Kun Tommi Liimatta oli kaksi vuotta nuorempi kuin minä nyt

Tänä iltapäivänä juoksin pitkin Helsinkiä 12,7 kilometrin verran ja kuuntelin Absoluuttista Nollapistettä, taas. Kun kone, eli kännykkäni, arpoi shuffle-asetuksissaan soitettavaksi kappaleen Uin ja näin, ymmärsin, että on kulunut aikaa.

Kymmenen vuotta sitten vietettiin kesää 2002, tarkemmin määriteltynä loppukesää 2002, ja silloin muun muassa matkustin autokyyditse pohjoissavolaiseen järvenrantaan (mitä elämässäni on sittemmin tapahtunut hyvin harvoin), ja auton kasettisoittimeen olin työntänyt kasetin. Kasetti sisälsi, aivan kuten kännykkäni tänä aamuna, Absoluuttista Nollapistettä.

Tuona vuonna, vuonna 2002, Absoluuttinen Nollapiste oli julkaissut kuudennen albuminsa, Nimi muutetun. Minä pidin siitäkin levystä. Pidän yhä. Mutta kuten tuolla yllä sanoin, on kulunut aikaa.

Kun Nimi muutettu julkaistiin, Absoluuttisen Nollapisteen jäsenet olivat kutakuinkin 26-vuotiaita. Toisin sanottuna: kun aloitin Absoluuttisen Nollapisteen kuuntelun, yhtyeen jäsenet olivat kutakuinkin 26-vuotiaita.

Minä en ole enää 26-vuotias. Olin 26-vuotias esimerkiksi kaksi vuotta sitten, jolloin julkaisin ensimmäisen levyni. Mutta kun Tommi Liimatta oli 26-vuotias, hänen Absoluuttinen Nollapisteensä julkaisi jo kuudennen levynsä. Yhtye oli silloin jo selkeästi aikuinen tai vähintään jossain määrin kypsä.

Koska onhan se häkellyttävää, kun aina selkeästi vanhempijäsenisenä pitämänsä yhtyeen eräskin klassikkolevy on tehty ikänä, joka ei yhtäkkiä olekaan selkeästi vanhempi. Ikänä, joka ei ole itse asiassa vanhempi ollenkaan. Ikänä, joka on nuorempi.

Sitä paitsi on miltei niin, että tämän selkeästi vanhempijäsenisenä pitämäni yhtyeen kaikki klassikkolevyt on tehty ikänä, joka on omaani nuorempi.

Olen suuresti hämmentynyt.