MySpacen käyttöliittymä on ihan hirveä, mutta on siitä joskus harvoin ollut jotain hyötyäkin. Koska edellisessä MySpace-profiilissani satuin olemaan yhdysvaltalaisen Au Revoir Simone -kosketinsoitintrion kaveri, MySpacen sekava syöte toi joskus runsas vuosi sitten silmieni eteen yhden sivuprojektin. Sen sivuprojektin nimi on Uninhabitable Mansions. Au Revoir Simonen Annie Hartin lisäksi mukana on muun muassa Clap Your Hands Say Yeahin Tyler Sargent ja Robbie Guertin ja joitakuita muita tyyppejä Brooklynistä. Siellähän näitä tällaisia tyyppejä laajemminkin pesii, väitetään.
Sivuprojekteihin tulee tietysti aina suhtauduttua pienimuotoisella varauksella. Sekä Au Revoir Simonen että Clap Your Hands Say Yeahin debyyttilevyt ovat olleet aikoinaan ihan mainittavassa kuuntelussa, mutta kakkoslevyt eivät enää sillä lailla kiinnostaneet. Päätinpä silti tutustua niihin Uninhabitable Mansions -kappaleisiin, joita kuultavissa oli.
Se kannatti. Silloin toissa vuonna kylläkin unohdin yhtyeen (jostain syystä) melko pian, mutta eilen se palasi päähän ja kuulosti hyvältä edelleen.
Eihän tässä mitään uutta tai ihmeellistä sinänsä ole, mutta kyllä minä näistä lauluista pidän. En minä jaksa välittää, että musiikkiin on ahdettu jos jonkinmoisia indiepopkliseitä, jos se tuntuu kivalta. Satuin eilen myös huomaamaan, että yhtye julkaisi toissa vuonna lauluja ihan kokonaisen levyllisen. Levyn nimi on Nature Is a Taker. Olin jo tilaamassa levyä eilen, mutta sitten tajusin, että viikon päästä alkava ulkomaanmatkani suuntautuu muun muassa juuri Brooklyniin ja että saan levyn nopeammin käsiini, mikäli hankin sen sieltä. Kai sitä nyt jossain myydään. Spotifyssa sitä ei ole - toisinaan ihan piristävää (vaikkakin epänäppärää) sekin.
Ennen levyn omistamista on tyydyttävä yhtyeen MySpace-sivustoon, jossa kuultavissa on viisi laulua. Lisäksi ilmaisina mp3-latauksina tarjolla ovat tuo yllä oleva The Speed Is Deceiving ja tämä alla oleva Do You Have a Strategy? -menopala.
Nämä kaksi eivät minulle ainakaan riitä - levy on pakko-ostos. Se päättyy tähän hyvin miellyttävään lauluun, jonka alun kitaramelodia tuo oudosti ja etäisesti mieleen Kentin 747:n.
Jokin tietty toiveikkuus ja hyväntuulisuus tässä nyt minuun kovasti vetoaa, vaikka kaikki soundit ovat aika tuommoista kotiäänitystasoa. (No, minä en muutenkaan juuri ymmärrä soundeista yhtään mitään. Lähinnä laulut merkitsevät. Ja nämä laulut ovat kivoja.) Muutenkin koko touhu vaikuttaa mukavan sympaattiselta: Uninhabitable Mansions on oman määritelmänsä mukaan "bändi, taidekollektiivi ja levy-yhtiö". Ei käy epäileminen. Ja joo, tiedän, tiedän, kliseistähän se on, taidekollektiivi Brooklynissa, miettikää nyt. Eivät kaikki kliseet kliseisyydestään huolimatta silti ole pahoja. Tämä ei ainakaan ole.
27.2.2011
Yksi parrakas mies
Tämäniltaisella kaupassakäyntimatkallani tuolla katuvalojen lieventämässä pimeydessä mieleeni nousi sattumalta William Fitzsimmons, amerikkalainen laulaja-lauluntekijä, joka tekee akustista musiikkiaan hyvin pelkistetysti. Musiikki on surullista, kaunista ja henkilökohtaista.
Oma ensikosketukseni Fitzsimmonsiin tapahtui syksyllä 2009 Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan ATK-luokassa, jossa yritin tehdä graduani. Olin ajautunut kuuntelemaan nappikuulokkeideni välityksellä Last.fm-musiikkipalvelun sekalaisia suosituksia. Jossain kohtaa havahduin. Yksi laulu kuulosti niin hyvältä, että oli pakko alkaa tutustua sen esittäjään lisää. Ilokseni huomasin, että se esittäjä, William Fitzsimmons, olisi keikkailemassakin Helsingissä myöhemmin samana vuonna.
Siten sitten käytin graduntekoaikaani: YouTubessa ja MySpacessa William Fitzsimmonsia kuunnellen. Kului muutama kotva, ja olin jo tilannut Fitzsimmonsin koko siihenastisen tuotannon, kolme levyä, kotiini. Olin vähän tohkeissani. Samalla tietysti hämmästelin omia toimiani, sillä olinhan aina kuunnellut vähän voimallisempaa musiikkia ja ärsyyntynyt, kun bändit soittavat keikkojensa keskellä jotain akustista. Nössöt. Löisitte niitä rumpuja nyt. Ja jossain kohtaa oli sitten käynyt niin, että minä vähän pakahduin kuunnellessani miestä ja kitaraa.
Levyt saapuivat, ja lopulta saapui se Fitzsimmonsin keikka myös, marraskuun alussa, eikä mikään keikka ole koskaan ollut niin ihmeellinen kuin se keikka oli. Semifinal, pieni keikkapaikka, oli aivan täynnä ihmisiä, ja lavalla oli mies, jonka sylissä oli akustinen kitara ja leuassa järjettömän massiivinen parta. Keikka alkoi, ja parinkymmenen sekunnin päästä minä itkin. (Itkeminen kuuluu ainakin musiikin yhteydessä kyllä ihan tapoihin, en minä sillä, mutta tässä oli nyt jotain ihan poikkeuksellista kyseessä.) Se on toistaiseksi ainoa keikka, jolla kappaleiden välissä lausutuilla sanoillakin on ollut sellainen koskettava vaikutus. Eihän niin nyt yleensä käy. Esiintyjä vain sattui puhumaan vaikuttavia, ja ne laulutkin tuntuivat niin suurilta ja merkityksellisiltä. Ja yleisökin oli ihan hiljaa silloin kun piti ja taputti pitkään silloin kun kuului.
Ennen aktiivisempaa muusikintekijyyttään Fitzsimmons työskenteli muun muassa terapeuttina, joka hän koulutukseltaankin on. Hän äänitti kotonaan yliopiston kesätauon aikana debyyttilevynsä Until When We Are Ghosts (2005). Kakkoslevy Goodnight (2006) on sekin kotiäänitys, ja vasta kolmas, The Sparrow and the Crow (2008), on äänitetty studiossa. Toistaiseksi julkaistut kokonaisuudet ovat myös ilmiselviä teemalevyjä: eka levy oli mielenterveystyöpaineiden purkamista, toinen käsitteli vanhempien eroa ja kolmas omaa.
