Radikaalit naamat

Televisiomainoksissa soiva musiikki on aina vähän epäilyttävää. Silti yksi kameramainos sai tekemään toissa päivänä hakukonetoimintoja.

Niiden seurauksena päädyin Radical Face -nimisen "yhtyeen" äärelle. "Yhtyeen" siksi, että Radical Face on lähinnä floridalainen Ben Cooper. Olin kuullut Radical Face -nimisestä "yhtyeestä" aiemminkin, mutta nimen antava mielikuva oli jostain syystä työntänyt luotaan. Toissa päivänä, eilen ja tänään on kuitenkin osoittautunut, että mielikuva oli vähän väärä. Radical Face on hyvää musiikkia.

Kaikki Radical Facen laulut eivät tietenkään ole yhtä hyviä, mutta parhaat ovat tosi hyviä. Kuten vaikkapa tämä Always Gold.

Does everything go away? Yeah, everything goes away.

Radical Facen vahvuus onkin ehkä koko projektin tietyssä epämääräisyydessä. Kun kuuntelin Radical Facea ensimmäistä kertaa sillä korvalla toissa päivänä, mieleen tulivat ainakin Iron & Wine ja Fleet Foxes, joihin kumpaankaan en ole oikein jaksanut keskittyä. Vähän tuli mieleen myös William Fitzsimmons, johon olen jaksanut keskittyä enemmän.

Äänimaisemansa puolesta Radical Face sopii hämmentävän hyvin tähän vuodenaikaan, johon kuuluu puolimetrinen lumikerros, kymmenen asteen pakkanen, orastava pimeys ja nukkuminen kello kolmeentoista.

...

Kameramainoksen laulu on muuten nimeltään Welcome Home. Olen kuullut laulun kertosäettä myös HIFK:n jääkiekko-otteluissa, koska mainosta on soitettu sielläkin, mutta jottei tunnelma ihan vääristyisi, voitte vaikka täysin unohtaa tämän jääkiekkoanekdootin ja panna tarmonne tuon laulun kuunteluun.

Se on nimittäin niin kovin paljon parempi kuin jääkiekon ja markkinointihomman yhdistelmä äkkiä antaisi olettaa.

Då lärde jag mig gilla Everybody Hurts

Useammin kuin kerran - eli ehkä kahdesti - olen laulanut karaokessa yhdysvaltalaisen REM-yhtyeen laulun Everybody Hurts. Laulu on ihan ok, mutta totta puhuen pidän enemmän yhdestä toisen esittäjän samannimisestä laulusta. Laulun samannimisyys on tietysti interteksti ja kertosäe hyvä.

Olin tiennyt tornionlaaksotaustaisesta norrköpingiläislähtöisestä Markus Krunegårdista aiemmin vain vähän - muun muassa sen, että hän oli aiemmin Laakso-yhtyeen ns. nokkamies. Mutta viime viikon keskiviikkona istuin tässä tietokoneeni ääressä kutakuinkin kello 21.20 ja huomasin sosiaalisesta mediasta, että Krunegårdilla sattuisi olemaan keikka runsaan puolentoista tunnin kuluttua Helsingin keskustassa, jonne sitten tästä poljin. Pakatessani korvatulppiani laukkuun kuuntelin Krunegårdia noin neljä minuuttia ja totesin näkeväni potentiaalia.

Keikka oli hyvä. Osa lauluista jäi päähän soimaan. Kuten vaikkapa tämä Hela livet var ett disco, joka on mitä hämmentävimmän tarttuva.

Sen keikan jälkeen on nyt kulunut puolisentoista viikkoa, enkä ole oikein osannut muuta musiikkia kuunnella. Etenkin tänä vuonna ilmestynyt Krunegårdin tuorein levy Mänsklig värme on soinut sekä kaiuttimissa että korvanapeissa. Mikä on tietysti mainio asia, koska juuri uutta musiikkia olen tässä vähän kaivannutkin.

Mikä Markus Krunegårdista sitten tekee yhtäkkiä näin hyvän?

Ainakin melodiat. Melodiat ovat hienoja. Melodiat ovat poppia.

Myös tietty määrittelemätön haikeus, ehkä, ja samanaikaisesti tietty määrittelemätön harmittomuus, ehkä.

Nämä asiat toteutuvat muun muassa Sthlm Skyline -laulussa. Toissa päivänä olin yhden illan verran jumissa Lappeenrannassa, ja laulu toimi sielläkin - itse asiassa huomattavasti paremmin kuin kuvitteellinen Vllmnstrnd Skyline. Menkää vaikka Spotifyhin kuuntelemaan. Laulu on hieno, vaikka YouTubessa näkyykin pelkkiä livepätkiä. Tukholma-viittaukset saavat aikaan välittömän halun päästä muun muassa Slussenille, Skeppsbrokajenille, Skanstullsbronille, Gröna Lundiin, Katarinahissenin viereen ja Centralstationille. Minä tietysti pidän Tukholmasta runsaasti jo valmiiksi, joten olen helppo kohde.

Ja ruotsin kielestäkin pidän - itse asiassa juuri nyt se tuntuu enemmän musiikin kieleltä kuin koskaan aiemmin.

Ensiapupaketti Enskedestä

Työni on vienyt minut Tukholmaan, jossa vietin tänään rauhallista hotelli-iltaa paperikasan ja sängynpäädyn välissä. Käytin kaukosäädintä televisiokanavien vaihtelemiseen. Sitten huomasin ruudussa amerikkalaisen moottoritien ja kuvan oikeassa alareunassa tekstin "First Aid Kit", jonka alle lisäksi oli kirjailtu laulu, jota First Aid Kitiltä juuri sillä hetkellä televisiossa soitettiin.

Kanavien vaihtelu keskeytyi. Ymmärsin, että tämä valtakunnallisella SVT2-kanavalla lähetettävä ohjelma, nimeltään Dom kallar oss artister, käsittelisi First Aid Kitiä, Enskeden lähiöstä kotoisin olevaa tukholmalaista kaksikkoa, jota olen vähän kuunnellut, mutta jota en ole paljon kuunnellut.

Ohjelmasta tuli sellainen olo, että nyt kyllä viimein pitäisi (paljon kuunnella), mutta siihen oloon palaan vähän myöhemmin.

Seuraavaksi siinä televisioruudulla nimittäin mentiin Omahaan, Nebraskaan, Saddle Creek -levy-yhtiön studiotiloihin, jossa First Aid Kitin tyypeiltä, siis Klara (s. 1993) ja Johanna (s.1990) Söderbergiltä (ovat siskoksia), kysyttiin, mikä on heidän mielestään maailman paras laulu, tai jotain vastaavaa kysyttiin, en minä muista, mutta ymmärtänette, mitä tarkoitan. He valitsivat Bright Eyesin First Day of My Lifen, mikä sai minussa aikaan lisää reaktioita. Minäkin saattaisin valita sen laulun, jos satuttaisiin kysymään sopivalla hetkellä. Hurja ajatus jokseenkin, että nyt Bright Eyesin nokkataho Conor Oberst jopa laulaa First Aid Kitin The Lion's Roar -levyn (2012) päätösraidalla. Bright Eyesin Mike Mogis tuotti levyn.

Tulin miettineeksi, mikä siinä nyt on minusta niin hurjaa, että ulkomaalaiset musiikintekijät ovat keskenään tekemisissä. Sitten mietin, mikä siinä nyt on minusta niin hurjaa, että First Aid Kit soittaa täysissä pohjoisamerikkalaisissa keikkapaikoissa ja saa niissä kehuja yleisön tyypeiltä. No, ainakin se oli minusta aivan helvetin siistiä. Tuntui, että tuo kaksikko jos mikä ansaitsee tulla kuulluksi, vaikka ei ole kyllä ansaitsemisesta näissä asioissa kyse.

Televisiossa yhtye kulki Omahasta Minneapolisiin ja sieltä edelleen Chicagoon. Sitä matkaa oli ilo seurata. Ja kuten aiemmin mainitsin, minulle tuli sellainen olo, että First Aid Kitiä totisesti pitäisi kuunnella paljon. En tiedä, miksi sellainen olo tuli vasta nyt, koska minä tavallaan kuuntelen vähän tällaista musiikkia, tai niin minulle joskus on saatettu kertoa. On tosin aiemminkin tullut huomattua, että yhtyeet pitää ensin löytää itse ennen kuin niistä alkaa ihan kunnolla pitää. Nyt kai vain oli se hetki.

