Musiikki-i'istä: 17 - joitain käänteitä

Tässä se nyt on, yksi niistä i'istä, joihin suhtaudun näin jälkeenpäin jostain syystä melkoisen kaihoisasti. Silloin oli elämässä niitä hetkiä, jolloin kaiken haikeutensa ja muun tarkemmin määrittelemättömän keskellä tunsi kuitenkin olevansa aika lailla sellainen kuin halusikin. Musiikillinen ympäristökin siinä samassa sitten laajeni. Jos vielä muutaman päivän yli 17-vuotiaana Manic Street Preachers oli isoin yhtye (soittivat silloin Seinäjoella), tuli kumminkin huomattua, että muutakin musiikkia oli. Tämä kehitys alkoi ihan vähän jo 16-vuotiaana tietysti.

Koska olen syntynyt kesäkuussa, tässä puitavat musiikilliset jutut alkavat helposti kesistä. Kesän 2001 ykköslevy oli Sueden Dog Man Star (1994) ja ykköslaulu levyn nelosraita ja jonkinmoinen rakkauslaulu The Wild Ones. Koskaan ennen ei ollut ollut niin, että semmoisesta musiikista nyt varsinaisesti syttyisi, koska Manics-koulukunnan eräänlaisena tampiona ajattelin, että kovathan jätkät eivät tällaisia puoli-imeliksi tulkittavia lauluja kuuntele. Mutta sitä oli 17-vuotisuus: huomasin, etten oikeastaan ole kovin kova jätkä.

Sinä kesänä kuuntelussa oli aika lailla koko Sueden siihenastinen tuotanto. Erityismaininta kuuluu b-puolikokoelma Sci-Fi Lullabiesille (1997), joka oli sekin ihan järisyttävän hyvä ja on kieltämättä vieläkin. Levy soi pitkinä Järvenpään ja Kuortaneen välisinä automatkoina kannettavasta cd-soittimesta, ja samalla mielessä oli toive, että autoradio soisi ihan vähän hiljempaa. Ulkona oli aika kuuma.

Kesään 2001 kuului myös kaksi rokkifestivaalia: yksi Seinäjoella ja toinen Joensuussa. Musiikillisesti ne festivaalit veivät CMX:n äärelle. Se jos mikä oli tyystin poikkeuksellista: suomenkielinen musiikki ei koskaan ollut merkinnyt juurikaan mitään, mutta CMX ilta-auringossa tai ilta-auringon jälkeen tuntui jostain syystä poikkeukselliselta, vaikka yhtye silloin oli suurilta osin uusi tuttavuus. Loppukesä kului Cloaca Maxima -kokoelmaa (1997) kuunnellen, ja sitten tuli lopulta hankittua aika lyhyen ajan sisällä kaikki CMX:n siihenastiset pitkäsoitot.

Ja tuli syksy. Satun muistamaan, että CMX:n Rautakanteleen (1995) ostin syyskuun 11:n iltapäivänä vuonna 2001 Keravan Anttilan TopTen-osastolta. Tulin kotiin, kuulin uutiset, menin huoneeseeni, avasin television, totesin, että 'oho' tai 'jaa', panin television äänettömälle ja levyn soimaan. Hyvältä se kuulosti. Televisiossa lentokone törmäsi torniin, eikä minulla kyllä vieläkään ole hajua, mahtoiko se nyt sitten olla suora lähetys vai nauhoitettua kamaa. Juuri sillä hetkellä se levy kiinnosti enemmän, vaikka kai sitä nyt myöhemminkin olisi ehtinyt kuunnella. Tämä laulu siellä esimerkiksi on.

Melkein kaikki kuuntelemani musiikki on tehty aikaisintaan 1990-luvulla enkä jostain syystä tykkää paljonkaan mistään aiemmasta tehdystä, mutta 17-vuotiaana tähän kaavaan tuli ehkä ensimmäinen poikkeus. Innostuin 1970-lukulaisesta David Bowiesta, eritoten levyistä The Man Who Sold the World (1970), Hunky Dory (1971), The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972) ja Diamond Dogs (1974). Muun muassa tätä Hunky Doryn laulua (ja koko levyä) kuuntelin helmikuussa kävellessäni jostain vanhojen tanssien ensimmäisestä näytöksestä kotiin ja pakkasta oli.

Maaliskuun röpelöisten jäiden aikaan innostuin myös kahdesta ensimmäisestä levyllisestä Radioheadia. Siihen asti Radiohead oli ollut päässäni pelkästään outo - missäänhän ei koskaan soitettu sitä varhaista kamaa, joka nyt kuitenkin oli aika pyytämättäkin sellaista musiikkia, josta pidän. Ja yhä vain pidän. Hienoja visualisointejakin olisi joistain lauluista tarjolla, mutta koska tässä haluan korostaa kaikkinaista outouttani, upotan tähän silloisen The Bends -suosikkini, Bonesin.

Keväällä musiikilliset mieltymykseni alkoivat sojottaa vähän kaikenmoisiin suuntiin. Astelin tyynesti kohti progressiivista, sain ystävältä lainaksi kaksi Absoluuttisen Nollapisteen levyä ja aloin innostua niistäkin. Ne levyt olivat Olos (2000) ja Suljettu (1999). Kunnolla Absoluuttinen Nollapiste -aika kuitenkin alkoi vasta, kun olin täysi-ikäinen. Sekin oli menoa, tavallaan.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 17-vuotiaana:

Absoluuttinen Nollapiste - Olos

Absoluuttinen Nollapiste - Suljettu

Black Sabbath - Paranoid

Blur - The Best Of

David Bowie - Diamond Dogs

David Bowie - Hunky Dory

David Bowie - The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars

David Bowie - The Man Who Sold the World

CMX - Aura

CMX - Aurinko

CMX - Cloaca Maxima

CMX - Dinosaurus Stereophonicus

CMX - Discopolis

CMX - Kolmikärki

CMX - Rautakantele

CMX - Vainajala

CMX - Veljeskunta

Kula Shaker - K

Placebo - Black Market Music

Radiohead - The Bends

Radiohead - Pablo Honey

Suede - Coming Up

Suede - Dog Man Star

Suede - Head Music

Suede - Sci-Fi Lullabies

Suede - Suede

Musiikki-i'istä: 16 - Britanniaa, ei juuri muuta

Johanneksen musiikkiblokki puhuu itsestään kolmannessa persoonassa! Johanneksen blokin kirjoittaja nimittäin kaivelee arkistojaan ja aloittaa siten juttusarjan, jonka jatkumisesta ei tietenkään ole mitään takeita. Juttusarja kumminkin alkaa tästä nyt.

Kyse on siis siitä, että käyn läpi eri i'issäni kuuntelemiani musiikkeja. Aloitan 16-vuotisuudesta, koska silloin aloin kuunnella musiikkia, jota voin sanoa kuunnelleeni sillä lailla kuin musiikkia voi sanoa kuunnelleensa. Iän voi tiivistää vaikka siten, että 16-vuotiaalle minulle kaikki brittiläinen oli kova juttu.

Kun täytin 16, Manic Street Preachers oli maailmani kutakuinkin ainoa yhtye. Olin vastikään tutustunut yhteen toiseen suomalaiseen Manics-fanaatikkoon, ja sitten tehtiin kaksistaan lauluja ja soiteltiin - sekä niitä tekemiämme lauluja että covereita. Coverit olivat sellaisia kuin Yes, Faster, A Design For Life, If You Tolerate This Your Children Will Be Next, Australia, From Despair to Where ja Ain't Going Down ja Prologue to History ja oli niitä muitakin. Käsittelyssä oli oikeastaan Manicsin koko siihenastinen tuotanto. Joinain hetkinä katsottiin jotakin VHS-kasettia, jolla oli kaikkia Manics-videoita, livepätkiäkin jostain muinaiselta BBC:ltä.

Tuli syksy. Samainen ystävä, kutsuttakoon häntä tästä eteenpäin nimellä Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikko, tiesi kertoa, että Riihimäen Levy & Kasetti -levykaupassa olisi myynnissä Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? -levy 40 markalla. 40 markalla! Sanoin, että osta se mulle, maksan kyllä nähdessämme. Ja Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikkohan osti. Ja minähän maksoin. Pyöräilin Järvenpään katuja ja teitä esimerkiksi kouluunmenemistarkoituksessa ja muissakin tarkoituksissa ja kannettava cd-soitin soitti muun muassa tuota alla olevaa laulua. Puiden lehdet olivat keltaisia, ilma kuulasta, aurinkokin kai paistoi.

Tuli joulu. Sain lahjaksi Blurin kokoelman. Siitäkin tykkäsin, vaikka aiemmin Blur oli ollut minulle ihan valloittamaton yhtye. Siellä oli esimerkiksi End of the Century ja The Universal, joista molemmat iskivät ja monet muutkin laulut iskivät. Sittemmin olen kuunnellut Bluria vähän enemmän, joskaan en vieläkään suunnattomasti.

Jossain välissä kehiin astui Placebo ja Placebon kaksi ekaa levyä. Ne molemmat ostin jostain ja ne molemmat olivat kivoja. Tykkäsin silti enemmän Without You I'm Nothingista. Niinä aikoina merkittäväksi kasvoi JJ72:n debyytti, kuten olen aiemminkin puinut. Kuuntelin myös Kula Shakerin kakkoslevyä Peasants, Pigs & Astronauts, ja erityisesti Shower Your Love -kappaleesta pidin. (Aloin kuunnella sitä, koska Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikko oli hehkuttanut sen kertosäettä, ja harvoinpa sellaista hehkutusta olin kumminkaan kuullut.)

Kevään koittaessa käsiin päätyi Sueden debyytti. Se liittyy päässäni toukokuiseen auringonpaisteeseen ja ristiriitaista kyllä jonkinlaiseen haikeuteen, mutta silloin nyt oli sellainen vaihe. Vähän kuuntelin jo Dog Man Star -levyäkin, mutta sen aika oli kunnolla vasta, kun olin 17. Debyytiltä miellyttävästi iski esimerkiksi The Drowners - loistava kertosäe siinä nimittäin.

Viimeisinä 16-vuotisina päivinäni ostin paikallisesta maalikaupasta spraymaalia yhdessä Yhden Toisen Suomalaisen Manics-fanaatikon kanssa. Menimme autotalliin ja otimme käsittelyyn pari valkoista t-paitaa, joista teipin ja jo mainitun spraymaalin kanssa sai näppärästi rakennettua Manics-fanituotteen iskevällä sloganilla. Provinssirock lähestyi. Mutta sen Provinssirockin aikaan olin jo vuoden vanhempi, joten siitä lisää myöhemmin jos joskus.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 16-vuotiaana:

Blur - The Best Of

JJ72 - JJ72

Kula Shaker - Peasants, Pigs & Astronauts

Manic Street Preachers - Everything Must Go

Manic Street Preachers - Generation Terrorists

Manic Street Preachers - Gold Against the Soul

Manic Street Preachers - The Holy Bible

Manic Street Preachers - Know Your Enemy

Manic Street Preachers - This Is My Truth Tell Me Yours

Oasis - (What's the Story?) Morning Glory

Placebo - Placebo

Placebo - Without You I'm Nothing

R.E.M. - Reveal

Suede - Dog Man Star

Suede - Suede