Myönnettäköön tietysti, ettei William Fitzsimmonsin tuotanto ole kovin monipuolista, ja kappaleetkin ovat keskenään aika samankaltaisia. Kuulinkin silloin keikan jälkeen viereisestä narikkajonosta puintia (he olivat jo lähdössä, minä en), ja joku tyttö vähän valitteli musiikin yksipuolisuutta mutta kehui kumminkin Fitzsimmonsin ääntä. Minusta tuntui siinä tilanteessa, että Fitzsimmonsin ääni voi olla vaikka minkälainen - se keikka oli kaikkineen ollut jotain niin käsittämätöntä, että kaikkien tapojeni vastaisesti menin kiittämään esittäjää krääsänostopöydän ääreen ihan kädestä pitäen.
Sittemmin olen palannut Fitzsimmonsin äärelle silloin tällöin, sopivin väliajoin. Tässä tapauksessa musiikin voima on sen tunnelmassa. Se sopii syksyisiin ja talvisiin iltoihin pimeissä huoneissa, kun kaikki tuntuu jotenkin olevan vähän turhan kaukana.
Oma ensikosketukseni Fitzsimmonsiin tapahtui syksyllä 2009 Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan ATK-luokassa, jossa yritin tehdä graduani. Olin ajautunut kuuntelemaan nappikuulokkeideni välityksellä Last.fm-musiikkipalvelun sekalaisia suosituksia. Jossain kohtaa havahduin. Yksi laulu kuulosti niin hyvältä, että oli pakko alkaa tutustua sen esittäjään lisää. Ilokseni huomasin, että se esittäjä, William Fitzsimmons, olisi keikkailemassakin Helsingissä myöhemmin samana vuonna.
Siten sitten käytin graduntekoaikaani: YouTubessa ja MySpacessa William Fitzsimmonsia kuunnellen. Kului muutama kotva, ja olin jo tilannut Fitzsimmonsin koko siihenastisen tuotannon, kolme levyä, kotiini. Olin vähän tohkeissani. Samalla tietysti hämmästelin omia toimiani, sillä olinhan aina kuunnellut vähän voimallisempaa musiikkia ja ärsyyntynyt, kun bändit soittavat keikkojensa keskellä jotain akustista. Nössöt. Löisitte niitä rumpuja nyt. Ja jossain kohtaa oli sitten käynyt niin, että minä vähän pakahduin kuunnellessani miestä ja kitaraa.
Levyt saapuivat, ja lopulta saapui se Fitzsimmonsin keikka myös, marraskuun alussa, eikä mikään keikka ole koskaan ollut niin ihmeellinen kuin se keikka oli. Semifinal, pieni keikkapaikka, oli aivan täynnä ihmisiä, ja lavalla oli mies, jonka sylissä oli akustinen kitara ja leuassa järjettömän massiivinen parta. Keikka alkoi, ja parinkymmenen sekunnin päästä minä itkin. (Itkeminen kuuluu ainakin musiikin yhteydessä kyllä ihan tapoihin, en minä sillä, mutta tässä oli nyt jotain ihan poikkeuksellista kyseessä.) Se on toistaiseksi ainoa keikka, jolla kappaleiden välissä lausutuilla sanoillakin on ollut sellainen koskettava vaikutus. Eihän niin nyt yleensä käy. Esiintyjä vain sattui puhumaan vaikuttavia, ja ne laulutkin tuntuivat niin suurilta ja merkityksellisiltä. Ja yleisökin oli ihan hiljaa silloin kun piti ja taputti pitkään silloin kun kuului.
Ennen aktiivisempaa muusikintekijyyttään Fitzsimmons työskenteli muun muassa terapeuttina, joka hän koulutukseltaankin on. Hän äänitti kotonaan yliopiston kesätauon aikana debyyttilevynsä Until When We Are Ghosts (2005). Kakkoslevy Goodnight (2006) on sekin kotiäänitys, ja vasta kolmas, The Sparrow and the Crow (2008), on äänitetty studiossa. Toistaiseksi julkaistut kokonaisuudet ovat myös ilmiselviä teemalevyjä: eka levy oli mielenterveystyöpaineiden purkamista, toinen käsitteli vanhempien eroa ja kolmas omaa.
Myönnettäköön tietysti, ettei William Fitzsimmonsin tuotanto ole kovin monipuolista, ja kappaleetkin ovat keskenään aika samankaltaisia. Kuulinkin silloin keikan jälkeen viereisestä narikkajonosta puintia (he olivat jo lähdössä, minä en), ja joku tyttö vähän valitteli musiikin yksipuolisuutta mutta kehui kumminkin Fitzsimmonsin ääntä. Minusta tuntui siinä tilanteessa, että Fitzsimmonsin ääni voi olla vaikka minkälainen - se keikka oli kaikkineen ollut jotain niin käsittämätöntä, että kaikkien tapojeni vastaisesti menin kiittämään esittäjää krääsänostopöydän ääreen ihan kädestä pitäen.
Sittemmin olen palannut Fitzsimmonsin äärelle silloin tällöin, sopivin väliajoin. Tässä tapauksessa musiikin voima on sen tunnelmassa. Se sopii syksyisiin ja talvisiin iltoihin pimeissä huoneissa, kun kaikki tuntuu jotenkin olevan vähän turhan kaukana.
Skotlannin lauluääniesikuvat
Syksyllä 2005 elämässäni oli käynnissä jonkinmoinen uusi aika. Olin 21-vuotias, ja mitä musiikkiin tulee, olin aivan suunnattoman innostunut kaikesta indiestä. Termi on tietysti epätäsmällinen ja ärsyttävä, mutta silti asiaan vihkiytyneillä (ja monilla vihkiytymättömilläkin tietty) taitaa olla sen sisällöstä jonkinmoinen käsitys. Kesä oli kulunut Interpolia ja The Smithsiä kuunnellen, ja kun tuli loppukesä, tuli Teenage Fanclub.
Silloinen kesätyö vaati vanhempien luona asumista ja autonkäyttöä - oli kuljettava Järvenpäästä Tuusulaan. Siitä kesästä ja niistä automatkoista on jäänyt mieleen ainakin kaksi levyä, joista jälkimmäinen oli Teenage Fanclubin Songs from Northern Britain (1997).
Summer's in the city, do what you gotta do.
Teenage Fanclubista tuli silloin niin kovin hyvä mieli. Jonain helteisenä päivänä ajoin kohti työpaikkaa auton ikkuna avoinna muun muassa tuota Ain't That Enough -laulua - tai siis koko sitä levyä - huudattaen, naputtelin rattia ja hymyilin. Useinhan liikkeen ja musiikin ja auringonpaisteen yhdistelmään liittyy tällainen kiva tunne.