Ohjelma päättyi jonnekin nebraskalaiselle pellolle, jossa kaksikko esitti livenä kappaleensa Emmylou.

Dom kallar oss artister -ohjelman First Aid Kit -jakso saattaa muuten olla katsottavissa SVT:n verkkosivuilla! ("Saattaa olla" siksi, että minä olen nyt Ruotsissa, enkä tiedä, saako ohjelmaa katsoa Suomen internetissä. Toivottavasti saa.)

Benjamin Gibbard: Former Lives

Olen kitissyt Death Cab for Cutien nykytilasta monesti, täälläkin vähintään kerran. Siksi onkin piristävää, että tämä syksy on tuonut sormien äärelle Death Cabin nokkatahon Benjamin Gibbardin ensimmäisen soololevyn. Sen nimi on Former Lives.

Former Lives ei ole yhtä hyvä kuin Death Cabin parhaat levyt, mutta Former Lives on parempi kuin Death Cabin viimeisimmät levyt. Parin kuuntelun perusteella osaan sanoa, että levy on mukava, joskaan ei täysin tajuntaa räjäyttävä. Gibbard on itse sanonut, että laulut eivät ole millään muotoa Death Cab -ylijäämiä, vaan pikemminkin lauluja, jotka eivät vain ole sopineet yhtyekäsittelyyn. Sellaisia laulujahan on. Levy osoittaa Gibbardin lausunnot jokseenkin tosiksi. Gibbardin Ben astelee kohti perinteisempää laulajien ja lauluntekijöiden vaalimaa perinnettä. Toki Death Cabinkin tuotannossa sellaisia lauluja on joitain (kuten Plans-levyn I Will Follow You Into the Dark), mutta nyt ne nousevat pääosaan.

Tavallaan on erikoista, että Gibbardin ensimmäinen soololevy on julkaistu vasta vuonna 2012. Asiaan saattaa olla vaikutusta sillä, että Death Cab on etenkin alkuaikoinaan ollut hyvin vahvasti nimenomaan Gibbardin ilmaisukanava, mikä toki sopii erinomaisesti myös The Postal Serviceen. Ennen Gibbardia soololevyn ehti julkaista Death Cab -kitaristi Chris Walla keväällä 2008. Yllättävintä ehkä onkin, että Wallan levy oli peräti lähempänä Death Cabia kuin tämä Gibbardin. Vielä toistaiseksi pidän Wallan levystä ihan vähän enemmän, mutta myös Former Lives on ehdottomasti kuulemisen arvoinen teos.

Kaikkein sykähdyttävin Former Lives -hetki on minusta nelosraita Bigger Than Love, jonka Gibbard laulaa duettona Aimee Mannin kanssa. Gibbardin ja Mannin äänet soivat kivasti yhteen, ja mikä hämmentävintä, kappale paljastaa, että laulajat kuulostavat jopa toisiltaan.

Mumford & Sons: Babel

Olen kuunnellut viime aikoina aivan suunnattoman huonosti uutta musiikkia, tai peräti musiikkia ylipäätään. Tämä samainen tila on ollut kovin vallitseva aiemminkin, mutta nyt se vain korostuu. Nimittäin: uusia levyjä on kyllä ilmestynyt tai ilmestymässä kiinnostavilta yhtyeiltä tai artisteilta, mutta mihinkään en ole osannut kovin intohimoisesti tarttua.

Siksipä olen tarttunut myös otsikossa mainittuun levyyn turhan sammutetuin lyhdyin. (Mistä se sitten johtuu? Spotifysta? Ehkä. Siitä, että nyt, viimein ja omaksi harmikseni, Spotify on saanut minut vähentämään levyjen ostamista? Ehkä. Pitäisikö palata levyjen ostajaksi? Pitäisi.) Yhtä kaikki osaan jo sanoa sen, että Babel on hyvä levy. Siinä on jotain suunnattoman tuttua Mumford & Sonsin ensimmäiseltä julkaisulta Sigh No More (2009), mikä ei sikäli ole ihme, että puhumme samasta yhtyeestä. Se levy oli minulle yksi loppukesän 2010 ykkösjutuista, ja loppukesällä tarkoitetaan tässä heinä- ja elokuuta, kuten normaalistikin. Marcus Mumfordin lauluääni on Babelilla samalla tavoin käheä ja mandoliininsoittoääni samalla tavoin tunnistettava. Laulujen poljentokin on useasti tuttu, mutta itse laulut ovat selkeästi monipuolisempia.

Minun suosikkikappaleeni levyllä on sen nelosraita Holland Road. Se on Mumford & Sonsin kappaleeksi vähän uudenlainen, isompi, tietyllä tavalla majesteettisempi (vaikken tarkasti tiedäkään, mitä majesteettisuudella tässä tarkoitan), sopivasti haikea ja useavaiheinen. Alun surumielisyys muuttuu loppua kohden sellaiseksi yläviistoleijumiseksi, mistä minä olen aina pitänyt kovasti.

Aivan yhtä lailla olen pitänyt myös siitä, että erilaisia asiakokonaisuuksia yhdistetään sijaintiin, joka tässä tapauksessa sijaitsee Lontoossa, aivan kuten yhtyekin. Yhtyeen suhteesta Shepherd's Bushin ja Holland Parkin välimaastoon en tähän hätään osaa sanoa tarkempaa.


Aion ostaa tämän levyn. Heti tästä jaksaessani, ja suosittelen samaa teille.

Kolme juttua

Tiedättekö sen tunteen, kun ajattelee että on vielä elokuun puoliväli mutta huomaa että on syyskuun alku? Minulle kävi nyt niin.

Välillä mietin, miksi pidän tätä musiikkiblogia. Kysymys on sikäli ihan validi, ettei minulla oikeasti ole ollut täällä kovin paljon sanottavaa. Kuluu viikko, kuluu kaksi viikkoa, kuluu kolme viikkoa, kuluu jonkinlainen määrä aikaa, mutta mikään musiikki ei määrittele hetkiä. Paitsi välillä. Mutta siitäkin musiikista on täällä jo joskus kerrottu. Tosin en minä kyllä halua olla mitenkään ajankohtainenkaan. Musiikki on parasta silloin, kun sen on sattunut itse löytämään. Moinen löytäminen harvemmin tapahtuu silloin, kun musiikki on ajankohtaista. Moinen löytäminen tapahtuu silloin, kun suurin - mahdollisesti olematonkin - hype eli hehkutus on ehtinyt laantua.

Ei tämäkään silti ole mikään bloginlopetusmerkintä. Tämä on ihan hyvä olla olemassa tämä blogi, ajattelen yhä. Koska joskus kumminkin tekee mieli sanoa jotain, ja silloin epäilemättä harmittaisi, jos olisi tullut tuhonneeksi alustan.

Ja tässä alkaa tämän blogimerkinnän neljäs kappale, joka jatkuu seuraavaksi maininnalla siitä, että käyn tässä läpi muutaman yksittäisen musiikkijutun viime viikoilta. Kaikki munat samassa korissa -henkisesti.

Juttu yksi: Frightened Rabbitilta tuli uusi laulu ja EP. Jossain välissä niiltä tulee uusi levy.

Skotlantilaisyhtyeen uusi laulu State Hospital on tunnelmaltaan juuri sellainen kuin skotlantilaisyhtyeeltä sopii olettaakin: kannustaa makaamaan lattialla. Siinä on eteerisiä ääniä. Tiettyä mahtipontisuutta. Scott Hutchisonin äänteissä on tiettyä korostuneempaa skotlantilaisuutta, enkä minä sitäkään pahana pidä. Itse sävellys ei ole parasta Frightened Rabbitia, mutta ei-parhaimmillaankin yhtye on säväyttämään kykenevä.



Juttu kaksi: We Are Scientistsin After Hours saa juoksemisen tuntumaan nostattavammalta.

Totesin asian Hakaniementorin poikki nelistäessäni, tai siis olisin todennut, jos nelistäisin. Totesin asian Hakaniementorin poikki juostessani. "Time means nothing", siinä lauletaan, ja tekee mieli mennä vähän nopeammin.



Juttu kolme: Flat White julkaisi uuden laulun.

Kuten joku saattaa muistaa, aloitin heinäkuussa uuden kotiäänitysprojektin. Nyt projekti on saavuttanut kahden kappaleen rajapyykin, jota ei pidetä haamurajana. Kappaleen nimi on Heartbreaker, ja sen säkeistöjen sävellys on tehty juhannuspäivänä Lopella sinänsä vähän epävireisen pianon ääressä. Olin jo unohtanut koko melodian, mutta onnekseni olin tallentanut sen käsipuhelimeni sisään, mistä sen taannoin kuultuani päätin ryhtyä jatkotoimenpiteisiin, joiden tulos on tässä:

Kun Tommi Liimatta oli kaksi vuotta nuorempi kuin minä nyt

Tänä iltapäivänä juoksin pitkin Helsinkiä 12,7 kilometrin verran ja kuuntelin Absoluuttista Nollapistettä, taas. Kun kone, eli kännykkäni, arpoi shuffle-asetuksissaan soitettavaksi kappaleen Uin ja näin, ymmärsin, että on kulunut aikaa.

Kymmenen vuotta sitten vietettiin kesää 2002, tarkemmin määriteltynä loppukesää 2002, ja silloin muun muassa matkustin autokyyditse pohjoissavolaiseen järvenrantaan (mitä elämässäni on sittemmin tapahtunut hyvin harvoin), ja auton kasettisoittimeen olin työntänyt kasetin. Kasetti sisälsi, aivan kuten kännykkäni tänä aamuna, Absoluuttista Nollapistettä.

Tuona vuonna, vuonna 2002, Absoluuttinen Nollapiste oli julkaissut kuudennen albuminsa, Nimi muutetun. Minä pidin siitäkin levystä. Pidän yhä. Mutta kuten tuolla yllä sanoin, on kulunut aikaa.

Kun Nimi muutettu julkaistiin, Absoluuttisen Nollapisteen jäsenet olivat kutakuinkin 26-vuotiaita. Toisin sanottuna: kun aloitin Absoluuttisen Nollapisteen kuuntelun, yhtyeen jäsenet olivat kutakuinkin 26-vuotiaita.

Minä en ole enää 26-vuotias. Olin 26-vuotias esimerkiksi kaksi vuotta sitten, jolloin julkaisin ensimmäisen levyni. Mutta kun Tommi Liimatta oli 26-vuotias, hänen Absoluuttinen Nollapisteensä julkaisi jo kuudennen levynsä. Yhtye oli silloin jo selkeästi aikuinen tai vähintään jossain määrin kypsä.

Koska onhan se häkellyttävää, kun aina selkeästi vanhempijäsenisenä pitämänsä yhtyeen eräskin klassikkolevy on tehty ikänä, joka ei yhtäkkiä olekaan selkeästi vanhempi. Ikänä, joka ei ole itse asiassa vanhempi ollenkaan. Ikänä, joka on nuorempi.

Sitä paitsi on miltei niin, että tämän selkeästi vanhempijäsenisenä pitämäni yhtyeen kaikki klassikkolevyt on tehty ikänä, joka on omaani nuorempi.

Olen suuresti hämmentynyt.

 

The Gaslight Anthem, epäilemättä raskain nykyään kuuntelemani yhtye eikä silti kovin raskas, julkaisi uuden levyn

Vuonna 2009 tutustuin ensi kertaa The Gaslight Anthemiin. Kuuntelin silloin tuoretta The '59 Sound -levyä ja pidin levystä kovasti.

Sen jälkeen newjerseyläisyhtye julkaisi American Slang -levyn, joka meni minulta vähän ohi. Mutta tuorein julkaisu, vastikään ilmestynyt Handwritten, onnistui taas valloittamaan ensikuuntelulla. Levystä innostumiseen liittyy samanlaista yllättyneisyyden ja hämmennyksen tunnetta kuin The '59 Soundiin kolme ja puoli vuotta sitten: että näinkin raskasta yhtyettä voin vielä stereolaitteistostani toistaa.

Vaikka The Gaslight Anthem nimenomaan ei ole kovin raskas. Jos yhtyeen riisuu särökitaroista ja äimistelee melodioita ja sointuja, kaikki on vähän kaihoisaa.

Handwritten-levyn nimibiisi Handwritten antaa tästä kelpo esimerkin. Kappaleen alun punkhenkiset woo-oo-huudot tuovat mieleen EA Sportsin NHL-pelin soundtrackit, joilla ei sinänsä nynnyillä. Mutta The Gaslight Anthem nynnyilee. Lisäksi laulun loppupuolen bassokuvionvaihdos (ajassa 3.25, tuossa allaolevassa upotuksessa ajassa 3.27) on yksi niistä levyn kohdista, jotka nostivat karvoja vähän pystyyn. Siinäkään NHL-pelien soundtrackit eivät ole koskaan onnistuneet.



The Gaslight Anthem on siitä jännittävä yhtye, että se on käytännössä kaikkien levyjensä melkein kaikissa lauluissaan turvautunut yhteen ja samaan sointukuvioon - ainakin jossain välissä. Se sointukuvio on läsnä myös tuossa yllä mainitussa Handwrittenissä. A-mollissa sointukuvio menee muodossa Am-F-C-G, ja sointukuvio on joskus nimetty muun muassa The Sensitive Female Chord Progressioniksi. Ja ihan totta on, että ne sointukuviot tuovat kaikesta toisteisuudestaan huolimatta aimo annoksen haikeutta myös The Gaslight Anthemiin. The '59 Sound -klassikkolevyllä samaan turvautuvat vahvimmin loistokappaleet Miles Davis & The Cool ja Old White Lincoln.

Handwrittenillä hienoa on sekin, että ote ei millään muotoa lopahda levyn loppua kohden. Levyn päättävät raidat Mae ja National Anthem ovat jo kaukana punkista, mutta sepä ei minua haittaa. Laulut ovat kauniita.



En ole varma, sijoitanko Handwritten jopa The '59 Soundin edelle - mikä olisi toki aikamoinen teko. Ainakin Handwrittenillä on joitain sellaisia melodiakohtia, joihin 59:llä ei aivan kyetty. Toisaalta taas 59 on sellainen kokonaisuus, johon vertaaminen on ainakin tässä vaiheessa kuuntelua vielä kovin hankalaa.

Pantakoon tähän päätteeksi siis laulu yhtyeen Señor and the Queen -EP:ltä, vaikkei se nyt mitenkään aiheeseen liitykään. Tavallaan klassinen b-puolikappale: EP:n päätösraita, jota olisi helppo kehua jo siksi, että laulun kuunteleminen osoittaa omistautumista aiheelle. Tätä laulua on kuitenkin helppo kehua siksikin, että se on niin hyvä.

With wild hearts, blue jeans and white t-shirts.

Veronica putoaa

Jos minä olisin tänään läsnä Kuudes Aisti -festivaalilla, kuten tietysti mielelläni olisin, odottaisin illalta kaikkein eniten tämän laulun kuulemista.



Veronica Falls on yhtye, johon olen tutustunut vasta tänä kesänä, koska sitä minulle suositeltiin. Etenkin yhtyeen debyyttilevyn Veronica Falls (2011) neljäs kappale Misery osui minuun ensikuulemalta. Hienoja lauluharmonioita, hieno melodia ja hieno tunnelma. Olen helppo maali, tiedän sen edelleen, mutta Misery on mahtava laulu.

Eräs toinen kappale tuli minulle tästä Miserystä heti mieleen, ja se kappale on tässäkin blogissa aiemmin esiintynyt. Ruotsalaisen Sad Day for Puppetsin Sorrow, Sorrow on nimittäin monella tapaa yhtäläinen: on naispuolinen päävokalisti, vähän stemmoja, samankaltaisia sointuja, samankaltaisia laulumelodioita ja laulun otsikon negatiivinen sana, jota lyriikassa alituiseen toistellaan.



Molemmat laulut ovat mielestäni tosi hyviä, mutta eipä mennä syvemmälle tähän yhtäläisyyteen. Veronica Falls nimittäin on tänään Helsingissä, ja näkisinpä yhtyeen tosiaan mieluusti. Kyseessä ei ole varsinaisesti mikään riemupop-yhtye, vaikka poppia soittavatkin: läsnä on myös hivenen tiettyä kiinnostavaa synkkyyttä. Yhtyeen debyytti- ja toistaiseksi ainutta pitkäsoittoa olen toistaiseksi kuunnellut vain hatarasti, mutta olen orastavasti mainittavan tykästynyt. Se on mukava tunne.

