Tänä iltapäivänä juoksin pitkin Helsinkiä 12,7 kilometrin verran ja kuuntelin Absoluuttista Nollapistettä, taas. Kun kone, eli kännykkäni, arpoi shuffle-asetuksissaan soitettavaksi kappaleen Uin ja näin, ymmärsin, että on kulunut aikaa.
Kymmenen vuotta sitten vietettiin kesää 2002, tarkemmin määriteltynä loppukesää 2002, ja silloin muun muassa matkustin autokyyditse pohjoissavolaiseen järvenrantaan (mitä elämässäni on sittemmin tapahtunut hyvin harvoin), ja auton kasettisoittimeen olin työntänyt kasetin. Kasetti sisälsi, aivan kuten kännykkäni tänä aamuna, Absoluuttista Nollapistettä.
Tuona vuonna, vuonna 2002, Absoluuttinen Nollapiste oli julkaissut kuudennen albuminsa, Nimi muutetun. Minä pidin siitäkin levystä. Pidän yhä. Mutta kuten tuolla yllä sanoin, on kulunut aikaa.
Kun Nimi muutettu julkaistiin, Absoluuttisen Nollapisteen jäsenet olivat kutakuinkin 26-vuotiaita. Toisin sanottuna: kun aloitin Absoluuttisen Nollapisteen kuuntelun, yhtyeen jäsenet olivat kutakuinkin 26-vuotiaita.
Minä en ole enää 26-vuotias. Olin 26-vuotias esimerkiksi kaksi vuotta sitten, jolloin julkaisin ensimmäisen levyni. Mutta kun Tommi Liimatta oli 26-vuotias, hänen Absoluuttinen Nollapisteensä julkaisi jo kuudennen levynsä. Yhtye oli silloin jo selkeästi aikuinen tai vähintään jossain määrin kypsä.
Koska onhan se häkellyttävää, kun aina selkeästi vanhempijäsenisenä pitämänsä yhtyeen eräskin klassikkolevy on tehty ikänä, joka ei yhtäkkiä olekaan selkeästi vanhempi. Ikänä, joka ei ole itse asiassa vanhempi ollenkaan. Ikänä, joka on nuorempi.
Sitä paitsi on miltei niin, että tämän selkeästi vanhempijäsenisenä pitämäni yhtyeen kaikki klassikkolevyt on tehty ikänä, joka on omaani nuorempi.
Olen suuresti hämmentynyt.
8.8.2012
The Gaslight Anthem, epäilemättä raskain nykyään kuuntelemani yhtye eikä silti kovin raskas, julkaisi uuden levyn
Vuonna 2009 tutustuin ensi kertaa The Gaslight Anthemiin. Kuuntelin silloin tuoretta The '59 Sound -levyä ja pidin levystä kovasti.
Sen jälkeen newjerseyläisyhtye julkaisi American Slang -levyn, joka meni minulta vähän ohi. Mutta tuorein julkaisu, vastikään ilmestynyt Handwritten, onnistui taas valloittamaan ensikuuntelulla. Levystä innostumiseen liittyy samanlaista yllättyneisyyden ja hämmennyksen tunnetta kuin The '59 Soundiin kolme ja puoli vuotta sitten: että näinkin raskasta yhtyettä voin vielä stereolaitteistostani toistaa.
Vaikka The Gaslight Anthem nimenomaan ei ole kovin raskas. Jos yhtyeen riisuu särökitaroista ja äimistelee melodioita ja sointuja, kaikki on vähän kaihoisaa.
Handwritten-levyn nimibiisi Handwritten antaa tästä kelpo esimerkin. Kappaleen alun punkhenkiset woo-oo-huudot tuovat mieleen EA Sportsin NHL-pelin soundtrackit, joilla ei sinänsä nynnyillä. Mutta The Gaslight Anthem nynnyilee. Lisäksi laulun loppupuolen bassokuvionvaihdos (ajassa 3.25, tuossa allaolevassa upotuksessa ajassa 3.27) on yksi niistä levyn kohdista, jotka nostivat karvoja vähän pystyyn. Siinäkään NHL-pelien soundtrackit eivät ole koskaan onnistuneet.
The Gaslight Anthem on siitä jännittävä yhtye, että se on käytännössä kaikkien levyjensä melkein kaikissa lauluissaan turvautunut yhteen ja samaan sointukuvioon - ainakin jossain välissä. Se sointukuvio on läsnä myös tuossa yllä mainitussa Handwrittenissä. A-mollissa sointukuvio menee muodossa Am-F-C-G, ja sointukuvio on joskus nimetty muun muassa The Sensitive Female Chord Progressioniksi. Ja ihan totta on, että ne sointukuviot tuovat kaikesta toisteisuudestaan huolimatta aimo annoksen haikeutta myös The Gaslight Anthemiin. The '59 Sound -klassikkolevyllä samaan turvautuvat vahvimmin loistokappaleet Miles Davis & The Cool ja Old White Lincoln.