Tuo video on huonolaatuinen, mutta kiteyttää silti aika paljon Teenage Fanclubin olemuksesta. Tuollaisia hassuja insinöörejähän ne ovat, suoraa ja taivaallista poppia soittavat. Ihan vähän myöhemmin samana vuonna tutustuin myös toiseen Teenage Fanclub -levyyn, Grand Prix'hin (1995). Siitäkin aloin pitää pakko kuunnella heti uudestaan -paljon; siellähän oli aivan järjettömän hieno poplaulukavalkadi, aivan kuten sillä ensin kuuntelemallani Songs from Northern Britainillakin oli ollut. Esimerkiksi Sparky's Dream sai aikaan sen samaisen aurinko-olon.
Näitä kahta levyä kuunneltuani aloin yhtäkkiä innostua siitä, että jos vaikka minäkin alkaisin sitten musiikkia tehdä itse, kun kerran näilläkin on tällaisia lauluja, joiden soinnut pystyy selvittämään korvakuulolta kivasti. Lisäksi ne laulut menivät heti sopivalta korkeudelta eikä niiden laulaminen tuntunut yhtään väännetyltä. Teenage Fanclub on alusta asti ollut minulle sellainen lauluääniesikuvallinen yhtye. Kaikkien niiden kolmen solistin lauluäänet ovat niin pelkistettyjä ja yksinkertaisia ja tavanomaisia, että pidin niistä heti kovasti. Olenhan nynny.
Kuten monen muunkin bändin tapauksessa, myös Teenage Fanclubin tapauksessa minulle kävi vähän niin, että lopuista levyistä - enemmin tai myöhemmin ilmestyneistä - en sitten enää ollutkaan yhtä innostunut. Viime kesänä haalin kuitenkin käsiini tämän uusimman Shadows-julkaisun, ja siellä on taas vähän sitä samaa kaunista ja epämonimutkaista popmenoa, josta tulee hyvä mieli ja joka pakottaa avaamaan parvekkeen oven, jos on kesä. Esimerkiksi tämä Baby Lee on minusta tosi tosi kiva laulu.
Olen vähän sellainen ihminen, että sytyn kaikista jutuista myöhemmin kuin (kuvitteelliseen) viiteryhmään kuuluvat. Teenage Fanclub nimittäin soitti Helsingissä keikan juuri kesällä 2005. Minähän en sitten sinne mennyt, koska yhtye oli silloin vielä aika vieras, enkä edes jaksanut tulla niihin tutustuneeksi heti vaan vasta myöhemmin, sen keikan jälkeen. Typerää! Tilanne onneksi korjaantui vihdoinkin viime syksynä, kun yhtye soitti Nosturissa. Nojailin seinään oluttuoppi kädessäni eikä tuttuja näkynyt, mutta mitäpä minä tutuilla, kun ne ikääntyneen näköiset setämäiset skotit saivat hymyilemään. Jotenkin se ulkonäön ja musiikin tietty ristiriita teki vaikutuksen, vaikka sellaista tietysti osasikin odottaa.
Lämppärikin oli tosi hyvä, ja sen lämppärin viime vuonna julkaisema levy oli minusta parempi kuin Teenage Fanclubin uusin. Siihen lämppäriin palaan siis myöhemmin.
Silloinen kesätyö vaati vanhempien luona asumista ja autonkäyttöä - oli kuljettava Järvenpäästä Tuusulaan. Siitä kesästä ja niistä automatkoista on jäänyt mieleen ainakin kaksi levyä, joista jälkimmäinen oli Teenage Fanclubin Songs from Northern Britain (1997).
Summer's in the city, do what you gotta do.
Teenage Fanclubista tuli silloin niin kovin hyvä mieli. Jonain helteisenä päivänä ajoin kohti työpaikkaa auton ikkuna avoinna muun muassa tuota Ain't That Enough -laulua - tai siis koko sitä levyä - huudattaen, naputtelin rattia ja hymyilin. Useinhan liikkeen ja musiikin ja auringonpaisteen yhdistelmään liittyy tällainen kiva tunne.
Tuo video on huonolaatuinen, mutta kiteyttää silti aika paljon Teenage Fanclubin olemuksesta. Tuollaisia hassuja insinöörejähän ne ovat, suoraa ja taivaallista poppia soittavat. Ihan vähän myöhemmin samana vuonna tutustuin myös toiseen Teenage Fanclub -levyyn, Grand Prix'hin (1995). Siitäkin aloin pitää pakko kuunnella heti uudestaan -paljon; siellähän oli aivan järjettömän hieno poplaulukavalkadi, aivan kuten sillä ensin kuuntelemallani Songs from Northern Britainillakin oli ollut. Esimerkiksi Sparky's Dream sai aikaan sen samaisen aurinko-olon.
Näitä kahta levyä kuunneltuani aloin yhtäkkiä innostua siitä, että jos vaikka minäkin alkaisin sitten musiikkia tehdä itse, kun kerran näilläkin on tällaisia lauluja, joiden soinnut pystyy selvittämään korvakuulolta kivasti. Lisäksi ne laulut menivät heti sopivalta korkeudelta eikä niiden laulaminen tuntunut yhtään väännetyltä. Teenage Fanclub on alusta asti ollut minulle sellainen lauluääniesikuvallinen yhtye. Kaikkien niiden kolmen solistin lauluäänet ovat niin pelkistettyjä ja yksinkertaisia ja tavanomaisia, että pidin niistä heti kovasti. Olenhan nynny.
Kuten monen muunkin bändin tapauksessa, myös Teenage Fanclubin tapauksessa minulle kävi vähän niin, että lopuista levyistä - enemmin tai myöhemmin ilmestyneistä - en sitten enää ollutkaan yhtä innostunut. Viime kesänä haalin kuitenkin käsiini tämän uusimman Shadows-julkaisun, ja siellä on taas vähän sitä samaa kaunista ja epämonimutkaista popmenoa, josta tulee hyvä mieli ja joka pakottaa avaamaan parvekkeen oven, jos on kesä. Esimerkiksi tämä Baby Lee on minusta tosi tosi kiva laulu.
Olen vähän sellainen ihminen, että sytyn kaikista jutuista myöhemmin kuin (kuvitteelliseen) viiteryhmään kuuluvat. Teenage Fanclub nimittäin soitti Helsingissä keikan juuri kesällä 2005. Minähän en sitten sinne mennyt, koska yhtye oli silloin vielä aika vieras, enkä edes jaksanut tulla niihin tutustuneeksi heti vaan vasta myöhemmin, sen keikan jälkeen. Typerää! Tilanne onneksi korjaantui vihdoinkin viime syksynä, kun yhtye soitti Nosturissa. Nojailin seinään oluttuoppi kädessäni eikä tuttuja näkynyt, mutta mitäpä minä tutuilla, kun ne ikääntyneen näköiset setämäiset skotit saivat hymyilemään. Jotenkin se ulkonäön ja musiikin tietty ristiriita teki vaikutuksen, vaikka sellaista tietysti osasikin odottaa.