Olin Kuudennessa Aistissa paikalla vain perjantaina, ja vaikka ihan kivaa oli, musiikillisesti käteen jäi vähän vähän. Liikaa koneita ja teknoa, mutta hyviä ihmisiä silti. Toisin olisi tänään: esimerkiksi Black Twig, Rubik ja jo mainittu Veronica Falls kiinnostaisivat minua varmastikin enemmän kuin yksikään perjantain esiintyjistä. Mutta minä olen töissä - samasta syystä myös lauantai jäi väliin.

Mutta hei. Voinhan silti suositella. Tässä siis minun tärppini täksi illaksi:
18.00 Rubik (päälava)
19.30 Veronica Falls (päälava)
22.00 Black Twig (Kuudes Linja, jossa on kuitenkin heti ahdasta ja pitkä jono, kuten ainakin perjantaina oli)

Ei nähdä siellä, mutta näkekää te muut toisianne!

Oma häntä nousee: Flat White

Tuli tässä lähiaikoina mainittua siitä, että olen viime aikoina tehnyt musiikkia. En valehdellut. Kyseessä on projektini, joka sai alkunsa keväällä ja joka jatkuu nyt. Sen nimi on Flat White.

Kyse on hyväntuulisesta lo-fi-popista, jossa on ripaus haikeutta ja ripaus unenomaisuutta ja ripaus kömpelyyttä ja paljon popmelodioita. Olin jo hetkestä pohdiskellut musiikin tekemistä melko paineettomina kotiäänityksinä jollain projektinimellä, ja nyt lopulta kävi näin. Flat White on erään australialaisen maitokahvilaadun nimi, johon törmäsin Lontoossa toukokuussa. Juon paljon kahvia. Oikeastaan rakastan kahvia. Niin paljon, että läikytän sitä paperille kuten yllä. Siksi moinen nimi.

Projektin ensimmäinen kappale on tämä In Between Lanes. Se kertoo valtatien kaistojen välissä seisoskelemisesta.



Minua voi seurata toistaiseksi ainakin Soundcloudissa, mutta saatan kyllä ilmoitella täälläkin, kun lisää lauluja ilmenee. Perusperiaate pysyköön silti samana. Ilon kautta, paineitta.

Tähän jotain siitä, että Milesmore soittaa kivaa poppia

Viime ajat ovat olleet taas kerran musiikin löytämisen kannalta vähän hankalia. Sen olette saattaneet huomata muun muassa siitä, kuinka paljon olen tänne viime aikoina kirjoittanut - vähän. Moinen hiljaisuus saattaa tietysti johtua siitäkin, että olen taas alkanut tehdä musiikkia enemmän itse. Eihän siitä koskaan pääse.

Mutta kyllä musiikin kuunteleminenkin on yhä hienoa, on. Ja olen minä vähän myös uutta hyvää löytänyt.

Sellaisiin yhtyeisiin kuuluu muun muassa helsinkiläinen Milesmore, jota kuuntelin elämäni ensimmäistä kertaa kesäkuun ensimmäisinä päivinä. Yhtye julkaisi silloin Bandcampissa debyyttilevynsä, jonka ääreen Facebook-syötteeseen ilmestynyt Facebook-kaverin jakama linkki minut auliisti johti.

Ensikuuntelu vakuutti, mutta sitten eksyin erinäisiin kiireisiin. Nyt, noin kuukautta myöhemmin, olen palannut Milesmoren ääreen. Hyvä niin. Milesmoren kappaleiden yksittäisissä kohdissa on hurjaa voimaa.

Esimerkistä käy vaikkapa kolmosraidan Some Nights I See Miami kertosäe: ensin hiljaa ja sitten kovaa. Melodiassa on jotain erittäin miellyttävää ilmavuutta ja haikeutta. "There's a dead lady walking", siinä kylmiä väreitäkin aiheuttaneessa kohdassa sanotaan.

Sitten pidän levyn kakkosraidasta Birds, joka yksinkertaisesti on hieno popsävellys. Kappale tuo käyntiin lähdettyään mieleen autokyydin etäisellä ja suoralla maantiellä, jonka asfalttipinnoite on nähnyt parhaat päivänsä jo hyvän aikaa sitten, mikä on kehu. Stemmatkin ovat kauniita. Birds on levyn kappaleista se, joka toi oitis mieleeni Rubikin - Rubikin World Around Youssa on nimittäin hyvin samankaltainen melodiakulku, mikä on minusta ihan ookoo, sillä Rubik on hyvä yhtye. On hyvän bändin merkki, jos bändi kuulostaa hyvältä bändiltä.

Ei yksi melodinen samankaltaisuus tai hetkittäinen samankaltainen tunnelma silti tee Milesmoresta mitään Rubikin kakkospainosta. Minusta Milesmore on mainittua verrokkiaan jokseenkin popimpi. Olkoon esimerkkinä vaikkapa kappale Be My Baby, joka jo otsikollaan viittaa pop-yksinkertaisuuteen ja josta muuten myös pidän: kertosäkeen unelmainen päästely on suoraa ja kivaa.

Noin kaikkineen Milesmore nojaa brittiläiseen kitarapopin perinteeseen, ja siihenhän saa nojata puolestani vaikka kuinka paljon. Milesmoressa minua miellyttää lisäksi se, että yhtye ei varsinaisesti kurkottele minkään trendikkään erikoisuuden suuntaan, vaan on lähinnä hyvä. Sellaisesta olen tavannut pitää.

Kuunnelkaa levyä. Vaikka tuosta alta. Ja ostakaa levy. Vaikka levykaupasta.

Chris Walla, joka palasi mieleen

Eilinen oli ihan hyvä. Soitin yllätyskeikan helsinkiläisellä terassilla, kun lopputalvesta mietoa hypeä osakseen saanut baritoniääninen laulaja-lauluntekijä Antero Lindgren oli mennyt sairastumaan. Soittaminen oli kivaa. Suoritin myös levyjen soittamista, mikä kuului alkuperäiseenkin suunnitelmaan. Myös se oli kivaa.

Levyjen soittamisessa on mystistä viehätystä. Siitä huolimatta, etten omista yhtäkään vinyyliä vaikka jotenkin haluaisin, ja siitä huolimatta, että soitan kaiken musiikkini cd:iltä. Moinen viehätys korostuu muun muassa, kun 1) jokin kappale yhtäkkiä juuri siinä hetkessä kuulostaakin juuri niin hyvältä tai vähän paremmalta kuin joskus, 2) jokin kappale aiheuttaa jossakussa yleisön osasessa sellaisen reaktion, että yleisön osanen tulee tiedustelemaan kappaleen tekijää ja ylistämään laulua, jonka juuri oli kuullut ensimmäisen kerran. Sellainen on tietysti erityistä. Koska jos joku muu löytää jotain hienoa laulusta, josta on aina pitänyt lähinnä jonkin verran mutta josta silti pitää yhtä kaikki, alkaa lopulta itsekin pitää sitä laulua - ja koko levyä ja koko lauluntekijää - taas vähän parempana. Näin on käynyt joskus ennenkin.

Eilen tämä reaktion aiheuttanut kappale oli Chris Wallan Everyone Needs a Home. Laulu on kuudes raita Wallan soololevyllä Field Manual, joka ilmestyi tammikuussa 2008. Soololevyllä siksi, että Walla on Death Cab for Cutien kitaristi.



Everyone Needs a Home ei ihan ole lempilauluni tuolla levyllä, mutta jotenkin ajattelin, että se olisi voinut sopia tunnelmaan, kuten ehkä sopikin. Nyt kuuntelen levyä kokonaisuudessaan, ja pidän siitä totta puhuen melko paljon. Ostin Field Manualin alkuvuodesta 2008, ja ajattelin, että se kävisi kelpo lämmittelystä keväällä julkaistavalle Death Cabin Narrow Stairs -levylle. Kävikin niin, että Wallan soololevy oli paljon parempi. Wallaa ei voi suoraan verrata Death Cabiin, vaikka Walla ilmiselvästi siltä  runsaasti kuulostaakin. Mutta jos verrata pitää, niin: Wallan vuonna 2008 julkaistu levy on parempi kuin mikään Death Cabin vuonna 2008 tai sen jälkeen julkaistu. Peruste: Wallan levy tuntuu jossain. Walla kuulostaa hennommalta ja jopa surumielisemmältä Ben Gibbardilta, ja melodioissa ja soinnuissakin on rutkasti samankaltaisuutta. Jossain vaiheessa, vuosi ennen julkaisua, peräti kerrottiin, että Wallan levyllä olisi mukana kaksi Death Cabin Plans-levylle tehtyä laulua. Ei ole tietoa, onko, mutta sikäli voisi olla, että Wallan levy tosiaan kuulostaa hyvältä Death Cab for Cutielta, ja hyvä Death Cab for Cutie tosiaan onkin todella hyvä.

