Musiikki-i'istä: 16 - Britanniaa, ei juuri muuta

Johanneksen musiikkiblokki puhuu itsestään kolmannessa persoonassa! Johanneksen blokin kirjoittaja nimittäin kaivelee arkistojaan ja aloittaa siten juttusarjan, jonka jatkumisesta ei tietenkään ole mitään takeita. Juttusarja kumminkin alkaa tästä nyt.

Kyse on siis siitä, että käyn läpi eri i'issäni kuuntelemiani musiikkeja. Aloitan 16-vuotisuudesta, koska silloin aloin kuunnella musiikkia, jota voin sanoa kuunnelleeni sillä lailla kuin musiikkia voi sanoa kuunnelleensa. Iän voi tiivistää vaikka siten, että 16-vuotiaalle minulle kaikki brittiläinen oli kova juttu.

Kun täytin 16, Manic Street Preachers oli maailmani kutakuinkin ainoa yhtye. Olin vastikään tutustunut yhteen toiseen suomalaiseen Manics-fanaatikkoon, ja sitten tehtiin kaksistaan lauluja ja soiteltiin - sekä niitä tekemiämme lauluja että covereita. Coverit olivat sellaisia kuin Yes, Faster, A Design For Life, If You Tolerate This Your Children Will Be Next, Australia, From Despair to Where ja Ain't Going Down ja Prologue to History ja oli niitä muitakin. Käsittelyssä oli oikeastaan Manicsin koko siihenastinen tuotanto. Joinain hetkinä katsottiin jotakin VHS-kasettia, jolla oli kaikkia Manics-videoita, livepätkiäkin jostain muinaiselta BBC:ltä.

Tuli syksy. Samainen ystävä, kutsuttakoon häntä tästä eteenpäin nimellä Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikko, tiesi kertoa, että Riihimäen Levy & Kasetti -levykaupassa olisi myynnissä Oasiksen (What's the Story) Morning Glory? -levy 40 markalla. 40 markalla! Sanoin, että osta se mulle, maksan kyllä nähdessämme. Ja Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikkohan osti. Ja minähän maksoin. Pyöräilin Järvenpään katuja ja teitä esimerkiksi kouluunmenemistarkoituksessa ja muissakin tarkoituksissa ja kannettava cd-soitin soitti muun muassa tuota alla olevaa laulua. Puiden lehdet olivat keltaisia, ilma kuulasta, aurinkokin kai paistoi.

Tuli joulu. Sain lahjaksi Blurin kokoelman. Siitäkin tykkäsin, vaikka aiemmin Blur oli ollut minulle ihan valloittamaton yhtye. Siellä oli esimerkiksi End of the Century ja The Universal, joista molemmat iskivät ja monet muutkin laulut iskivät. Sittemmin olen kuunnellut Bluria vähän enemmän, joskaan en vieläkään suunnattomasti.

Jossain välissä kehiin astui Placebo ja Placebon kaksi ekaa levyä. Ne molemmat ostin jostain ja ne molemmat olivat kivoja. Tykkäsin silti enemmän Without You I'm Nothingista. Niinä aikoina merkittäväksi kasvoi JJ72:n debyytti, kuten olen aiemminkin puinut. Kuuntelin myös Kula Shakerin kakkoslevyä Peasants, Pigs & Astronauts, ja erityisesti Shower Your Love -kappaleesta pidin. (Aloin kuunnella sitä, koska Yksi Toinen Suomalainen Manics-fanaatikko oli hehkuttanut sen kertosäettä, ja harvoinpa sellaista hehkutusta olin kumminkaan kuullut.)

Kevään koittaessa käsiin päätyi Sueden debyytti. Se liittyy päässäni toukokuiseen auringonpaisteeseen ja ristiriitaista kyllä jonkinlaiseen haikeuteen, mutta silloin nyt oli sellainen vaihe. Vähän kuuntelin jo Dog Man Star -levyäkin, mutta sen aika oli kunnolla vasta, kun olin 17. Debyytiltä miellyttävästi iski esimerkiksi The Drowners - loistava kertosäe siinä nimittäin.