Lämppärikin oli tosi hyvä, ja sen lämppärin viime vuonna julkaisema levy oli minusta parempi kuin Teenage Fanclubin uusin. Siihen lämppäriin palaan siis myöhemmin.
26.2.2011
Ne tyypit Blackwoodista
Tänään työpaikalle saapumistani seurasi päivän Ilta-Sanomien avaaminen satunnaisesta kohdasta. Tällä kertaa lehti sattui aukeamaan läheltä keskiaukeamaa, ja mitä kummaa näinkään: miltei sivun jutun walesiläisen Manic Street Preachersin siitä kadonneesta tyypistä, Richey Edwardsista. Hänestä on vastikään suomennettu kirja, kerrottiin siinä.
Tuli mieleen pohtia, kuinka tohkeissani olisin ollut moisen jutun havaitsemisesta vaikkapa kymmenen vuotta aiemmin, aikana, jolloin Manic Street Preachersin - eli ihan vain Manicsin - rooli elämässä oli kieltämättä ihan toista luokkaa kuin nykyään. Silloin olisin tosiaan ollut häkeltyneen innostuksen vallassa kuten nyt fanaattisesti johonkin suhtautuvat ovat. Nyt olin ihan tyyni - kiinnostunut ja yllättynyt kylläkin. Tämä havainto tehköön siis tässäkin blogissa Manicsista ajankohtaisen.
Olen monesti sen sanonut, ja vaikken olisikaan, niin ainakin ajatellut olen: Manics on ollut itselleni merkittävin yksittäinen yhtye, josta elämässäni olen pitänyt. Se oli teini-iässä eräänlainen portti oikeaan musiikkiin, sellaiseen, jota uskallan ihan julkisesti sanoa kuuntelevani. Vasta Manicsin jälkeen kuvioihin tulivat ne konventionaalisemmat brittibändit, kuten Oasis ja Suede ja Blur, vanavedessä tavallaan. Onpa yhtyeellä ollut ratkaiseva vaikutus osittain siihenkin, keiden ihmisten kanssa nyt satun olemaan tekemisissä. Jos oikein pitkälle mennään, ilman Manicsia en välttämättä olisi koskaan tuota levyänikään julkaissut - levyä tuottaneeseen ja äänittäneeseen ihmiseen nimittäin tutustuin vuonna 2000, koska löysin Manicsin internetsivujen eräänmoisesta kommenttialustasta suomalaisen nimen ja lähetin nimen haltijalle sähköpostia. Seurasi bändihommia ja ystävystyminen.
Ensi kerran Manics iski minuun vuonna 1998. If You Tolerate This Your Children Will Be Next ja The Everlasting olivat silloin niin kiinnostavia singlejä, että päädyin toivomaan joululahjaksi Manicsin levyä This Is My Truth Tell Me Yours - tai (omituista kyllä) Garbagen levyä Version 2.0. Sattuma puuttui peliin, ja joulu toi kotiin näistä kahdesta Manicsin. Seuraavana vuonna ostin Manics-levyjä lisää, enkä juuri muuta musiikkia puoleentoista vuoteen sitten kuunnellutkaan.
Silloin Manics oli julkaissut viisi levyä, ja kaikki niistä levyistä ovat jossain vaiheessa olleet suosikkejani. Sen jälkeen jaksoin toki vielä seurata yhtyettä hieman, ja Know Your Enemy -levyä odotin kieli kuvainnollisesti pitkällä. Levyn odottamisen lisäksi näin niinä aikoina, maaliskuussa 2001, basisti Nicky Wiren Jyrkissä (ja sain siltä nimikirjoituksen The Holy Bible -levyn kansilehtisen keskiaukeamalle!) ja kuuntelin kasetilta Radio Mafialta nauhoitetun So Why So Sad -singlen Suomen-ensisoittoa. Kesällä 2001 näin yhtyeen ensi kertaa Provinssirockissa, spraymaalia paidassani. Sellaista paidan spraymaalittamista ei ehkä enää tapahtuisi, mutta hieno keikka se kumminkin oli, lähinnä siksi, etten mitään sellaista ollut koskaan aiemmin kokenut. Että yhtäkkiä siinä päästellään musiikkia ja juuri se bändi päästelee ja osaan kaikki sanat ja saatan siksi laulaa mukana! Tämän ne muun muassa soittivat, vaikka minä olisin mieluummin kuullut saman levyn kappaleista Yesin.
Sitten Manics unohtui, ja kiinnostus jotenkin laantui, ja ajauduin toisaalle. Vuoden 2004 Lifeblood-levyä kuuntelin ilmestymisen aikoihin kaikesta huolimatta todella paljon. Se oli itse asiassa kaikin puolin positiivinen yllätys ja mielekäs eteerinen syysmusiikkikokonaisuus, ainoa Manicsin levy, jonka tunnelmaa pidän oikeasti haikeana. Se tunnelma välittyy vähän muun muassa tästä laulusta.
Sen jälkeisestä Manicsista en olekaan enää juuri välittänyt, tiedäpä sitten, miksi. Kyllä minä ne keikalla silti näkisin äärimmäisen mielelläni yhä.
Manicsin kunniaksi on silti sanottava, että monet 90-luvun B-puolet ovat todella hyviä. Niistä omiin suosikkeihini ovat aina kuuluneet esimerkiksi Prologue to History, Sepia ja tuossa alla oleva Never Want Again.
Siitä olen ehkä vähän poikkeuksellinen Manics-taustainen ihminen, että suosikkijäseneni yhtyeessä on aina ollut rumpali Sean Moore. (Tämä ehkä johtuu siitä, että niinä aikoina olin nykyistä enemmän rumpali itsekin.) Sehän nyhvertää kyyryssä ja on pienikokoinen ja soittaa kivan säännöllisesti. Serkkunsa, yhtyeen kitaristi-laulaja James Dean Bradfield on neljä senttiä pidempi, väittää jokin trivia. Nämä kaksi muuta yhtyeen tyyppiä ovat aina olleet jotenkin vähän, no, erilaisia.