St. Modesto on ehkä suosikkilauluni Wallan esittämistä. Jotakuinkin upea, vaikka tämä YouTube-upotus onkin huonolaatuinen.

 

Manchesterista ja Lontoosta ja joistain levyistä ja jotain jostain

Kävin taannoin Englannissa. Oikeasti siitäkin on jo ihan liian kauan, hyvinkin yli viikko, ehkä puolitoista viikkoa, ehkä jotain sellaista. Matkan aikana mietin toisinaan tätä blogia. Mietin tätä blogia, kun astuin levykauppaan ja löysin sieltä ostettavakseni noin kuusi levyä, jotka lopulta ostin. Mietin tätä blogia, kun näin aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä jokseenkin pysähtyneen krapulaistunnelmaisen akustisen keikan pimeässä soittotilassa. Mietin tätä blogia, kun ymmärsin, etten ollenkaan muista, milloin viimeksi olen tähän blogiin mitään kirjoittanut.

No, nokkelimmat varmaan arvaavatkin, että nyt kirjoitan.

Siellä Englannissa oli kyllä ihan kivaa. Saavuin Manchesteriin. Kävin soittamassa eräässä open micissa. Puhuin Elliott Smithistä toisen Elliott Smithiin viehtyneen kanssa. Seuraavana päivänä menin, niin, siihen levykauppaan. Piccadilly Records, luki muovipussissa ja kynissä ja siinä oven yläpuolella ja varmaan ikkunoissakin. Mietin, milloin viimeksi olen kokenut sellaista riemuntunnetta ihan vain levyjen olemassaolosta kuin juuri silloin.

Allo Darlin'in molemmat levyt, joita olen orastavasti koettanut etsiä Suomestakin, löytyivät nyt etsimättäkin. Sitten siellä hyllyssä oli Freelance Whalesin debyytti vuodelta 2009, sitäkään en ole Suomessa koskaan nähnyt. Täydensin kokoelmaani myös muun muassa We Are Augustinesilla. Minusta tämä kaikki oli kovin kivaa.

Allo Darlin'ia, Freelance Whalesia ja We Are Augustinesia yhdistää minun päässäni se, että olen löytänyt kaikki nämä yhtyeet tänä alkuvuonna. Nyt niitä yhdistää minun päässäni sekin, että olen tosiaan ostanut kaikki niiden yhtyeiden omistamani tuotannon tuosta nimenomaisesta manchesterilaispaikasta. Kokemus oli sikäli jännä, että se toi mieleen esimerkiksi vuosien 2001-2008 jotkin levykaupparetket: että tuossa nyt on se julkaisu. Nythän ajat ovat erilaisia. Kutakin ostamistani levyistä olin kuunnellut jo aivan kosolti Spotifyn välityksellä, mikä tietyssä mielessä kyseenalaistaa levyn ostamisen mielekkyyden, tiedän. Nytkin kuuntelen levyjä lähinnä Spotifysta, vaikka ne omistaisinkin. Aina en edes muista hypistellä kansia. Levyjen ostaminen on siis kovin epärationaalista, mutta silti minun teki mieli tehdä niin. Sellaista se (tämä) nyt jostain syystä on. (Tiedäpä sitten, vaikuttaako asiaan se, että dj-debyyttini on saamassa hivenen jatkoa heinäkuussa eräälläkin helsinkiläisterassilla. Tämmöisten levyjen soittaminen siellä on superkivaa.)

Manchesterista menin Liverpooliin. Vähemmän mielenkiintoinen paikka. Liverpoolista menin Lontooseen. Lontoo on aina kiva. Kohdalle sattui Allo Darlin'in akustinen ja aurinkoinen iltapäiväkeikka aurinkoisena iltapäivänä hämärässä huoneessa tai salissa. Huoneessa tai salissa oli noin 50 yleisön edustajaa. Hämmensi. Lontoossa on hemmetisti asukkaita. 50 ihmistä ei ole hemmetisti. Mutta sellaista on indiemusiikki jopa siellä, missä indiemusiikki on suurta. Sympaattisenoloisia tyyppejä ne Allo Darlin'in tyypit kyllä ovat, ja minäkin haluan ukulelen, ja Elizabeth Morrisilla on kiva ääni. Yhtyeen tokaa levyä Europe kannattaa kuunnella.

Siellä on muun muassa tämä kappale.

Hiljaiselosta ja maailmasta

Olen laiminlyönyt tätä blogia mitä ikävimmin, mutta laiminlyönti ei suinkaan ole ollut tarkoituksellista. Minusta on kivaa, että minulla on tämä blogi. Minusta on kivaa kirjoittaa musiikista. Minusta on kiva tehdä musiikkia. Minusta on kiva saavuttaa musiikin avittamana jonkinlaisia tiloja, lähinnä henkisiä, ei niinkään fyysisiä, tai no, miksei niitäkin oikeastaan. Minusta on kiva saavuttaa musiikin avittamana erilaisia rakennuksia.

Tästä laiminlyömisestä ajattelin kuitenkin vähän jatkaa. Syy laiminlyöntiin taitaa nimittäin pitkälti olla se sama, joka viimeisen viikon aikana on saanut minut estyneeksi kahdelta Helsingissä tapahtuneelta keikalta, joilla ehdottomasti olisin halunnut olla läsnä. Viime lauantaina soitti Cats on Fire Korjaamon vintillä, ja minä olin töissä puoli yhteen yöllä. Nyt perjantaina soittivat Delay Trees ja Neufvoin Semifinalissa, ja minä olin töissä puoli yhteen yöllä. Tässä oli kyse huonosta tuurista, sillä minä en suinkaan ole elämäni jokaisena iltana töissä puoli yhteen yöllä.

Ne keikat olivat varmaan ihan hyviä. Ajattelin kuitenkin lohduttaa itseäni sillä, että näin 1) Cats on Firen huhtikuun alussa Helsingissä ja 2) Delay Treesin huhtikuun puolessavälissä Tampereella. Niin että ei makeaa mahan täydeltä. Makeaa puolet mahan tilavuudesta.

Tämä tässä oli tällainen vähän hätäinen tilannepäivitys, muistutus siitä, että elän ja potkin, tai ainakin potkin. Tämän kaiken ylitsevuotavan jääkiekkohuuman keskellä on hyvä muistaa, että... en muista, mitä.

Ensi kerralla minulla on ihan asiaakin. On nimittäin olemassa joitain yhtyeitä, joista kernaasti teille kertoisin, ja jopa siitä huolimatta, että joskus ennenkin olen kertonut.

Liberte, tänään

Ihan vieno mainos taas tähän väliin. Yhtyeemme soittaa tänään Helsingin Club Libertessä, mikä on oikein miellyttävää. Lisäksemme iltamassa soittavat sattuvan kaksinkertaiset Neat Neat ja Drn Drn.

Neat Neat on maailmani ainoa yhtye, jonka keikalta olen joutunut poistumaan kesken kaiken mahakivunsekaisen superkuumeen vuoksi mutta joka on silti oikein hyvä ja taidokas. Oli maaliskuu, ja keikkapaikan tiloissa oli ulkolämpötila: noin viisi astetta celsiusta. Neat Neat on esimerkiksi internetissä, jossa sijaitsee myös Neat Neatin musiikkia.

Drn Drn taas on maailmani ainoa yhtye, joka kutsuu musiikkiaan post-kraut-blues-diskoksi, paitsi etten tiedä, kutsuuko. Drn Drn ei ole internetissä näkyvästi, mutta Drn Drn on internetissä vähän.

Soitto alkaa yhdeksältä. Sisäänpääsy maksaa vitosen ja narikan.

Tulkaa, koska olemme kivoja ja sinäkin olet.

Olemme Facebookissa.

Puhumme suomea.