Viimeisinä 16-vuotisina päivinäni ostin paikallisesta maalikaupasta spraymaalia yhdessä Yhden Toisen Suomalaisen Manics-fanaatikon kanssa. Menimme autotalliin ja otimme käsittelyyn pari valkoista t-paitaa, joista teipin ja jo mainitun spraymaalin kanssa sai näppärästi rakennettua Manics-fanituotteen iskevällä sloganilla. Provinssirock lähestyi. Mutta sen Provinssirockin aikaan olin jo vuoden vanhempi, joten siitä lisää myöhemmin jos joskus.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 16-vuotiaana:

Blur - The Best Of

JJ72 - JJ72

Kula Shaker - Peasants, Pigs & Astronauts

Manic Street Preachers - Everything Must Go

Manic Street Preachers - Generation Terrorists

Manic Street Preachers - Gold Against the Soul

Manic Street Preachers - The Holy Bible

Manic Street Preachers - Know Your Enemy

Manic Street Preachers - This Is My Truth Tell Me Yours

Oasis - (What's the Story?) Morning Glory

Placebo - Placebo

Placebo - Without You I'm Nothing

R.E.M. - Reveal

Suede - Dog Man Star

Suede - Suede

Ne tyypit Blackwoodista

Tänään työpaikalle saapumistani seurasi päivän Ilta-Sanomien avaaminen satunnaisesta kohdasta. Tällä kertaa lehti sattui aukeamaan läheltä keskiaukeamaa, ja mitä kummaa näinkään: miltei sivun jutun walesiläisen Manic Street Preachersin siitä kadonneesta tyypistä, Richey Edwardsista. Hänestä on vastikään suomennettu kirja, kerrottiin siinä.

Tuli mieleen pohtia, kuinka tohkeissani olisin ollut moisen jutun havaitsemisesta vaikkapa kymmenen vuotta aiemmin, aikana, jolloin Manic Street Preachersin - eli ihan vain Manicsin - rooli elämässä oli kieltämättä ihan toista luokkaa kuin nykyään. Silloin olisin tosiaan ollut häkeltyneen innostuksen vallassa kuten nyt fanaattisesti johonkin suhtautuvat ovat. Nyt olin ihan tyyni - kiinnostunut ja yllättynyt kylläkin. Tämä havainto tehköön siis tässäkin blogissa Manicsista ajankohtaisen.

Olen monesti sen sanonut, ja vaikken olisikaan, niin ainakin ajatellut olen: Manics on ollut itselleni merkittävin yksittäinen yhtye, josta elämässäni olen pitänyt. Se oli teini-iässä eräänlainen portti oikeaan musiikkiin, sellaiseen, jota uskallan ihan julkisesti sanoa kuuntelevani. Vasta Manicsin jälkeen kuvioihin tulivat ne konventionaalisemmat brittibändit, kuten Oasis ja Suede ja Blur, vanavedessä tavallaan. Onpa yhtyeellä ollut ratkaiseva vaikutus osittain siihenkin, keiden ihmisten kanssa nyt satun olemaan tekemisissä. Jos oikein pitkälle mennään, ilman Manicsia en välttämättä olisi koskaan tuota levyänikään julkaissut - levyä tuottaneeseen ja äänittäneeseen ihmiseen nimittäin tutustuin vuonna 2000, koska löysin Manicsin internetsivujen eräänmoisesta kommenttialustasta suomalaisen nimen ja lähetin nimen haltijalle sähköpostia. Seurasi bändihommia ja ystävystyminen.

Ensi kerran Manics iski minuun vuonna 1998. If You Tolerate This Your Children Will Be Next ja The Everlasting olivat silloin niin kiinnostavia singlejä, että päädyin toivomaan joululahjaksi Manicsin levyä This Is My Truth Tell Me Yours - tai (omituista kyllä) Garbagen levyä Version 2.0. Sattuma puuttui peliin, ja joulu toi kotiin näistä kahdesta Manicsin. Seuraavana vuonna ostin Manics-levyjä lisää, enkä juuri muuta musiikkia puoleentoista vuoteen sitten kuunnellutkaan.

Silloin Manics oli julkaissut viisi levyä, ja kaikki niistä levyistä ovat jossain vaiheessa olleet suosikkejani. Sen jälkeen jaksoin toki vielä seurata yhtyettä hieman, ja Know Your Enemy -levyä odotin kieli kuvainnollisesti pitkällä. Levyn odottamisen lisäksi näin niinä aikoina, maaliskuussa 2001, basisti Nicky Wiren Jyrkissä (ja sain siltä nimikirjoituksen The Holy Bible -levyn kansilehtisen keskiaukeamalle!) ja kuuntelin kasetilta Radio Mafialta nauhoitetun So Why So Sad -singlen Suomen-ensisoittoa. Kesällä 2001 näin yhtyeen ensi kertaa Provinssirockissa, spraymaalia paidassani. Sellaista paidan spraymaalittamista ei ehkä enää tapahtuisi, mutta hieno keikka se kumminkin oli, lähinnä siksi, etten mitään sellaista ollut koskaan aiemmin kokenut. Että yhtäkkiä siinä päästellään musiikkia ja juuri se bändi päästelee ja osaan kaikki sanat ja saatan siksi laulaa mukana! Tämän ne muun muassa soittivat, vaikka minä olisin mieluummin kuullut saman levyn kappaleista Yesin.



Sitten Manics unohtui, ja kiinnostus jotenkin laantui, ja ajauduin toisaalle. Vuoden 2004 Lifeblood-levyä kuuntelin ilmestymisen aikoihin kaikesta huolimatta todella paljon. Se oli itse asiassa kaikin puolin positiivinen yllätys ja mielekäs eteerinen syysmusiikkikokonaisuus, ainoa Manicsin levy, jonka tunnelmaa pidän oikeasti haikeana. Se tunnelma välittyy vähän muun muassa tästä laulusta.



Sen jälkeisestä Manicsista en olekaan enää juuri välittänyt, tiedäpä sitten, miksi. Kyllä minä ne keikalla silti näkisin äärimmäisen mielelläni yhä.

Manicsin kunniaksi on silti sanottava, että monet 90-luvun B-puolet ovat todella hyviä. Niistä omiin suosikkeihini ovat aina kuuluneet esimerkiksi Prologue to History, Sepia ja tuossa alla oleva Never Want Again.



Siitä olen ehkä vähän poikkeuksellinen Manics-taustainen ihminen, että suosikkijäseneni yhtyeessä on aina ollut rumpali Sean Moore. (Tämä ehkä johtuu siitä, että niinä aikoina olin nykyistä enemmän rumpali itsekin.) Sehän nyhvertää kyyryssä ja on pienikokoinen ja soittaa kivan säännöllisesti. Serkkunsa, yhtyeen kitaristi-laulaja James Dean Bradfield on neljä senttiä pidempi, väittää jokin trivia. Nämä kaksi muuta yhtyeen tyyppiä ovat aina olleet jotenkin vähän, no, erilaisia.

Richey Edwardsin katoamisesta on nyt kulunut yli 16 vuotta. Minä muistan sen päivän, kun siitä oli kulunut seitsemän vuotta, mikä tietysti tuntuu juuri nyt vähän hullulta - johonkin on mennyt vuosia. Minun pääni sisällä Manicsin uran henkinen puoliväli on Richeyn katoamisessa, vaikka nyt ollaan jo hyvän matkaa siinä hetkessä, jossa yhtye on ollut olemassa paljon pidempään Richeyn lähdön jälkeen kuin sitä ennen. Kaikesta huolimatta ainakin minun mielessäni se katoaminen jakaa yhtyeen tuotannon kahtia: katoamista edelsi anarkia ja villiys ja kevyttä myötähäpeää aiheuttavat lyriikanpätkät ("wanna stay in 666 where this darkness don't lie"), katoamisen jälkeistä aikaa seesteisyys ja aikuisuus (ja kevyttä myötähäpeää aiheuttavat lyriikanpätkät, niistä Manics ei ehkä koskaan kokonaan pääse). Vaikka esimerkiksi vuoden 2001 Know Your Enemy toki olikin jollain tapaa varhaisajoista muistuttavan räkäinen ja sirpaleinen, niin ihan aikuiset miehet sitä levyä kyllä jo soittivat. Ei ole yhtään sama.

Sitä en kyllä helposti osaa päättää, kummasta Manicsista - richeyllisestä vai richeyttömästä - minä enemmän pidän. Ehkä sitten richeyttömästä, kaikesta huolimatta. Everything Must Go taitaa olla suosikki-Manics-levyni. Minusta on kehkeytynyt pesunkestävä nössö.