Tänään työpaikalle saapumistani seurasi päivän Ilta-Sanomien avaaminen satunnaisesta kohdasta. Tällä kertaa lehti sattui aukeamaan läheltä keskiaukeamaa, ja mitä kummaa näinkään: miltei sivun jutun walesiläisen Manic Street Preachersin siitä kadonneesta tyypistä, Richey Edwardsista. Hänestä on vastikään suomennettu kirja, kerrottiin siinä.
Tuli mieleen pohtia, kuinka tohkeissani olisin ollut moisen jutun havaitsemisesta vaikkapa kymmenen vuotta aiemmin, aikana, jolloin Manic Street Preachersin - eli ihan vain Manicsin - rooli elämässä oli kieltämättä ihan toista luokkaa kuin nykyään. Silloin olisin tosiaan ollut häkeltyneen innostuksen vallassa kuten nyt fanaattisesti johonkin suhtautuvat ovat. Nyt olin ihan tyyni - kiinnostunut ja yllättynyt kylläkin. Tämä havainto tehköön siis tässäkin blogissa Manicsista ajankohtaisen.
Olen monesti sen sanonut, ja vaikken olisikaan, niin ainakin ajatellut olen: Manics on ollut itselleni merkittävin yksittäinen yhtye, josta elämässäni olen pitänyt. Se oli teini-iässä eräänlainen portti oikeaan musiikkiin, sellaiseen, jota uskallan ihan julkisesti sanoa kuuntelevani. Vasta Manicsin jälkeen kuvioihin tulivat ne konventionaalisemmat brittibändit, kuten Oasis ja Suede ja Blur, vanavedessä tavallaan. Onpa yhtyeellä ollut ratkaiseva vaikutus osittain siihenkin, keiden ihmisten kanssa nyt satun olemaan tekemisissä. Jos oikein pitkälle mennään, ilman Manicsia en välttämättä olisi koskaan tuota levyänikään julkaissut - levyä tuottaneeseen ja äänittäneeseen ihmiseen nimittäin tutustuin vuonna 2000, koska löysin Manicsin internetsivujen eräänmoisesta kommenttialustasta suomalaisen nimen ja lähetin nimen haltijalle sähköpostia. Seurasi bändihommia ja ystävystyminen.
Ensi kerran Manics iski minuun vuonna 1998. If You Tolerate This Your Children Will Be Next ja The Everlasting olivat silloin niin kiinnostavia singlejä, että päädyin toivomaan joululahjaksi Manicsin levyä This Is My Truth Tell Me Yours - tai (omituista kyllä) Garbagen levyä Version 2.0. Sattuma puuttui peliin, ja joulu toi kotiin näistä kahdesta Manicsin. Seuraavana vuonna ostin Manics-levyjä lisää, enkä juuri muuta musiikkia puoleentoista vuoteen sitten kuunnellutkaan.
Silloin Manics oli julkaissut viisi levyä, ja kaikki niistä levyistä ovat jossain vaiheessa olleet suosikkejani. Sen jälkeen jaksoin toki vielä seurata yhtyettä hieman, ja Know Your Enemy -levyä odotin kieli kuvainnollisesti pitkällä. Levyn odottamisen lisäksi näin niinä aikoina, maaliskuussa 2001, basisti Nicky Wiren Jyrkissä (ja sain siltä nimikirjoituksen The Holy Bible -levyn kansilehtisen keskiaukeamalle!) ja kuuntelin kasetilta Radio Mafialta nauhoitetun So Why So Sad -singlen Suomen-ensisoittoa. Kesällä 2001 näin yhtyeen ensi kertaa Provinssirockissa, spraymaalia paidassani. Sellaista paidan spraymaalittamista ei ehkä enää tapahtuisi, mutta hieno keikka se kumminkin oli, lähinnä siksi, etten mitään sellaista ollut koskaan aiemmin kokenut. Että yhtäkkiä siinä päästellään musiikkia ja juuri se bändi päästelee ja osaan kaikki sanat ja saatan siksi laulaa mukana! Tämän ne muun muassa soittivat, vaikka minä olisin mieluummin kuullut saman levyn kappaleista Yesin.
Sitten Manics unohtui, ja kiinnostus jotenkin laantui, ja ajauduin toisaalle. Vuoden 2004 Lifeblood-levyä kuuntelin ilmestymisen aikoihin kaikesta huolimatta todella paljon. Se oli itse asiassa kaikin puolin positiivinen yllätys ja mielekäs eteerinen syysmusiikkikokonaisuus, ainoa Manicsin levy, jonka tunnelmaa pidän oikeasti haikeana. Se tunnelma välittyy vähän muun muassa tästä laulusta.
Sen jälkeisestä Manicsista en olekaan enää juuri välittänyt, tiedäpä sitten, miksi. Kyllä minä ne keikalla silti näkisin äärimmäisen mielelläni yhä.
Manicsin kunniaksi on silti sanottava, että monet 90-luvun B-puolet ovat todella hyviä. Niistä omiin suosikkeihini ovat aina kuuluneet esimerkiksi Prologue to History, Sepia ja tuossa alla oleva Never Want Again.
Siitä olen ehkä vähän poikkeuksellinen Manics-taustainen ihminen, että suosikkijäseneni yhtyeessä on aina ollut rumpali Sean Moore. (Tämä ehkä johtuu siitä, että niinä aikoina olin nykyistä enemmän rumpali itsekin.) Sehän nyhvertää kyyryssä ja on pienikokoinen ja soittaa kivan säännöllisesti. Serkkunsa, yhtyeen kitaristi-laulaja James Dean Bradfield on neljä senttiä pidempi, väittää jokin trivia. Nämä kaksi muuta yhtyeen tyyppiä ovat aina olleet jotenkin vähän, no, erilaisia.
Richey Edwardsin katoamisesta on nyt kulunut yli 16 vuotta. Minä muistan sen päivän, kun siitä oli kulunut seitsemän vuotta, mikä tietysti tuntuu juuri nyt vähän hullulta - johonkin on mennyt vuosia. Minun pääni sisällä Manicsin uran henkinen puoliväli on Richeyn katoamisessa, vaikka nyt ollaan jo hyvän matkaa siinä hetkessä, jossa yhtye on ollut olemassa paljon pidempään Richeyn lähdön jälkeen kuin sitä ennen. Kaikesta huolimatta ainakin minun mielessäni se katoaminen jakaa yhtyeen tuotannon kahtia: katoamista edelsi anarkia ja villiys ja kevyttä myötähäpeää aiheuttavat lyriikanpätkät ("wanna stay in 666 where this darkness don't lie"), katoamisen jälkeistä aikaa seesteisyys ja aikuisuus (ja kevyttä myötähäpeää aiheuttavat lyriikanpätkät, niistä Manics ei ehkä koskaan kokonaan pääse). Vaikka esimerkiksi vuoden 2001 Know Your Enemy toki olikin jollain tapaa varhaisajoista muistuttavan räkäinen ja sirpaleinen, niin ihan aikuiset miehet sitä levyä kyllä jo soittivat. Ei ole yhtään sama.
Sitä en kyllä helposti osaa päättää, kummasta Manicsista - richeyllisestä vai richeyttömästä - minä enemmän pidän. Ehkä sitten richeyttömästä, kaikesta huolimatta. Everything Must Go taitaa olla suosikki-Manics-levyni. Minusta on kehkeytynyt pesunkestävä nössö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti