Vuoden 2001 tammikuussa oli maassa lunta. Yhtenä lauantaina oli tarkoitus mennä junalla Helsinkiin. Sehän tarkoitti tapauksessani melko poikkeuksetta vierailua levykauppaan. Olin silloin orastavasti kiinnostunut sellaisesta lupaavasta irlantilaisbändistä kuin JJ72, josta olin juuri kuullut ja jota kovasti Britteinsaarilla hehkutettiin. Tai ainakin NME-lehdessä hehkutettiin. Tai ainakin Manic Street Preachersin kuuntelijat hehkuttivat. JJ72:lta oli vastikään ilmestynyt bändin omaa nimeä kantava debyyttilevy.
Olin erittäin iloisesti yllättynyt, kun levy lyhyehkön etsimisen seurauksena sattui silmään Mannerheimintien varressa sijainneessa kaupassa. Seurasi sellainen lapsenomainen innostus (lapsihan tietysti tavallaan olinkin): tässä! Kaappasin levyn kätöseeni ja jotenkin syvästi tiesin, että kyllä tämä varmaankin ihan hyvä levy on. Niinä aikoina piti toisinaan ostaa levyjä pelkkien suositusten ja sellaisten perusteella ääntäkään kuulematta - ihan tarkkaan ei voinut tietää, mitä saa.
Parhaissa tapauksissa kävi tietysti niin, että kun oli painanut play-nappulaa, häkeltyi nopeasti. JJ72:n tapauksessa niin kävi vahvemmin kuin ehkä koskaan: en ollut kuullut JJ72:lta (ainakaan tietoisesti) lauluakaan ennen kuin kuuntelin yhtyettä kannettavasta cd-soittimestani kävelymatkalla Helsingin-junalta kohti kotia. Play-nappulan painamista seurasi ensimmäisenä tämä laulu, jossa Helsinkikin mainitaan.
Levy oli niinä aikoina aivan hurjan hyvä ja erityinen. Pidin rumpalin tavasta soittaa rumpuja, pidin Mark Greaneyn äänestä, vaikka tai oikeastaan koska se oli niin erikoinen. Mutta ennen muuta pidin niistä lauluista - ne olivat aivan uskomattoman hyviä. Eritoten Oxygen kolahti saman tien, joskin luulen kyllä, että sen laulun olin ehättänyt kuulla Radio Mafialta jo ennen levyn ostamista tietämättä, mikä yhtye sitä esittää.
Oxygeniä pidän edelleen aivan huikeana poplauluna, jonka mahtipontisuudessa ei ole yhtään mitään liioiteltua.
Kuuntelin levyä 16-vuotiaana niin paljon, että toiset levyt olisi sellaisella kuuntelumäärällä voinut sanoa kuunnelleensa puhki. Mutta JJ72:n debyytti kesti. Ja kestää edelleen. Minulle levy on täysi klassikko, johon palaan ilman mitään levyhyllynkuunteluprojektien tuomia pakkojakin.
Mikä hämmentävintä, nämä bändin ihmiset olivat sellaisia 20-vuotiaita, kun debyyttilevy ilmestyi. En minä niin i'istä välitä, mutta onhan se nyt vähän hurjaa ja kiinnostavaa kumminkin. Ainoa asia, jota levystä keksin äkkiseltään kritisoida, ovat levyn loppupuolen Algeria-kappaleen kertosäkeen järjettömän ylimitoitetut symbaalit, joita kuunnellessa korva itkee. Koska sekin laulu on silti minusta tosi hyvä, annan kernaasti anteeksi.
(Tuo on muuten jokin singleversio, ei mene ihan kuten levyllä, mutta menee melkein kuten.)
Mitä kävi JJ72:lle sitten? Ne tekivät toisen levyn, mutta yhtyeen hohto oli ehtinyt mennä - se levy jäi ostamatta. (Epäreiluinta oli ehkä se, etten antanut sille kakkoslevylle edes mahdollisuutta. Nyt parhaillaan sitten kuuntelen sitä Spotifystä, eikä se tosiaan minusta olekaan ihan niin supertoivoton.)
Vuonna 2006 hajosi sitten lopulta koko yhtye. Hajoamisesta kertova tiedote sai aikaan sellaisen pienimuotoisen facepalm-olon, alkoihan tiedote tällaisilla säkeillä.
Reader, we are to let thee know,
JJ72's body only lies below;
For could the grave JJ's soul comprise,
Earth would be richer than the skies.
Loanheitto sikseen. Onhan tuo debyyttilevy edelleen aivan käsittämättömän hyvä.
---
(Nostettakoon omaa häntää lopuksi sen verran, että tänä keskiviikkoiltana soitan keikan Tampereen Vastavirta-klubilla yhdessä The Saturnettes- ja Silent Scream -yhtyeiden kanssa. Tulkaa kaikki sinne. Olisi kiva nähdä.)
Tämä olis varmaan ollu mulle suraava "Unohtuneet levyt" -postin aihe ;) Aaah, kuuntelin levyä viime viikolla moneen kertaan, se on hyvä edelleen, melkein yhtä hyvä kuin 17-vuotiaana. Mietin jopa viime viikolla, että taistossa vanha Placebo vs. JJ72 saattaisin antaa ääneni JJ72:lle. Vaikka tuo nimi onkin aivan kuin jostain treffi-ilmoituksesta. ja vaikka Placebolla onkin Nancy Boy. Omat suosikkini ovat kyllä ehdottomasti October Swimmer, Snow ja Undercover Angel, jonka tahtiin olen itkenyt kerran jos toisenkin. Nuorena.
VastaaPoistaPostaapa toki silti, kiinnostaa! Nyt jälkeenpäin hahmotan aika helposti, että olihan tämä varsin käänteentekevä levy omassa musiikinkuunteluhistoriassani, jossain määrin. Voisin nostaa levyltä melkein minkä tahansa biisin, enkä sitä kumminkaan voisi huonoksi haukkua. Varmaan juuri Snow näiden kolmen upotuksen lisäksi pääsisi omalle parhaat JJ72-laulut -listalleni.
VastaaPoistaKuuntelin niinä aikoina aika runsaasti myös Placebota, mutta vaikka siitäkin pidin, se ei koskaan yltänyt pään sisällä tällaiselle tasolle - siksi tämä vertailukin on minulta jäänyt alkujaan tekemättä. :) Vaan olihan Placebokin silloin hyvä. Itse tosin pidin (ja pidän, ehkä) eniten Without You I'm Nothingista. Vaikka Nancy Boy onkin mainitsemisen arvoisen hyvä laulu.
En muista oliko vuoden 2008 tammikuussa maassa lunta, mutta muistan että silloin sain muistutuksen JJ72:sta ja hankin heti molemmat levyt. Kakkoslevyn lopussa on parhaat biisit: Glimmer ja City.
VastaaPoistaMinäpä muistan: ei ollut! Se talvi oli vähälumisin kokemani - ensilumi tuli Helsinkiin vasta helmikuun loppupuolella. (Miksi muistan säitä? En tiedä.) Sattuneesta syystä minulla oli juuri samoina aikoina käynnissä jonkinlainen JJ72-herätys, joita aina toisinaan sattuu. Pitäisi ehkä kerrankin malttaa kuunnella se kakkoslevy loppuun asti, niin kuulisi nuo laulut eikä tarvitsisi tällaisin paranormaalein kyvyin tuomita.
VastaaPoista