Benjamin Gibbard: Former Lives

Olen kitissyt Death Cab for Cutien nykytilasta monesti, täälläkin vähintään kerran. Siksi onkin piristävää, että tämä syksy on tuonut sormien äärelle Death Cabin nokkatahon Benjamin Gibbardin ensimmäisen soololevyn. Sen nimi on Former Lives.

Former Lives ei ole yhtä hyvä kuin Death Cabin parhaat levyt, mutta Former Lives on parempi kuin Death Cabin viimeisimmät levyt. Parin kuuntelun perusteella osaan sanoa, että levy on mukava, joskaan ei täysin tajuntaa räjäyttävä. Gibbard on itse sanonut, että laulut eivät ole millään muotoa Death Cab -ylijäämiä, vaan pikemminkin lauluja, jotka eivät vain ole sopineet yhtyekäsittelyyn. Sellaisia laulujahan on. Levy osoittaa Gibbardin lausunnot jokseenkin tosiksi. Gibbardin Ben astelee kohti perinteisempää laulajien ja lauluntekijöiden vaalimaa perinnettä. Toki Death Cabinkin tuotannossa sellaisia lauluja on joitain (kuten Plans-levyn I Will Follow You Into the Dark), mutta nyt ne nousevat pääosaan.

Tavallaan on erikoista, että Gibbardin ensimmäinen soololevy on julkaistu vasta vuonna 2012. Asiaan saattaa olla vaikutusta sillä, että Death Cab on etenkin alkuaikoinaan ollut hyvin vahvasti nimenomaan Gibbardin ilmaisukanava, mikä toki sopii erinomaisesti myös The Postal Serviceen. Ennen Gibbardia soololevyn ehti julkaista Death Cab -kitaristi Chris Walla keväällä 2008. Yllättävintä ehkä onkin, että Wallan levy oli peräti lähempänä Death Cabia kuin tämä Gibbardin. Vielä toistaiseksi pidän Wallan levystä ihan vähän enemmän, mutta myös Former Lives on ehdottomasti kuulemisen arvoinen teos.

Kaikkein sykähdyttävin Former Lives -hetki on minusta nelosraita Bigger Than Love, jonka Gibbard laulaa duettona Aimee Mannin kanssa. Gibbardin ja Mannin äänet soivat kivasti yhteen, ja mikä hämmentävintä, kappale paljastaa, että laulajat kuulostavat jopa toisiltaan.

Chris Walla, joka palasi mieleen

Eilinen oli ihan hyvä. Soitin yllätyskeikan helsinkiläisellä terassilla, kun lopputalvesta mietoa hypeä osakseen saanut baritoniääninen laulaja-lauluntekijä Antero Lindgren oli mennyt sairastumaan. Soittaminen oli kivaa. Suoritin myös levyjen soittamista, mikä kuului alkuperäiseenkin suunnitelmaan. Myös se oli kivaa.

Levyjen soittamisessa on mystistä viehätystä. Siitä huolimatta, etten omista yhtäkään vinyyliä vaikka jotenkin haluaisin, ja siitä huolimatta, että soitan kaiken musiikkini cd:iltä. Moinen viehätys korostuu muun muassa, kun 1) jokin kappale yhtäkkiä juuri siinä hetkessä kuulostaakin juuri niin hyvältä tai vähän paremmalta kuin joskus, 2) jokin kappale aiheuttaa jossakussa yleisön osasessa sellaisen reaktion, että yleisön osanen tulee tiedustelemaan kappaleen tekijää ja ylistämään laulua, jonka juuri oli kuullut ensimmäisen kerran. Sellainen on tietysti erityistä. Koska jos joku muu löytää jotain hienoa laulusta, josta on aina pitänyt lähinnä jonkin verran mutta josta silti pitää yhtä kaikki, alkaa lopulta itsekin pitää sitä laulua - ja koko levyä ja koko lauluntekijää - taas vähän parempana. Näin on käynyt joskus ennenkin.

Eilen tämä reaktion aiheuttanut kappale oli Chris Wallan Everyone Needs a Home. Laulu on kuudes raita Wallan soololevyllä Field Manual, joka ilmestyi tammikuussa 2008. Soololevyllä siksi, että Walla on Death Cab for Cutien kitaristi.



Everyone Needs a Home ei ihan ole lempilauluni tuolla levyllä, mutta jotenkin ajattelin, että se olisi voinut sopia tunnelmaan, kuten ehkä sopikin. Nyt kuuntelen levyä kokonaisuudessaan, ja pidän siitä totta puhuen melko paljon. Ostin Field Manualin alkuvuodesta 2008, ja ajattelin, että se kävisi kelpo lämmittelystä keväällä julkaistavalle Death Cabin Narrow Stairs -levylle. Kävikin niin, että Wallan soololevy oli paljon parempi. Wallaa ei voi suoraan verrata Death Cabiin, vaikka Walla ilmiselvästi siltä  runsaasti kuulostaakin. Mutta jos verrata pitää, niin: Wallan vuonna 2008 julkaistu levy on parempi kuin mikään Death Cabin vuonna 2008 tai sen jälkeen julkaistu. Peruste: Wallan levy tuntuu jossain. Walla kuulostaa hennommalta ja jopa surumielisemmältä Ben Gibbardilta, ja melodioissa ja soinnuissakin on rutkasti samankaltaisuutta. Jossain vaiheessa, vuosi ennen julkaisua, peräti kerrottiin, että Wallan levyllä olisi mukana kaksi Death Cabin Plans-levylle tehtyä laulua. Ei ole tietoa, onko, mutta sikäli voisi olla, että Wallan levy tosiaan kuulostaa hyvältä Death Cab for Cutielta, ja hyvä Death Cab for Cutie tosiaan onkin todella hyvä.