Kesken oleminen / merkki on elämisen

Nämä viime päivät ovat olleet vähän tyhjänpäiväisiä. Minä olen istunut työpaikallani kirjoittamassa sisältöä internetiin. Minä olen istunut ja katsonut jääkiekkoa. Minä olen istunut epämääräisissä asennoissa, kuten lysyssä sohvalla läppäri edessäni vailla suurempaa mieltä.

Tiivistetysti: mitään erityisempää ei ole tapahtunut. Olen keskiviiva tien.

Mistä tulikin mieleeni, että eräänä näistä viime päivistä sain päähäni kuunnella vähän varhaista Absoluuttista Nollapistettä. Olenhan toisinaan taipuvainen nostalgiaan ja kuuntelinhan tätä rovaniemeläislähtöistä yhtyettä lukioaikoinani.

Oli kaiketi viime torstai, tai mistä minä muistan. Ensin kuuntelin läpi massiivisen Muovi antaa periksi -klassikon vuodelta 1995. Siitä jatkoin sujuvasti Neulainen Jerkunen -debyyttiin (1994). Kaikkein eniten kuitenkin nyt sattui iskemään Simpukka-amppeli (1998), jota kuuntelin polkupyöräillessäni kohti hiekkaista jalkapallokenttää. Päädyin lopputulokseen: Simpukka-amppeli on kovin aliarvostettu Nollapiste-levy, tai ainakin minä olen sen aina syrjäyttänyt. Hölmöyttäni kaiketi. Simpukka-amppeli on nimittäin hyvää poppia, joka pitää sisällään suorahkoja sovituksia. Simpukka-amppeli on myös kypsempi levy kuin kaksi edeltäjäänsä, vaikka toki siinä epäkypsyydessäkin on suunnattomasti viehätystä.

Silti: Simpukka-amppeli on erittäin hyvä levy. Ja Silti on erittäin hyvä levyn avauskappale. Harvoinpa olen oikeastaan tullut asiaa edes ajatelleeksi, mutta nimenomaan yksittäisissä kappaleissa on Simpukka-amppelin voima. Yksittäiset kappaleet ovat hurjan hyviä.

Avausraidan lisäksi maininnan ansaitsevat ehdottomasti (levyllä esiintyvässä järjestyksessä):

1) Ajoratamaalaus (jossa on kovin hieno kitarariffi)

2) Eläimen varmuus (joka sisältää hienoa luonnon vaikuttamaa surumielisyyttä)

3) Sunnuntai (jossa puhutaan raveista ja jonka soinnut tuovat ihan hetkittäin mieleen edeltävän levyn loppupään Yli 1000 erilaista kasvia -laulun)

4) Päätösraita Viittä vaille sadetta (joka on yksinkertainen eikä edes kasva järin suureksi mutta toimii silti tai siksi)

Minä olen aina välillä vähän hyljeksinyt tätä yhtyettä, varmaankin muun muassa siitä syystä, että muunkaltainen musiikki on vienyt minut näistä lappilaisista niin kauas. Ihan syyttä olen hyljeksinyt. Tokihan edelleen ajattelen, että parhaat Nollapiste-levyt on tehty 90-luvulla tai vähintäänkin ennen vuotta 2004. Mutta ne levyt sitten ovatkin melkein kaikki hyviä ja merkityksellisiä ja liittyvät elämänvaiheisiin, vaikkakin melko tapahtumattomiin. Ehkä tässä siis on jokin yhteys. Melko tapahtumattomiahan ovat olleet myös nämä viime päivät.

Onko tässä Brooklynin skotlantilaisimmalta kuulostava yhtye? Lue teksti!

On taas se aika vuodesta, kun melkein ainoa musiikki, jota osaan paikasta toiseen siirtyessäni kuunnella, on The Pains of Being Pure at Heartia. Se yhtye saa jotenkin aina valtaansa keväisin, oikeastaan jo kolmatta kevättä peräjälkeen. Mutta koska Painsista puhuminen tässä blogissa juuri nyt tuntuisi pelkästään jumittamiselta ja koska tänään satoi koko lailla kaatamalla vettä koko lailla koko päivän eikä aurinko vilahtanutkaan ja koska en juuri nyt siirry paikasta toiseen, kerron teille eräästä toisesta brooklynilaisyhtyeestä ja niiden levystä.

We Are Augustinesin debyyttialbumi Rise Ye Shunken Ships julkaistiin Pohjois-Amerikassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa jo viime vuonna, ja Britanniassa nyt tässä vastikään eli runsas kuukausi sitten. Levy on hieno.



Tapa, jolla alkujaan kohtasin yhtyeen, oli jokseenkin osuva. Satuin nimittäin törmäämään NME-lehden arvioon levystä. Sen arvion oli internetin Twitterissä huomioinut skotlantilainen Frightened Rabbit -yhtye, joka kysyi, "kuinka helvetissä kukaan voi pyytää bändiä pudottamaan emotionaalisuuden tasoa" ja jatkoi, että "surkea levyarvion yritys" ja että "v-tun NME". Tämä kaikki tietysti herätti kiinnostukseni heti. Syyksi voin mainita vaikkapa sen, että emotionaalisuus musiikissa vetoaa minuun. Lisäksi: jos Frightened Rabbit on kokenut arvion ärsyyntymisen ja linkkaamisen arvoiseksi, arvioon vaikuttaneen musiikin on pakko olla erityisen kuunneltavaa.

Sehän on. We Are Augustinen levyn ensimmäisen laulun ensimmäisistä soinnuista kuulee, että levy on kuunneltava loppuun. Amerikkalaisyhtye kuulostaa levyllään hämmentävän skotlantilaiselta, juuri siihen tapaan kuin Frightened Rabbit tai pari muuta bändiä. Tästä käynee syyttäminen laulaja Billy McCarthyn lauluääntä ja mahtipontisia ja massiivisia sovituksia. Niiden vuoksi We Are Augustines olisi täysin kotonaan esimerkiksi Glasgow'ssa.

Yhtye saa, aivan kuten ilmiselvin verrokkinsa Frightened Rabbit, aikaan tunteen siitä, että leijuu, ja tunteen siitä, että tämäpä yhtye olisi vallan hienoa nähdä esiintymässä.

(Paljastui muuten, että tuo alla oleva onkin lainakappale Eric Bachmann -nimiseltä amerikkalaistyypiltä, joka on julkaissut laulun Crooked Fingers -sooloprojektinsa debyyttilevyllä. Siihenkin pitänee tutustua, laulu kuulostaa sikäli hyvältä.)

Tampere, Helsinki, keikkavinkit

Kuten joku tämän blogin lukijoista on ehkä saattanut havaita, Delay Treesin debyytti on yksi ehdottomista suosikkilevyistäni. Tänä vuonna debyytti saa seuraajansa, mikä tietysti on ensiluokkaisen kiinnostavaa.

Miksi puhun taas Delay Treesistä? No, siksi, että: Delay Trees ja Black Twig esiintyvät viikonloppuna kahdessa paikassa. Lauantaina Korjaamon Vintillä Helsingissä, mutta itse soitan silloin Tampereella enkä siksi pääse paikalle. Onnekkaampaa on, että Delay Trees ja Black Twig ovat päivää aiemmin, kas, juuri Tampereella. Hyvästi, tuplabuukkaus - minä menen mustamakkarakaupunkiin olemaan jo perjantai-illaksi. Mikä parasta, yhtyeiden esiintymispaikkana siellä toimii on Doris, baari, jossa sijaitseminen on aina miellyttänyt minua. Tai ainakin kolmesti on miellyttänyt, useammin en ole arvatenkaan käynyt.

Näistä kahdesta yhtyeestä Delay Trees on tietysti minulle paljon tutumpi - olen nähnyt yhtyeen ehkä viidesti tai sitten kuudesti. Toisin kuin eräs toverini, minä en ole oppinut pitämään kirjaa näkemistäni keikoista, vaikka varmasti moiseen olisi ollut syytä. Yhtä kaikki. Minua kiinnostaa kovasti, mihin suuntaan yhtye on nyt liikkunut. Delay Treesin (vertauskuvallinen) rima nousi debyytin avittamana niin korkealle, että levyn päihittäminen voi olla vaikeaa. Viime syksynä ilmestynyt EP meni vähän ohi, vaikka olen sitä muutaman kerran kuunnellutkin. Se voi toki aivan hyvin johtua taipumuksestani kuunnella musiikkia pitkäsoittomitassa - viime kuukausina tämä ainakin on korostunut. Siksipä tässä Light Pollution, debyytin loistava raita numero seitsemän.