Richey Edwardsin katoamisesta on nyt kulunut yli 16 vuotta. Minä muistan sen päivän, kun siitä oli kulunut seitsemän vuotta, mikä tietysti tuntuu juuri nyt vähän hullulta - johonkin on mennyt vuosia. Minun pääni sisällä Manicsin uran henkinen puoliväli on Richeyn katoamisessa, vaikka nyt ollaan jo hyvän matkaa siinä hetkessä, jossa yhtye on ollut olemassa paljon pidempään Richeyn lähdön jälkeen kuin sitä ennen. Kaikesta huolimatta ainakin minun mielessäni se katoaminen jakaa yhtyeen tuotannon kahtia: katoamista edelsi anarkia ja villiys ja kevyttä myötähäpeää aiheuttavat lyriikanpätkät ("wanna stay in 666 where this darkness don't lie"), katoamisen jälkeistä aikaa seesteisyys ja aikuisuus (ja kevyttä myötähäpeää aiheuttavat lyriikanpätkät, niistä Manics ei ehkä koskaan kokonaan pääse). Vaikka esimerkiksi vuoden 2001 Know Your Enemy toki olikin jollain tapaa varhaisajoista muistuttavan räkäinen ja sirpaleinen, niin ihan aikuiset miehet sitä levyä kyllä jo soittivat. Ei ole yhtään sama.
Sitä en kyllä helposti osaa päättää, kummasta Manicsista - richeyllisestä vai richeyttömästä - minä enemmän pidän. Ehkä sitten richeyttömästä, kaikesta huolimatta. Everything Must Go taitaa olla suosikki-Manics-levyni. Minusta on kehkeytynyt pesunkestävä nössö.
Tuli mieleen pohtia, kuinka tohkeissani olisin ollut moisen jutun havaitsemisesta vaikkapa kymmenen vuotta aiemmin, aikana, jolloin Manic Street Preachersin - eli ihan vain Manicsin - rooli elämässä oli kieltämättä ihan toista luokkaa kuin nykyään. Silloin olisin tosiaan ollut häkeltyneen innostuksen vallassa kuten nyt fanaattisesti johonkin suhtautuvat ovat. Nyt olin ihan tyyni - kiinnostunut ja yllättynyt kylläkin. Tämä havainto tehköön siis tässäkin blogissa Manicsista ajankohtaisen.
Olen monesti sen sanonut, ja vaikken olisikaan, niin ainakin ajatellut olen: Manics on ollut itselleni merkittävin yksittäinen yhtye, josta elämässäni olen pitänyt. Se oli teini-iässä eräänlainen portti oikeaan musiikkiin, sellaiseen, jota uskallan ihan julkisesti sanoa kuuntelevani. Vasta Manicsin jälkeen kuvioihin tulivat ne konventionaalisemmat brittibändit, kuten Oasis ja Suede ja Blur, vanavedessä tavallaan. Onpa yhtyeellä ollut ratkaiseva vaikutus osittain siihenkin, keiden ihmisten kanssa nyt satun olemaan tekemisissä. Jos oikein pitkälle mennään, ilman Manicsia en välttämättä olisi koskaan tuota levyänikään julkaissut - levyä tuottaneeseen ja äänittäneeseen ihmiseen nimittäin tutustuin vuonna 2000, koska löysin Manicsin internetsivujen eräänmoisesta kommenttialustasta suomalaisen nimen ja lähetin nimen haltijalle sähköpostia. Seurasi bändihommia ja ystävystyminen.
Ensi kerran Manics iski minuun vuonna 1998. If You Tolerate This Your Children Will Be Next ja The Everlasting olivat silloin niin kiinnostavia singlejä, että päädyin toivomaan joululahjaksi Manicsin levyä This Is My Truth Tell Me Yours - tai (omituista kyllä) Garbagen levyä Version 2.0. Sattuma puuttui peliin, ja joulu toi kotiin näistä kahdesta Manicsin. Seuraavana vuonna ostin Manics-levyjä lisää, enkä juuri muuta musiikkia puoleentoista vuoteen sitten kuunnellutkaan.
Silloin Manics oli julkaissut viisi levyä, ja kaikki niistä levyistä ovat jossain vaiheessa olleet suosikkejani. Sen jälkeen jaksoin toki vielä seurata yhtyettä hieman, ja Know Your Enemy -levyä odotin kieli kuvainnollisesti pitkällä. Levyn odottamisen lisäksi näin niinä aikoina, maaliskuussa 2001, basisti Nicky Wiren Jyrkissä (ja sain siltä nimikirjoituksen The Holy Bible -levyn kansilehtisen keskiaukeamalle!) ja kuuntelin kasetilta Radio Mafialta nauhoitetun So Why So Sad -singlen Suomen-ensisoittoa. Kesällä 2001 näin yhtyeen ensi kertaa Provinssirockissa, spraymaalia paidassani. Sellaista paidan spraymaalittamista ei ehkä enää tapahtuisi, mutta hieno keikka se kumminkin oli, lähinnä siksi, etten mitään sellaista ollut koskaan aiemmin kokenut. Että yhtäkkiä siinä päästellään musiikkia ja juuri se bändi päästelee ja osaan kaikki sanat ja saatan siksi laulaa mukana! Tämän ne muun muassa soittivat, vaikka minä olisin mieluummin kuullut saman levyn kappaleista Yesin.
Sitten Manics unohtui, ja kiinnostus jotenkin laantui, ja ajauduin toisaalle. Vuoden 2004 Lifeblood-levyä kuuntelin ilmestymisen aikoihin kaikesta huolimatta todella paljon. Se oli itse asiassa kaikin puolin positiivinen yllätys ja mielekäs eteerinen syysmusiikkikokonaisuus, ainoa Manicsin levy, jonka tunnelmaa pidän oikeasti haikeana. Se tunnelma välittyy vähän muun muassa tästä laulusta.
Sen jälkeisestä Manicsista en olekaan enää juuri välittänyt, tiedäpä sitten, miksi. Kyllä minä ne keikalla silti näkisin äärimmäisen mielelläni yhä.
Manicsin kunniaksi on silti sanottava, että monet 90-luvun B-puolet ovat todella hyviä. Niistä omiin suosikkeihini ovat aina kuuluneet esimerkiksi Prologue to History, Sepia ja tuossa alla oleva Never Want Again.
Siitä olen ehkä vähän poikkeuksellinen Manics-taustainen ihminen, että suosikkijäseneni yhtyeessä on aina ollut rumpali Sean Moore. (Tämä ehkä johtuu siitä, että niinä aikoina olin nykyistä enemmän rumpali itsekin.) Sehän nyhvertää kyyryssä ja on pienikokoinen ja soittaa kivan säännöllisesti. Serkkunsa, yhtyeen kitaristi-laulaja James Dean Bradfield on neljä senttiä pidempi, väittää jokin trivia. Nämä kaksi muuta yhtyeen tyyppiä ovat aina olleet jotenkin vähän, no, erilaisia.