St. Modesto on ehkä suosikkilauluni Wallan esittämistä. Jotakuinkin upea, vaikka tämä YouTube-upotus onkin huonolaatuinen.

 

Musiikki-i'istä: 23, osa 2 - uutta, vanhempaa

Ajattelin joskus tätä musiikki-ikäsarjaa aloittaessani, että silloinen ikäni olisi hienoa kruunata musiikki-ikäkirjoitukseen silloisesta iästäni sinä hetkenä, kun se ikä päättyy. No, myöhästyin. Tulen muutaman vuoden perässä. Ei se mitään.

Olin 23,5-vuotias. Talvi oli lumeton. Ensilunta sai odotella yli helmikuun puolenvälin - liian pitkään. Niinä aikoina tutustuin kanadalaiseen Tegan & Sara -nimeä itsestään käyttävään kahteen siskokseen. Kivaa musiikkia kun tekivät. Jostain syystä silloin tuntui kivalta esimerkiksi kappale Nineteen, jonka muistan kuulleeni kannettavasta cd-soittimestani raitiovaunussa 3B Sörnäisten kohdalla (omituinen 3B-reitti selittyy vakioreitillä silloin tehdyillä kiskotöillä). Olin matkalla - sinänsä ristiriitaista kyllä - jääkiekko-otteluun. Ja silloin ajattelin, että tuntuupa musiikki taas hyvältä, että tässä hetkessä on jotain. Ilma oli pimeä ja ruma, mutta raitiovaunu liikkui ja ympärillä oli ihmisiä, jotka olivat sen kappaleen ulkopuolella mutta silti osa sitä, koska minulla on pää. Mitä tuohon Nineteeniin noin muuten tulee, niin minusta on jotensakin kuultavissa, että rummut on soittanut Death Cab for Cutien rumpali.

Niihin aikoihin intouduin ensi kertaa elämässäni kuuntelemaan myös Mew'n Frengers-levyä. Innoittajana toimii Kalliossa sijainnut eräs kehnohko pitsapaikka, jonka lehtivalikoimaan kuului muun muassa viisi vuotta vanha Image, toukokuulta 2003. Siinä oli Frengersin arvostelu. Levyä kehuttiin. Sitten se levy piti käydä ostamassa. Ja niin siihenkin levyyn muodostui yhteys. Siellä oli hyviä lauluja. Kuten nyt vaikkapa 156, jonka kertosäe tuntui kivalta.

Ennen kevään tuloa julkaisi uuden levynsä myös Nada Surf. Siellä oli joitain vähän ärsyttäviä lauluja, koska asiat olivat niissä jotenkin liian juustoisesti positiivisia. Ja minähän en juustosta juuri perusta. Mutta oli siellä myös hyviä lauluja, kuten Whose Authority, johon liittyy sellaista tiettyä vapautta, kuten ehkä näkyy, ettei nyt mitään ole pakko. Sellainen tunne on kiva.

Kevät toi muassaan kaksi uutta julkaisua, ja molemmat liittyivät Death Cab for Cutiehin. Ensin yhtyeen kitaristi Chris Walla julkaisi soololevynsä Field Manual, sitten Death Cab Narrow Stairsinsa. Vastoin kaikkia odotuksia pidin lopulta enemmän Wallan levystä. Death Cab tuntui jo vähän tylsältä - varmaan siksi, että levykin oli tylsempi kuin yhtyeen aiemmat. Mutta se Wallan levy! Sympaattinen. Vaikka levyllä on parempiakin lauluja kuin tämä Sing Again, minun on nyt aivan pakko tämä Sing Again tähän kumminkin upottaa. Video on nimittäin kuvattu Wallan asuinkaupungissa Portlandissa, Oregonissa, ja voi että, paikat näyttävät kuuden päivän kokemuksella tutuilta. Tuon yhden sillan yli kävelin useasti, enkä yleensä ollut matkalla minnekään. Ja näkyypä tuolla videolla esiintyvän myös itse Ben Gibbard ja erä Decemberistsin tyyppejä.

No. 23-vuotiaana ehdin kuunnella myös muun muassa montrealilaista Starsia. Pidin siitä musiikista osittain kovasti. Kaksi levyä oli tehokuuntelussa. Koska Stars on tässä blogissa mainittu jo kerran aiemminkin, nyt ei sovi upottaa samaa laulua. Upotettakoon siis tämä mellakkalaulu. Pidän siitäkin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 23-vuotisuuteni toisella puoliskolla:

Death Cab for Cutie - Narrow Stairs

Mew - Frengers

MGMT - Oracular Spectacular

Nada Surf - Lucky

Stars - In Our Bedroom After the War

Stars - Set Yourself on Fire

Tegan & Sara - The Con

Tegan & Sara - So Jealous

Chris Walla - Field Manual