Handwrittenillä hienoa on sekin, että ote ei millään muotoa lopahda levyn loppua kohden. Levyn päättävät raidat Mae ja National Anthem ovat jo kaukana punkista, mutta sepä ei minua haittaa. Laulut ovat kauniita.
En ole varma, sijoitanko Handwritten jopa The '59 Soundin edelle - mikä olisi toki aikamoinen teko. Ainakin Handwrittenillä on joitain sellaisia melodiakohtia, joihin 59:llä ei aivan kyetty. Toisaalta taas 59 on sellainen kokonaisuus, johon vertaaminen on ainakin tässä vaiheessa kuuntelua vielä kovin hankalaa.
Pantakoon tähän päätteeksi siis laulu yhtyeen Señor and the Queen -EP:ltä, vaikkei se nyt mitenkään aiheeseen liitykään. Tavallaan klassinen b-puolikappale: EP:n päätösraita, jota olisi helppo kehua jo siksi, että laulun kuunteleminen osoittaa omistautumista aiheelle. Tätä laulua on kuitenkin helppo kehua siksikin, että se on niin hyvä.
With wild hearts, blue jeans and white t-shirts.
Sen jälkeen newjerseyläisyhtye julkaisi American Slang -levyn, joka meni minulta vähän ohi. Mutta tuorein julkaisu, vastikään ilmestynyt Handwritten, onnistui taas valloittamaan ensikuuntelulla. Levystä innostumiseen liittyy samanlaista yllättyneisyyden ja hämmennyksen tunnetta kuin The '59 Soundiin kolme ja puoli vuotta sitten: että näinkin raskasta yhtyettä voin vielä stereolaitteistostani toistaa.
Vaikka The Gaslight Anthem nimenomaan ei ole kovin raskas. Jos yhtyeen riisuu särökitaroista ja äimistelee melodioita ja sointuja, kaikki on vähän kaihoisaa.
Handwritten-levyn nimibiisi Handwritten antaa tästä kelpo esimerkin. Kappaleen alun punkhenkiset woo-oo-huudot tuovat mieleen EA Sportsin NHL-pelin soundtrackit, joilla ei sinänsä nynnyillä. Mutta The Gaslight Anthem nynnyilee. Lisäksi laulun loppupuolen bassokuvionvaihdos (ajassa 3.25, tuossa allaolevassa upotuksessa ajassa 3.27) on yksi niistä levyn kohdista, jotka nostivat karvoja vähän pystyyn. Siinäkään NHL-pelien soundtrackit eivät ole koskaan onnistuneet.
The Gaslight Anthem on siitä jännittävä yhtye, että se on käytännössä kaikkien levyjensä melkein kaikissa lauluissaan turvautunut yhteen ja samaan sointukuvioon - ainakin jossain välissä. Se sointukuvio on läsnä myös tuossa yllä mainitussa Handwrittenissä. A-mollissa sointukuvio menee muodossa Am-F-C-G, ja sointukuvio on joskus nimetty muun muassa The Sensitive Female Chord Progressioniksi. Ja ihan totta on, että ne sointukuviot tuovat kaikesta toisteisuudestaan huolimatta aimo annoksen haikeutta myös The Gaslight Anthemiin. The '59 Sound -klassikkolevyllä samaan turvautuvat vahvimmin loistokappaleet Miles Davis & The Cool ja Old White Lincoln.
Handwrittenillä hienoa on sekin, että ote ei millään muotoa lopahda levyn loppua kohden. Levyn päättävät raidat Mae ja National Anthem ovat jo kaukana punkista, mutta sepä ei minua haittaa. Laulut ovat kauniita.
En ole varma, sijoitanko Handwritten jopa The '59 Soundin edelle - mikä olisi toki aikamoinen teko. Ainakin Handwrittenillä on joitain sellaisia melodiakohtia, joihin 59:llä ei aivan kyetty. Toisaalta taas 59 on sellainen kokonaisuus, johon vertaaminen on ainakin tässä vaiheessa kuuntelua vielä kovin hankalaa.
Pantakoon tähän päätteeksi siis laulu yhtyeen Señor and the Queen -EP:ltä, vaikkei se nyt mitenkään aiheeseen liitykään. Tavallaan klassinen b-puolikappale: EP:n päätösraita, jota olisi helppo kehua jo siksi, että laulun kuunteleminen osoittaa omistautumista aiheelle. Tätä laulua on kuitenkin helppo kehua siksikin, että se on niin hyvä.
With wild hearts, blue jeans and white t-shirts.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)