Richey Edwardsin katoamisesta on nyt kulunut yli 16 vuotta. Minä muistan sen päivän, kun siitä oli kulunut seitsemän vuotta, mikä tietysti tuntuu juuri nyt vähän hullulta - johonkin on mennyt vuosia. Minun pääni sisällä Manicsin uran henkinen puoliväli on Richeyn katoamisessa, vaikka nyt ollaan jo hyvän matkaa siinä hetkessä, jossa yhtye on ollut olemassa paljon pidempään Richeyn lähdön jälkeen kuin sitä ennen. Kaikesta huolimatta ainakin minun mielessäni se katoaminen jakaa yhtyeen tuotannon kahtia: katoamista edelsi anarkia ja villiys ja kevyttä myötähäpeää aiheuttavat lyriikanpätkät ("wanna stay in 666 where this darkness don't lie"), katoamisen jälkeistä aikaa seesteisyys ja aikuisuus (ja kevyttä myötähäpeää aiheuttavat lyriikanpätkät, niistä Manics ei ehkä koskaan kokonaan pääse). Vaikka esimerkiksi vuoden 2001 Know Your Enemy toki olikin jollain tapaa varhaisajoista muistuttavan räkäinen ja sirpaleinen, niin ihan aikuiset miehet sitä levyä kyllä jo soittivat. Ei ole yhtään sama.
Sitä en kyllä helposti osaa päättää, kummasta Manicsista - richeyllisestä vai richeyttömästä - minä enemmän pidän. Ehkä sitten richeyttömästä, kaikesta huolimatta. Everything Must Go taitaa olla suosikki-Manics-levyni. Minusta on kehkeytynyt pesunkestävä nössö.
25.2.2011
Nada Surf -aamu
Minulla on ollut elokuusta asti käynnissä tällainen levyhyllynkuunteluprojekti. En ole edistänyt sitä ihan koko musiikin kuuntelemiseen käyttämääni aikaa, tietenkään, mutta suuren osan kylläkin. Olen järjestänyt levyhyllyni niin, että artistit ja yhtyeet ovat keskenään aakkosjärjestyksessä. Levyt ovat sitten artisteittain tai yhtyeittäin julkaisujärjestyksessä. Tässä järjestyksessä minä siis levyhyllyäni kuuntelen, ja kun haluan projektia jatkaa, sitä on jatkettava sieltä, minne on kulloinkin jäänyt.
Joskus projektin edistäminen on ollut helpompaa, joskus vaikeampaa. Eilen ja tänään se on ollut helpompaa, sillä olen päässyt kuuntelemaan melko pitkästä aikaa kivaa brooklyniläistä Nada Surf -yhtyettä. Jotenkin tämä nyt sopii tällaiseen aamupäivään, jonka aikana aurinko paistaa verhojen läpi ja on perjantai. Häpeilemätöntä power pop -päästelyä, jonka näennäisen hyväntuulisen pinnan alla on koko ajan pientä surumielisyyttä ja eksymistä. Toiveikkuuttakin, tietysti. Nada Surf ei ole lohduton.
Nyt puhun tietenkin siitä Nada Surfista, joka minulle merkitsee. Sitä Nada Surfia kuulin ensi kertaa sattumalta helsinkiläisessä levykaupassa vuonna 2005, kun The Weight Is a Gift oli juuri ilmestynyt. Kuuleminen ei saanut ostamaan levyä, mikä on jälkeenpäin ihmetyttänyt. Sittemmin kyllä tutustuin yhtyeeseen hyvinkin läheisesti, ja osin sattumankin oikusta olen nähnyt ne jo kolmesti livenä.
Kieltämättä Nada Surfin alkupään tuotanto on jäänyt aika etäiseksi kaikkine amerikkalaisine college-elementteineen. Enkä minä totta puhuen tätä uusintakaan levyä (I Wish I Had a Hi-Fi) ole kuunnellut tai edes omista, koska siellä on vain covereita, joihin minulla on jostain syystä aina ollut hieman suhtautumisvaikeuksia. Itselleni Nada Surf kiteytyy vahvimmin levyihin Let Go (2003) ja The Weight Is a Gift (2005). Proximity Effect (1998) on sekin ihan hyvä, mutta kiusallisen epätasainen. Siellä on kumminkin merkkejä paljon paremmasta, kuten yksi suosikkilauluni, Slow Down.
Nada Surfin lyriikoista on tehty Euroopassa ainakin yksi väitöskirja (Auinger, Christian: The Hyperspace-Perspective in the Lyrics of Nada Surf, Wienin yliopisto, 2005). Harmillista kyllä en enää löydä sitä internetistä, vaikka vielä vuonna 2007 löysin. Muistan tutkimuksessa kerrotun, että lyriikat liikkuvat temaattisesti ilmassa, siis vaikka nyt avaruudessa, johan sen tutkimuksenkin nimi oli sellainen. Jossain yläviistossa kumminkin. Ja kyllähän minä leijailemisesta pidän.
Sen sijaan se, että Let Go -levystä on olemassa kaksi eri versiota, on vähän häiritsevää. Koska nimittäin se toinen versio on paljon parempi kuin tämä, jonka omistan. Levyn loppupään ärsyttävän L'Aventurier-coverkappaleen on tällä toisella versiolla korvannut kolme paljon parempaa laulua, joista suosikkini on End Credits. Eikä sitä ole hyllyssä. Harmillista.
Joskus projektin edistäminen on ollut helpompaa, joskus vaikeampaa. Eilen ja tänään se on ollut helpompaa, sillä olen päässyt kuuntelemaan melko pitkästä aikaa kivaa brooklyniläistä Nada Surf -yhtyettä. Jotenkin tämä nyt sopii tällaiseen aamupäivään, jonka aikana aurinko paistaa verhojen läpi ja on perjantai. Häpeilemätöntä power pop -päästelyä, jonka näennäisen hyväntuulisen pinnan alla on koko ajan pientä surumielisyyttä ja eksymistä. Toiveikkuuttakin, tietysti. Nada Surf ei ole lohduton.
Nyt puhun tietenkin siitä Nada Surfista, joka minulle merkitsee. Sitä Nada Surfia kuulin ensi kertaa sattumalta helsinkiläisessä levykaupassa vuonna 2005, kun The Weight Is a Gift oli juuri ilmestynyt. Kuuleminen ei saanut ostamaan levyä, mikä on jälkeenpäin ihmetyttänyt. Sittemmin kyllä tutustuin yhtyeeseen hyvinkin läheisesti, ja osin sattumankin oikusta olen nähnyt ne jo kolmesti livenä.
Kieltämättä Nada Surfin alkupään tuotanto on jäänyt aika etäiseksi kaikkine amerikkalaisine college-elementteineen. Enkä minä totta puhuen tätä uusintakaan levyä (I Wish I Had a Hi-Fi) ole kuunnellut tai edes omista, koska siellä on vain covereita, joihin minulla on jostain syystä aina ollut hieman suhtautumisvaikeuksia. Itselleni Nada Surf kiteytyy vahvimmin levyihin Let Go (2003) ja The Weight Is a Gift (2005). Proximity Effect (1998) on sekin ihan hyvä, mutta kiusallisen epätasainen. Siellä on kumminkin merkkejä paljon paremmasta, kuten yksi suosikkilauluni, Slow Down.