Jos näistä kahdesta siis Delay Trees on minulle tutumpi, Black Twig on - vallan yllättävästi - vieraampi. Minun on myönnettävä, etten ole kuunnellut yhtyeen tammikuussa ilmestynyttä debyyttilevyä vieläkään, enkä liioin sitä omista. Kappaleet olen kuitenkin tainnut kuulla, koska olen nähnyt yhtyeen tänä vuonna peräti kahdesti ja viime vuonnakin kerran, ja onhan niitä pari tuolla Soundcloudissakin. Black Twigiä on ylistetty kovasti, ja ymmärrän hyvin, miksi - itse en kuitenkaan ole saanut yhtyeeseen sellaista tarvittavaa tarttumapintaa, että osaisin yltyä riemuhuutoon. Silti minusta on niin, että: 1) Aki Pohjankyrön lauluääni on kiva, ja 2) yhtyeestä on jäänyt jotenkin sympaattinen ja mukava mielikuva. Kai se kitaran surina sitten vain on vähän epämääräistä kaltaiselleni konventionaalisuuden ystävälle. Tarkoituksenani on antaa myös levylle vielä mahdollisuus, kyllä.

Sillä onhan niin, että tämä Lake Song on b-osan ulinoineen kelpo laulu. Kitarat vain vähän murisevat, mutta sellaista se nyt shoegazessa on. Alkanen lämmetä, hetken se vei. Hypetykset saavat minut joskus skeptiseksi.



Niin tosiaan. Tässä vielä Poikkeuksellisia Menovinkkejä.

Jos Tampere, niin perjantaina Delay Trees ja Black Twig Doriksessa ja lauantaina minä kitaroineni ja oivan ystäväni Janin yhtyeet Volter ja The Saturnettes Kulttuurikahvila Hertassa.

Jos Helsinki, niin lauantaina Delay Trees ja Black Twig Korjaamon Vintillä Sohva-klubilla.

Näillä mennään.

Kaikki mustapaidat mulle

Myönnän: aluksi olin vähän skeptinen. Yksittäisinä kappaleina Cats on Firen uudelta levyltä irrotetut niin kutsutut singlejulkaisut A Few Empty Waves ja My Sense of Pride eivät olleet minusta riittävän erityisiä.

Sitten skeptisyys katosi. Cats on Firen uusi All Blackshirts to Me on nimittäin loistava levy, ihan varmasti yksi tämän vuoden parhaista. A Few Empty Waves ja My Sense of Pridekin sopivat levylle mitä parhaimmin.

Olen kyllä aina pitänyt Cats on Firesta, aina siitä asti, kun näin yhtyeen helsinkiläisessä yliopisto-opiskelijoiden kellaritilassa vuonna 2007. Siellä järjesti kiva populaarikulttuurijärjestö Chorus indieillan, jonka esiintyjiin tämä yhtye lukeutui. Kuulostaa ihan Smithsiltä, ajattelin, eikä se ollut lainkaan kaukaa haettu ajatus. Kaikesta huolimatta kävi niin, että Cats on Fire jäi jonnekin mielen peräsopukkaan olemaan, enkä ymmärtänyt ajatella yhtyettä aktiivisesti, vaikka yhtye olisi ehdottomasti sen ansainnut. Sitä paitsi minua ei ole koskaan häirinnyt se, että yhtyeestä on joskus tullut The Smiths mieleen: Mattias Björkasilla nyt vain on sellainen ääni.

On outoa, että lopulta vaadittiin Cats on Firen kolmannen levyn levynjulkaisukeikka ennen kuin yhtye saavutti nykyisen asemansa päässäni. Keikka sattui viime perjantaina Kuudennella linjalla Helsingissä, ja keikka oli tietysti oikein hyvä. Olin käytännössä eturivissä. Yhtye soitti aiemmista kappaleistaan esimerkiksi I Am the White-Mantled Kingin ja Horoscopen, kivoja molemmat. Keikan jälkeen tartuin tähän uuteen levyyn, ja nyt, muutamaa päivää ja yötä myöhemmin, istun tässä levyä taas kerran kuunnellen.

All Blackshirts to Mellä on laajalti hyvä tunnelma ja enemmän kaikua ja enemmän Suomea. Juuri paikallisuus tekee Cats on Firesta toisinaan kiinnostavan yhtyeen. En voi välttyä ajatukselta, että ihan vain tämän yhtyeen takia olisi ollut jännittävää kasvaa ruotsinkielisessä Vaasassa. Suomenkielisessä Vaasassa olisi varmaan ollut ikävämpää, vaikka mistä minä näistä tiedän.

Yhtä kaikki olin sanomassa, että minä tosiaan tykkään tästä All Blackshirts to Mestä. (Suosikkikappaleeni levyltä juuri nyt: Our Old Centre Back.)

Ja minä tykkään Cats on Firestä. Kuinka moni suomalainen englanninkielistä musiikkia tekevä yhtye on tehnyt jo KOLME noin hyvää albumia? Minä väitän, ettei yksikään.

Pääsiäinen, kahdet levynjulkkarit

Hirveä kiire tänä viikonloppuna, onhan pääsiäinen. Pitkänäperjantaina eli tänään on töitä, toisena pääsiäispäivänä eli maanantaina on töitä. Siinä välissä on kaksi levynjulkaisukeikkaa.

Niistä ensimmäinen sattuu tänään Kuudennella linjalla, kun Cats on Fire päästelee Radio Helsingin klubilla. En valitettavasti ole kuullut yhtyeen uutta levyä, ja valitettavasti olen kuunnellut yhtyettä muutenkin vähän huonosti, vaikka ehdottomasti olisi ollut syytä kuunnella näitä vaasalaislähtöisiä nykyturkulaisia enemmän. Olen nähnyt yhtyeen alkuvuodesta 2007, alkuvuodesta 2009 ja pian myös keväällä 2012.

Sen osaan yhtyeestä sanoa, että minua miellyttää eniten alkupään tuotanto. Kuten vaikka tämä I Am the White-Mantled King, jonka kuulemista tänä iltana kovasti toivon. Pidän tästä kepeydestä ja huolettomuudesta, kuulosti se sitten kuin The Smithsiltä tahansa. No-one's left me, I'm just alone.

Huomenna lauantaina levynjulkkareita juhlii Johannes Laitila eli siis minä. Soitan ekaa kertaa bändin kanssa julkisesti, ja vähän tietysti jännittää. Palasin juuri kenraaliharjoituksista, ihan hyvin meni, mitä nyt minua vaivaa vähän nuha, mutta sehän ei haittaa. Keikka on huomenna Helsingin Painobaarissa, soitto alkaa joskus kello 21.30:n jälkeen, pääsy on vapaa!

Tulkaa molempiin paikkoihin ja nykikää esimerkiksi hihasta! Jee!

Tässä vielä Facebookissa sijaitsevat tapahtumasivut:

Cats on Fire @ Kuudes linja, 6.4.

Johannes Laitila @ Painobaari, 7.4.

Laulu laululta: 12. I Think I'm Just Blind

Alun perin ajattelin, että Heartsin päätösraita olisi jokin muu, mutta nyt, rutkasti yli puoli vuotta levyn äänittämisen jälkeen, moinen ajattelu tuntuu jopa vähän erikoiselta. Olen täysin tottunut tähän kappaleeseen levyn päätöskappaleena.

Laulu taisi saada alkunsa marraskuussa 2010. Muistelen, että olin potenut jonkinlaista yksittäistä ja häiritsevää unettomuutta edeltävänä yönä, ja seuraavana aamuna heräsin ihan liian aikaisin. Aloin taas tehdä laulua, joka niiden ehkä kahden tunnin yöunien jälkeen toi orastavasti mieleeni Bright Eyesin Luan. Kaiketi moinen mielleyhtymä johtui siitä, että tämä lauluni on vähän samalla tavalla yksinkertainen, tai oikeastaan jopa yksinkertaisempi: neljä säkeistöä eri sanoin, ihan kuin jossain kansanlaulussa tai virressä tai semmoisessa. Mitä näitä nyt on.

I Think I'm Just Blind on jonkinlainen purkaus, jossa laulun otsikko on tullut mieleen vasta sanojen jälkeen. Alun perin tuossa oli viideskin säkeistö eräässä välissä, mutta päätin, ettei tiivistäminen tässä yhteydessä ole pahaksi.

