Kolme juttua

Tiedättekö sen tunteen, kun ajattelee että on vielä elokuun puoliväli mutta huomaa että on syyskuun alku? Minulle kävi nyt niin.

Välillä mietin, miksi pidän tätä musiikkiblogia. Kysymys on sikäli ihan validi, ettei minulla oikeasti ole ollut täällä kovin paljon sanottavaa. Kuluu viikko, kuluu kaksi viikkoa, kuluu kolme viikkoa, kuluu jonkinlainen määrä aikaa, mutta mikään musiikki ei määrittele hetkiä. Paitsi välillä. Mutta siitäkin musiikista on täällä jo joskus kerrottu. Tosin en minä kyllä halua olla mitenkään ajankohtainenkaan. Musiikki on parasta silloin, kun sen on sattunut itse löytämään. Moinen löytäminen harvemmin tapahtuu silloin, kun musiikki on ajankohtaista. Moinen löytäminen tapahtuu silloin, kun suurin - mahdollisesti olematonkin - hype eli hehkutus on ehtinyt laantua.

Ei tämäkään silti ole mikään bloginlopetusmerkintä. Tämä on ihan hyvä olla olemassa tämä blogi, ajattelen yhä. Koska joskus kumminkin tekee mieli sanoa jotain, ja silloin epäilemättä harmittaisi, jos olisi tullut tuhonneeksi alustan.

Ja tässä alkaa tämän blogimerkinnän neljäs kappale, joka jatkuu seuraavaksi maininnalla siitä, että käyn tässä läpi muutaman yksittäisen musiikkijutun viime viikoilta. Kaikki munat samassa korissa -henkisesti.

Juttu yksi: Frightened Rabbitilta tuli uusi laulu ja EP. Jossain välissä niiltä tulee uusi levy.

Skotlantilaisyhtyeen uusi laulu State Hospital on tunnelmaltaan juuri sellainen kuin skotlantilaisyhtyeeltä sopii olettaakin: kannustaa makaamaan lattialla. Siinä on eteerisiä ääniä. Tiettyä mahtipontisuutta. Scott Hutchisonin äänteissä on tiettyä korostuneempaa skotlantilaisuutta, enkä minä sitäkään pahana pidä. Itse sävellys ei ole parasta Frightened Rabbitia, mutta ei-parhaimmillaankin yhtye on säväyttämään kykenevä.



Juttu kaksi: We Are Scientistsin After Hours saa juoksemisen tuntumaan nostattavammalta.

Totesin asian Hakaniementorin poikki nelistäessäni, tai siis olisin todennut, jos nelistäisin. Totesin asian Hakaniementorin poikki juostessani. "Time means nothing", siinä lauletaan, ja tekee mieli mennä vähän nopeammin.



Juttu kolme: Flat White julkaisi uuden laulun.

Kuten joku saattaa muistaa, aloitin heinäkuussa uuden kotiäänitysprojektin. Nyt projekti on saavuttanut kahden kappaleen rajapyykin, jota ei pidetä haamurajana. Kappaleen nimi on Heartbreaker, ja sen säkeistöjen sävellys on tehty juhannuspäivänä Lopella sinänsä vähän epävireisen pianon ääressä. Olin jo unohtanut koko melodian, mutta onnekseni olin tallentanut sen käsipuhelimeni sisään, mistä sen taannoin kuultuani päätin ryhtyä jatkotoimenpiteisiin, joiden tulos on tässä:

Musiikki-i'istä: 24 - Amsterdam ja ensikosketuksia

Last.fm on tavallaan hieno musiikkipalvelu. Kesällä 2008 siivosin silloista asuntoani rakkaassa Merihaassa ja kuuntelin jotakin Last.fm-musiikkipalvelun suositusradiokanavaa. Totta puhuen en tainnut siivota, muuten ei olisi muistikuva esimerkiksi tästä kuulemastani laulusta niin selkeä.

Bändin nimi ei nyt ensisilmäyksellä vakuuttanut, ja sittemmin yhtye tai oikeammin pelkkä Eric Elbogen onkin lyhentänyt sen varmasti siedettävämpään muotoon Say Hi. Jostain syystä jokin siinä musiikissa silloin minua viehätti. Yksinkertaisuus ehkä. Aika harva ympärillä oleva ihminen siitä ainakaan yhtään innostui, varmaan juuri siitä syystä, että musiikista tavallaan puuttui kaikki sisältö, paitsi että minusta siinä oli kaikki tarvittava sisältö: jokin tuntui.

Sitten muutin Amsterdamiin.

Say Hi oli vahvasti Amsterdam-musiikkia. Sitä oli myös muun muassa Sigur Rósin haukuttu poppilevy Med suth i eyrum vid spilum endalaust, josta pidin kyllä myös kovasti. Vuoden aikana tuli nähtyä Sigur Rós peräti kahdesti, Kulttuuritalolla ja siellä Amsterdamissa. Molemmat keikat olivat mietoja pettymyksiä, mutta ehkä silti näkemisen arvoisia. Tuli ainakin todettua, etten minä ehkä ole sellainen huminatyyppi kuin monet muut sen yhtyeen kuulijat. Mutta oli sillä poppilevyllä silti hetkensä, sanoi kuka muu tahansa nyt mitä muuta tahansa.

Amsterdamissa oli kivaa ja joskus myös jännän irrallisella tavalla haikeaa, sillä tavalla haikeaa, että elämä kumminkin oli tietääkseni hyvää. Jonain iltana istuin sikäläisessä asumuksessani tietokoneen ääressä, join punaviiniä tai teetä ja kuuntelin tätä. Silloin en oikeastaan arvannut sitä merkitystä, jonka se musiikki ja se tekijä saisi myöhemmin aikaan päässäni. Niin, Elliott.

Amsterdamin loppusyksyyn kuului myös matka Brysseliin. Sieltä mukaan tarttui Frightened Rabbitin levy, jota jo puinkin. Amsterdamin viimeisinä ja niitä seuranneina aikoina Frightened Rabbit oli elämäni ainoita yhtyeitä. The Midnight Organ Fight vain on niin hieno levy. I'm David, please.

Palasin Amsterdamista Merihakaan tammikuussa. Oli aivan järkyttävän harmaata ja pimeää, ja samalla moinen havainto sai aikaan erän kylmiä väreitä. Että tällaisessa paikassa minä sitten asun, Euroopan oudoimmassa kolkassa, ja siinä on nyt jotain hienoa. Mutta musiikki, sitä ei ehkä ollut ympärillä yhtä paljon kuin joskus aiemmin oli ollut.

No, ainakin The Gaslight Anthem -yhtyettä silti kuuntelin. Niiden piti tulla keikalle Helsinkiin helmikuussa, mutta niiltä varastettiin jotain tavaraa Ruotsissa ja keikka lykkääntyi kesään. The '59 Sound -levyä tuli silti kuunneltua. Jotkut väittävät, että yhtye kuulostaa Bruce Springsteeniltä, mutta tykkäänpä tästä silti, kyllä tämä aina Brucen päihittää. Yhtye ei näytä siltä kuin kuuntelemani yhtyeet yleensä näyttävät, mutta väliäkö silläkään. Kiva tunnelma, haikeita lauluja.

Seuraavassa iässä bändimusiikin kuunteleminen sitten jotenkin lakkasi. Siitä lisää myöhemmin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 24-vuotiaana:

Frightened Rabbit - The Midnight Organ Fight

The Gaslight Anthem - The '59 Sound

Hello Saferide - More Modern Short Stories from Hello Saferide

Say Hi to Your Mom - Impeccable Blahs

Say Hi to Your Mom - Numbers & Mumbles

Say Hi - The Wishes and the Glitch

Sigur Rós - Med suth i eyrum vid spilum endalaust

Elliott Smith - Either/Or

We Are Scientists - Brain Thrust Mastery