Elliottille

On joitain sellaisia musiikintekijöitä, jotka muodostuvat pelkän kuuntelemisen perusteella niin läheisiksi, että niistä tulee lopulta arkipuheessa käyttäneeksi pelkkää etunimeä. No, minulle ei ole käynyt niin kovin monesti, mutta tämän yhden tyypin tapauksessa kieltämättä on. Tässäkään tapauksessa nimi ei tietysti ole ollut olemassa tyypin syntymästä asti, mutta väliäkö tuolla. Elliott Smithistä on tässä nyt kyse.

Kuulun niihin ihmisiin, joille Elliott Smithillä on ollut aivan ratkaiseva ja hyvin merkittävä vaikutus. Vähän arkisemman tason esimerkistä käyköön nyt vaikka se, että nimenomaan Elliottin musiikki sai syksyllä 2009 lopullisesti ajattelemaan oman levyn tekemistä: jos tämä ihminen on tehnyt näitä levyjä, niin minäkin ehdottomasti haluan, minullakin on sanottavaa. Hävyttömintä tässä kaikessa tietysti on se, että itse tutustuin Elliottin musiikkiin lähemmin vasta juuri niinä aikoina, syksyllä 2009, kuusi vuotta Elliottin kuoleman jälkeen.

Ehkä aika vain oli juuri silloin otollinen. Elliott Smithin upea kolmoslevy Either/Or oli kyllä ollut koneella jo hetkestä; Amsterdamissakin muistan vuonna 2008 niitä levyn lauluja kuunnelleeni teenjuonnin ohessa joskus. Mutta ihan kiva -tason yläpuolelle en silloin päässyt, kun se fyysinen kopiokin puuttui. Vuotta myöhemmin päätin ottaa ystävän innostamana Elliottin uuteen kuunteluun. Kuuntelin Spotifyssä levyjä XO ja Figure 8, ja kas: hetkessä kaikki Elliott-levyt olivat päätyneet hyllyyn. Suhde rakentui nopeasti. Eikä tietysti ihme, kun vastaan tuli muun muassa tällaisia lauluja.





Minun tapauksessani - ja kaiketi aika monen muunkin tapauksessa - Elliottiin liittyy sellainen vähän selittämätön surumielisyys, joka kaikesta lohduttomuudestaan huolimatta tuntuu parhaalta juuri silloin, kun itsekin on vähän alamaissa ja haikea. Samoin on tainnut ajatella myös Bright Eyes -tyyppi Conor Oberst, joka on sanonut eräässä haastattelussa lokakuussa 2003 muun muassa näin: "Sometimes when you're not feeling good, you have to listen to really sad music like Elliott Smith's." Tunnistan, kuinka ollakaan.

Tavallaan ymmärrän melko hyvin sen, että heräsin Elliottin tuotantoon niinkin myöhään kuin heräsin. Sointuvaihdokset ovat epäkonventionaalisia, eikä lauluihin millään kertakuuntelulla ehkä saa kunnon otetta. Kun kuitenkin mieliala ja tunnelma ovat sopivia, Elliott Smith on minusta aika lailla parasta kuunneltavaa, mitä on. Lyriikka on sydäntäsärkevää ja Elliottin ääni järjettömän kaunis.

Tähän blogiin Elliott mitä luultavimmin vielä joskus palaa. Puitavaa minulla riittää.