Nada Surfin lyriikoista on tehty Euroopassa ainakin yksi väitöskirja (Auinger, Christian: The Hyperspace-Perspective in the Lyrics of Nada Surf, Wienin yliopisto, 2005). Harmillista kyllä en enää löydä sitä internetistä, vaikka vielä vuonna 2007 löysin. Muistan tutkimuksessa kerrotun, että lyriikat liikkuvat temaattisesti ilmassa, siis vaikka nyt avaruudessa, johan sen tutkimuksenkin nimi oli sellainen. Jossain yläviistossa kumminkin. Ja kyllähän minä leijailemisesta pidän.
Sen sijaan se, että Let Go -levystä on olemassa kaksi eri versiota, on vähän häiritsevää. Koska nimittäin se toinen versio on paljon parempi kuin tämä, jonka omistan. Levyn loppupään ärsyttävän L'Aventurier-coverkappaleen on tällä toisella versiolla korvannut kolme paljon parempaa laulua, joista suosikkini on End Credits. Eikä sitä ole hyllyssä. Harmillista.
Elliottille
On joitain sellaisia musiikintekijöitä, jotka muodostuvat pelkän kuuntelemisen perusteella niin läheisiksi, että niistä tulee lopulta arkipuheessa käyttäneeksi pelkkää etunimeä. No, minulle ei ole käynyt niin kovin monesti, mutta tämän yhden tyypin tapauksessa kieltämättä on. Tässäkään tapauksessa nimi ei tietysti ole ollut olemassa tyypin syntymästä asti, mutta väliäkö tuolla. Elliott Smithistä on tässä nyt kyse.
Kuulun niihin ihmisiin, joille Elliott Smithillä on ollut aivan ratkaiseva ja hyvin merkittävä vaikutus. Vähän arkisemman tason esimerkistä käyköön nyt vaikka se, että nimenomaan Elliottin musiikki sai syksyllä 2009 lopullisesti ajattelemaan oman levyn tekemistä: jos tämä ihminen on tehnyt näitä levyjä, niin minäkin ehdottomasti haluan, minullakin on sanottavaa. Hävyttömintä tässä kaikessa tietysti on se, että itse tutustuin Elliottin musiikkiin lähemmin vasta juuri niinä aikoina, syksyllä 2009, kuusi vuotta Elliottin kuoleman jälkeen.
Ehkä aika vain oli juuri silloin otollinen. Elliott Smithin upea kolmoslevy Either/Or oli kyllä ollut koneella jo hetkestä; Amsterdamissakin muistan vuonna 2008 niitä levyn lauluja kuunnelleeni teenjuonnin ohessa joskus. Mutta ihan kiva -tason yläpuolelle en silloin päässyt, kun se fyysinen kopiokin puuttui. Vuotta myöhemmin päätin ottaa ystävän innostamana Elliottin uuteen kuunteluun. Kuuntelin Spotifyssä levyjä XO ja Figure 8, ja kas: hetkessä kaikki Elliott-levyt olivat päätyneet hyllyyn. Suhde rakentui nopeasti. Eikä tietysti ihme, kun vastaan tuli muun muassa tällaisia lauluja.
Minun tapauksessani - ja kaiketi aika monen muunkin tapauksessa - Elliottiin liittyy sellainen vähän selittämätön surumielisyys, joka kaikesta lohduttomuudestaan huolimatta tuntuu parhaalta juuri silloin, kun itsekin on vähän alamaissa ja haikea. Samoin on tainnut ajatella myös Bright Eyes -tyyppi Conor Oberst, joka on sanonut eräässä haastattelussa lokakuussa 2003 muun muassa näin: "Sometimes when you're not feeling good, you have to listen to really sad music like Elliott Smith's." Tunnistan, kuinka ollakaan.
Tavallaan ymmärrän melko hyvin sen, että heräsin Elliottin tuotantoon niinkin myöhään kuin heräsin. Sointuvaihdokset ovat epäkonventionaalisia, eikä lauluihin millään kertakuuntelulla ehkä saa kunnon otetta. Kun kuitenkin mieliala ja tunnelma ovat sopivia, Elliott Smith on minusta aika lailla parasta kuunneltavaa, mitä on. Lyriikka on sydäntäsärkevää ja Elliottin ääni järjettömän kaunis.
Tähän blogiin Elliott mitä luultavimmin vielä joskus palaa. Puitavaa minulla riittää.
Kuulun niihin ihmisiin, joille Elliott Smithillä on ollut aivan ratkaiseva ja hyvin merkittävä vaikutus. Vähän arkisemman tason esimerkistä käyköön nyt vaikka se, että nimenomaan Elliottin musiikki sai syksyllä 2009 lopullisesti ajattelemaan oman levyn tekemistä: jos tämä ihminen on tehnyt näitä levyjä, niin minäkin ehdottomasti haluan, minullakin on sanottavaa. Hävyttömintä tässä kaikessa tietysti on se, että itse tutustuin Elliottin musiikkiin lähemmin vasta juuri niinä aikoina, syksyllä 2009, kuusi vuotta Elliottin kuoleman jälkeen.
Ehkä aika vain oli juuri silloin otollinen. Elliott Smithin upea kolmoslevy Either/Or oli kyllä ollut koneella jo hetkestä; Amsterdamissakin muistan vuonna 2008 niitä levyn lauluja kuunnelleeni teenjuonnin ohessa joskus. Mutta ihan kiva -tason yläpuolelle en silloin päässyt, kun se fyysinen kopiokin puuttui. Vuotta myöhemmin päätin ottaa ystävän innostamana Elliottin uuteen kuunteluun. Kuuntelin Spotifyssä levyjä XO ja Figure 8, ja kas: hetkessä kaikki Elliott-levyt olivat päätyneet hyllyyn. Suhde rakentui nopeasti. Eikä tietysti ihme, kun vastaan tuli muun muassa tällaisia lauluja.
Minun tapauksessani - ja kaiketi aika monen muunkin tapauksessa - Elliottiin liittyy sellainen vähän selittämätön surumielisyys, joka kaikesta lohduttomuudestaan huolimatta tuntuu parhaalta juuri silloin, kun itsekin on vähän alamaissa ja haikea. Samoin on tainnut ajatella myös Bright Eyes -tyyppi Conor Oberst, joka on sanonut eräässä haastattelussa lokakuussa 2003 muun muassa näin: "Sometimes when you're not feeling good, you have to listen to really sad music like Elliott Smith's." Tunnistan, kuinka ollakaan.
