läheltä keskiaukeamaa, ja mitä kummaa näinkään: miltei sivun jutun walesiläisen Manic Street Preachersin siitä kadonneesta tyypistä, Richey Edwardsista. Hänestä on vastikään suomennettu kirja, kerrottiin siinä.
Tuli mieleen pohtia, kuinka tohkeissani olisin ollut moisen jutun havaitsemisesta vaikkapa kymmenen vuotta aiemmin, aikana, jolloin Manic Street Preachersin - eli ihan vain Manicsin - rooli elämässä oli kieltämättä ihan toista luokkaa kuin nykyään. Silloin olisin tosiaan ollut häkeltyneen innostuksen vallassa kuten nyt fanaattisesti johonkin suhtautuvat ovat. Nyt olin ihan tyyni - kiinnostunut ja yllättynyt kylläkin. Tämä havainto tehköön siis tässäkin blogissa Manicsista ajankohtaisen.
Olen monesti sen sanonut, ja vaikken olisikaan, niin ainakin ajatellut olen: Manics on ollut itselleni merkittävin yksittäinen yhtye, josta elämässäni olen pitänyt. Se oli teini-iässä eräänlainen portti oikeaan musiikkiin, sellaiseen, jota uskallan ihan julkisesti sanoa kuuntelevani. Vasta Manicsin jälkeen kuvioihin tulivat ne konventionaalisemmat brittibändit, kuten Oasis ja Suede ja Blur, vanavedessä tavallaan. Onpa yhtyeellä ollut ratkaiseva vaikutus osittain siihenkin, keiden ihmisten kanssa nyt satun olemaan tekemisissä. Jos oikein pitkälle mennään, ilman Manicsia en välttämättä olisi koskaan tuota levyänikään julkaissut - levyä tuottaneeseen ja äänittäneeseen ihmiseen nimittäin tutustuin vuonna 2000, koska löysin Manicsin internetsivujen eräänmoisesta kommenttialustasta suomalaisen nimen ja lähetin nimen haltijalle sähköpostia. Seurasi bändihommia ja ystävystyminen.
Ensi kerran Manics iski minuun vuonna 1998. If You Tolerate This Your Children Will Be Next ja The Everlasting olivat silloin niin kiinnostavia singlejä, että päädyin toivomaan joululahjaksi Manicsin levyä This Is My Truth Tell Me Yours - tai (omituista kyllä) Garbagen levyä Version 2.0. Sattuma puuttui peliin, ja joulu toi kotiin näistä kahdesta Manicsin. Seuraavana vuonna ostin Manics-levyjä lisää, enkä juuri muuta musiikkia puoleentoista vuoteen sitten kuunnellutkaan.
Silloin Manics oli julkaissut viisi levyä, ja kaikki niistä levyistä ovat jossain vaiheessa olleet suosikkejani. Sen jälkeen jaksoin toki vielä seurata yhtyettä hieman, ja Know Your Enemy -levyä odotin kieli kuvainnollisesti pitkällä. Levyn odottamisen lisäksi näin niinä aikoina, maaliskuussa 2001, basisti Nicky Wiren Jyrkissä (ja sain siltä nimikirjoituksen The Holy Bible -levyn kansilehtisen keskiaukeamalle!) ja kuuntelin kasetilta Radio Mafialta nauhoitetun So Why So Sad -singlen Suomen-ensisoittoa. Kesällä 2001 näin yhtyeen ensi kertaa Provinssirockissa, spraymaalia paidassani. Sellaista paidan spraymaalittamista ei ehkä enää tapahtuisi, mutta hieno keikka se kumminkin oli, lähinnä siksi, etten mitään sellaista ollut koskaan aiemmin kokenut. Että yhtäkkiä siinä päästellään musiikkia ja juuri se bändi päästelee ja osaan kaikki sanat ja saatan siksi laulaa mukana! Tämän ne muun muassa soittivat, vaikka minä olisin mieluummin kuullut saman levyn kappaleista Yesin.
Sitten Manics unohtui, ja kiinnostus jotenkin laantui, ja ajauduin toisaalle. Vuoden 2004 Lifeblood-levyä kuuntelin ilmestymisen aikoihin kaikesta huolimatta todella paljon. Se oli itse asiassa kaikin puolin positiivinen yllätys ja mielekäs eteerinen syysmusiikkikokonaisuus, ainoa Manicsin levy, jonka tunnelmaa pidän oikeasti haikeana. Se tunnelma välittyy vähän muun muassa tästä laulusta.
Sen jälkeisestä Manicsista en olekaan enää juuri välittänyt, tiedäpä sitten, miksi. Kyllä minä ne keikalla silti näkisin äärimmäisen mielelläni yhä.
Manicsin kunniaksi on silti sanottava, että monet 90-luvun B-puolet ovat todella hyviä. Niistä omiin suosikkeihini ovat aina kuuluneet esimerkiksi Prologue to History, Sepia ja tuossa alla oleva Never Want Again.
Siitä olen ehkä vähän poikkeuksellinen Manics-taustainen ihminen, että suosikkijäseneni yhtyeessä on aina ollut rumpali Sean Moore. (Tämä ehkä johtuu siitä, että niinä aikoina olin nykyistä enemmän rumpali itsekin.) Sehän nyhvertää kyyryssä ja on pienikokoinen ja soittaa kivan säännöllisesti. Serkkunsa, yhtyeen kitaristi-laulaja James Dean Bradfield on neljä senttiä pidempi, väittää jokin trivia. Nämä kaksi muuta yhtyeen tyyppiä ovat aina olleet jotenkin vähän, no, erilaisia.
Richey Edwardsin katoamisesta on nyt kulunut yli 16 vuotta. Minä muistan sen päivän, kun siitä oli kulunut seitsemän vuotta, mikä tietysti tuntuu juuri nyt vähän hullulta - johonkin on mennyt vuosia. Minun pääni sisällä Manicsin uran henkinen puoliväli on Richeyn katoamisessa, vaikka nyt ollaan jo hyvän matkaa siinä hetkessä, jossa yhtye on ollut olemassa paljon pidempään Richeyn lähdön jälkeen kuin sitä ennen. Kaikesta huolimatta ainakin minun mielessäni se katoaminen jakaa yhtyeen tuotannon kahtia: katoamista edelsi anarkia ja villiys ja kevyttä myötähäpeää aiheuttavat lyriikanpätkät ("wanna stay in 666 where this darkness don't lie"), katoamisen jälkeistä aikaa seesteisyys ja aikuisuus (ja kevyttä myötähäpeää aiheuttavat lyriikanpätkät, niistä Manics ei ehkä koskaan kokonaan pääse). Vaikka esimerkiksi vuoden 2001 Know Your Enemy toki olikin jollain tapaa varhaisajoista muistuttavan räkäinen ja sirpaleinen, niin ihan aikuiset miehet sitä levyä kyllä jo soittivat. Ei ole yhtään sama.
Sitä en kyllä helposti osaa päättää, kummasta Manicsista - richeyllisestä vai richeyttömästä - minä enemmän pidän. Ehkä sitten richeyttömästä, kaikesta huolimatta. Everything Must Go taitaa olla suosikki-Manics-levyni. Minusta on kehkeytynyt pesunkestävä nössö.