Tavallaan ymmärrän melko hyvin sen, että heräsin Elliottin tuotantoon niinkin myöhään kuin heräsin. Sointuvaihdokset ovat epäkonventionaalisia, eikä lauluihin millään kertakuuntelulla ehkä saa kunnon otetta. Kun kuitenkin mieliala ja tunnelma ovat sopivia, Elliott Smith on minusta aika lailla parasta kuunneltavaa, mitä on. Lyriikka on sydäntäsärkevää ja Elliottin ääni järjettömän kaunis.
Tähän blogiin Elliott mitä luultavimmin vielä joskus palaa. Puitavaa minulla riittää.
24.2.2011
Ja alussa lumi peitti kaupunginosan
Olen kova poika tekemään musiikkia. Suuret osat vapaasta ajastani kuluvat pianon ääressä tai kitara sylissä kaikenlaisia sointukuvioita ja laulumelodioita pyöritellen.
Tämä kaikkinainen musiikinteko on osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että musiikin kuuntelijana olen aina ollut vähän kehno. Sellaisessa yleissivistysmielessä tiedän musiikista hävyttömän vähän, tai ainakin sellaisesta musiikista, jota en välitä kuunnella. Tämänpä vuoksi olen saanut seurassani olleen ihmisen suuta aukovan hämmenyksen valtaan sillä, etten eräänä kertana alkuvuodesta 2010 tiennyt baarissa soineen todella tunnetun yhtyeen todella tunnetun kappaleen esittäjää tai nimeä, vaikka olihan se melodia kyllä tuttu. Ihmisillähän on monesti tapana - perustellustikin - ajatella, että kun itse tekee musiikkia, tietäisi kovasti myös siitä muualla tehdystä. Jostain syystä minulle ei ole käynyt ihan niin.
Mutta onhan musiikki minulle todella merkittävää, ei ole siitä kyse, eikä tässä tarvitse edes mennä siihen, että sen tekemisellä on parhaimmillaan suuresti eheyttävä ja terapeuttinenkin vaikutus: laulun tekemisen jälkeen tuntuu paremmalta kuin sitä ennen. Samalla tavoin nimittäin joskus käy niin, että jonkin laulun tai levyn kuulemisen jälkeen tuntuu paremmalta kuin sitä ennen. Musiikki on minusta parhaimmillaan silloin, kun se tuntuu: itkettää, hymyilyttää, saa hyppimään tai saa aikaan tunteen siitä, että kaikki on mahdollista. Tavanomaisen mukavaakin musiikkia tietysti on, mutta sehän ei ole yhtään niin erityistä.
Tässä ollaan siis nyt. Olen aloittelemassa jotain, enkä tietysti yhtään voi vielä tietää, mitä tästä jostain tulee tai seuraa. Tuli yhtäkkiä sellainenkin ajatus mieleen, että tällainen bloginpito voisi myös auttaa löytämään uutta musiikkia. Sellainen löytämisen yrittäminen on tuntunut monesti velvollisuudelta, mutta tässä viime aikoina olen alkanut ajatella toisinkin. En nyt edes yritä määritellä mitään genrejä, mutta - no - kai on pääteltävissä, mitä ajan takaa, jos sanon tässä, että indiestähän minä tykkään, semmoisesta kauniista.
Esimerkiksi tämä laulu on kaunis ja iski ensikuunteluidensa hetkellä niin kovaa, että siitä kasvoi nopeasti merkittävä, kuten koko Arcade Firen Funeral-debyyttilevystä, ja olen tietysti kaikkea muuta kuin ainoa tyyppi, jolle kävi niin. Itse yhtyeeseen palannen myöhemmällä ajalla, vaikka onhan siitä tietysti jo kaikki jossain sanottu. Yhtä kaikki tuo lumiajatus on minusta edelleen jotenkin tosi hieno. Luultavasti se on minusta tosi hieno aina.
And if the snow buries my neighborhood [--] then I'll dig a tunnel from my window to yours.
Tämä kaikkinainen musiikinteko on osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että musiikin kuuntelijana olen aina ollut vähän kehno. Sellaisessa yleissivistysmielessä tiedän musiikista hävyttömän vähän, tai ainakin sellaisesta musiikista, jota en välitä kuunnella. Tämänpä vuoksi olen saanut seurassani olleen ihmisen suuta aukovan hämmenyksen valtaan sillä, etten eräänä kertana alkuvuodesta 2010 tiennyt baarissa soineen todella tunnetun yhtyeen todella tunnetun kappaleen esittäjää tai nimeä, vaikka olihan se melodia kyllä tuttu. Ihmisillähän on monesti tapana - perustellustikin - ajatella, että kun itse tekee musiikkia, tietäisi kovasti myös siitä muualla tehdystä. Jostain syystä minulle ei ole käynyt ihan niin.
Mutta onhan musiikki minulle todella merkittävää, ei ole siitä kyse, eikä tässä tarvitse edes mennä siihen, että sen tekemisellä on parhaimmillaan suuresti eheyttävä ja terapeuttinenkin vaikutus: laulun tekemisen jälkeen tuntuu paremmalta kuin sitä ennen. Samalla tavoin nimittäin joskus käy niin, että jonkin laulun tai levyn kuulemisen jälkeen tuntuu paremmalta kuin sitä ennen. Musiikki on minusta parhaimmillaan silloin, kun se tuntuu: itkettää, hymyilyttää, saa hyppimään tai saa aikaan tunteen siitä, että kaikki on mahdollista. Tavanomaisen mukavaakin musiikkia tietysti on, mutta sehän ei ole yhtään niin erityistä.
Tässä ollaan siis nyt. Olen aloittelemassa jotain, enkä tietysti yhtään voi vielä tietää, mitä tästä jostain tulee tai seuraa. Tuli yhtäkkiä sellainenkin ajatus mieleen, että tällainen bloginpito voisi myös auttaa löytämään uutta musiikkia. Sellainen löytämisen yrittäminen on tuntunut monesti velvollisuudelta, mutta tässä viime aikoina olen alkanut ajatella toisinkin. En nyt edes yritä määritellä mitään genrejä, mutta - no - kai on pääteltävissä, mitä ajan takaa, jos sanon tässä, että indiestähän minä tykkään, semmoisesta kauniista.
Esimerkiksi tämä laulu on kaunis ja iski ensikuunteluidensa hetkellä niin kovaa, että siitä kasvoi nopeasti merkittävä, kuten koko Arcade Firen Funeral-debyyttilevystä, ja olen tietysti kaikkea muuta kuin ainoa tyyppi, jolle kävi niin. Itse yhtyeeseen palannen myöhemmällä ajalla, vaikka onhan siitä tietysti jo kaikki jossain sanottu. Yhtä kaikki tuo lumiajatus on minusta edelleen jotenkin tosi hieno. Luultavasti se on minusta tosi hieno aina.
And if the snow buries my neighborhood [--] then I'll dig a tunnel from my window to yours.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)