Kappaleen loppu ja viimeinen säe on kuitenkin koko ajan pysynyt samana. Pitkälti niiden vuoksi tätä kappaletta on myös keikoilla ollut todella hienoa soittaa. Hienoa soittaminen on tietysti ollut myös siksi, että tämä kappale on minun kitarasoittotaidoilleni varsin sopiva ja yksinkertainen ja helppo.

--

Niinhän tässä nyt kävi, että levyn kaikki kappaleet on nyt esitelty. Jee! Levyn voi nyt kuulla kokonaisuudessaan ennakkoon kotisivultani!

Laulu laululta: 11. Palace of Glass

Palace of Glassin aloitus saattaa hyvinkin olla elämäni ensimmäinen kitarariffi, jos tuota nyt voi kitarariffiksi kutsua. Kun sitä ensi kertaa tapailin, ajattelin, että tämä kuulostaa vähän William Fitzsimmonsilta. Enää en muista, miksi.

Koska Palace of Glass sijoittui jo varhaisessa vaiheessa levyn kappalejärjestyksessä viimeistä edelliseksi, laulu on jäänyt vähän sivuosaan. Melodisesti etenkin kappaleen kertosäe ja sen stemmalaulut herättävät minussa jonkinlaista tyytyväisyyttä. Tyytyväinen olen myös loppupuolen rumpujen ja bassokitaran yhteistyöhön - moinen yhteistyö oli pään sisällä ihan selvää jo silloin, kun olin soittanut kappaleesta pelkän akustinen kitara -version joskus silloin, lokakuussa 2010.

Kappaleen Palace of Glass viittaa Helsingin Lasipalatsiin ja samalla kai jotenkin siihen, että lasi tavallaan särkyy helposti. (Runollista!) Samalla minusta tuntuu siltä, että oikeastaan levyn loppupuoli on tälle kappaleelle ihan oikea paikka. Sanotaanhan siinä muun muassa, että "I think I've said everything I am able to say now". Sellaisesta lauseesta nokkelimmat saattaisivat ounastella, ettei levy enää jatku kovin pitkään.

Laulu laululta: 10. All the Colours

Joistain asioista ei ole missään vaiheessa ollut pienintäkään epäilystä pään sisällä. Yksi niistä asioista on se, että All the Colours -kappaleen pitää myös lopullisessa muodossaan olla varsin pelkistetty kaikessa akustisuudessaan. Niinpä siitä tuli jopa pelkistetympi kuin alun perin olin ajatellut: livenä äänitetty laulu, jota äänittäessämme päätimme, että oikeankaltainen tunne on paljon tärkeämpää kuin äärimmäisen virheetön soitto.

All the Colours syntyi syyskuussa 2010, ja aika pian sen jälkeen siitä jo tuli kappale, jonka harvemmin osaan jättää sooloseteistäni pois. Kappale on saanut alkuperäisen innoituksensa eräästä blogitekstistä (ei omastani), jossa mainittiin vihreät ja siniset värivalot ja tunne jonkinlaisesta lentämään lähtemisestä ja varmasti jotain muutakin. Teemat kuulostivat potentiaalisesti lohdullisilta, ja samanaikaisesti olin keksinyt panna kitarani kapon yhdeksännelle nauhalle: syntyy etäisesti mandoliinimainen sointi.

Halusin jossain vaiheessa, että tämä laulu olisi ollut Heartsin päätösraita, mutta siitä tulikin nyt kolmanneksi viimeinen. Ehkä se puolustaa paikkaansa siinäkin.

Laulu laululta: 9. November

Levyn lauluista November on ainoa, joka on tehty ulkomailla, tarkemmin ottaen amsterdamilaisessa laivakontista opiskelija-asunnoksi jalostetussa tilassa. Laulun nimi on vähän kliseinen, mutta sattui olemaan marraskuu ja sattui satamaan ensilumi, jos sitä nyt ensilumeksi saattoi kutsua. Lunta satoi ehkä puolitoista senttiä, mikä tietysti riitti Amsterdamia ennen etelämpänä eläneille oivaksi kohkaamisperusteeksi. Se puolitoistasenttinenkin lumipeite suli pois saman illan aikana.

Olin ottanut Hollantiin syksyksi 2008 mukaani Technics-kosketinsoittimeni, muiston lapsuudestani. Soitin on sinänsä hirvittävä ilmestys kaikkine kosketushäiriöineen, mutta monet laulut on sillä aikoinaan tehty. Kuten tämä November. Enhän osannut vielä silloin kitaraa lauluntekomielessä soittaa, hyvä, jos muutenkaan.

Laulu on säilynyt koko lailla nykyisessä muodossaan niistä Amsterdam-ajoista asti. Ensiesityksensä se sai hollantilaisella open mic -klubilla, ja sen jälkeen se on satunnaisesti kuulunut keikkaohjelmistooni vähän kaikkialla. Olenpa sitä eräässä sivuprojektissakin kokeillut. Ensimmäisen levyn julkaisukeikallani debyyttilevyn kaikki 12 kappaletta oli soitettu, mutta koska piti soittaa encore (johon en silloin ollut osannut ollenkaan varautua), tämä tuli aivan spontaanisti mieleen, ja hyvä, että tuli.

Novemberista julkaistiin tammikuun alussa myös video, joka on kuvattu Lontoon metrossa. Sitä videota varten ystäväni Lauri kulki aika monta matkaa brittiläisissä aamu- ja iltapäiväruuhkissa. Itsekin olin moisilla kuvausreissuilla mukana kolmesti. Onnekas sattuma oli löytää alkukohtausta varten mitä sopivimmat liukuportaat. Samalla sitä videota kuvatessa sulkeutui tietynlainen ympyrä: toisen säkeistön "Let's mind the gap between the two of us" -säe oli saanut innoituksensa samasta liikennevälinejärjestelmästä kaksi ja puoli vuotta aiemmin.

Ilman Amsterdamia ja Lontoota tämä kappale olisi siis varsin toisenlainen. Ilman Amsterdamia ja Lontoota tätä kappaletta ei ehkä olisi olemassa.

Laulu laululta: 8. St. Catherine

Joskus en olisi ollenkaan uskonut, että saattaisin tehdä St. Catherinen kaltaisen laulun. Hämmennykseni kai johtuu siitä, että tässä laulussa on mukana joitain barokkipop-elementtejä. Ainakin tämä on vähän erilainen kuin monet muut tekeleeni. Erilaisuutta on jo vaikkapa se, että St. Catherine alkaa pelkällä laululla - vähän kuin CMX:n Discopolis-levyn Suljettu astia vuonna 1996. Mikään muu ei tätä siihen lauluun yhdistäkään.

St. Catherinen melodia syntyi samoihin aikoihin kuin levyn kakkosraidan The Second Time I Saw Youn. Hassua kyllä kappaleet ovat jotakuinkin tyystin toistensa vastakohtia. Kyse oli kesäkuusta 2010, televisiosta saattoi tulla jalkapallon MM-kisoja, mutta kuten niin monesti muulloinkin, en juuri silloin oikein saanut sanoja päähäni. Sanat löytyivät lopulta joskus lokakuussa, siinä elämäni kovimman lauluntekosuman tuoksinassa. Nimensä laulu on saanut yhdeltä brysseliläiseltä aukiolta, koska aukion nimi kuulosti tarkoitukseen lyyriseltä. Noin vuosi sitten kävin Montrealissa toteamassa, että siellä samaa nimeä kantaa kaupungin keskeisin kauppakatu.

Ajattelin pitkään, ettei St. Catherine mahdu Heartsille, mutta kun aloin tehdä laulusta instrumentoidumpaa bändiversiota, mieli muuttui. Kappaleesta rakentui sen verran erilainen ja hämmentävämpi, että tulin lopputulokseen, jonka mukaan tämä laulu tuo levylle jonkinlaista lisämaustetta.

Lisäksi tämä on levyn kappaleista ainoa, jolla on mukana soittimia, joita en itse soita. Matti Kari eli "Masa" nimittäin studiossa otti ensin tamburiinin kauniiseen käteensä ja ravisti sitä. Sen jälkeen hän otti trumpetin kauniisiin käsiinsä ja puhalsi sitä. Molemmat soittimet toivat kappaleeseen minusta miellyttävää lisäsointia, sellaista jopa Sufjan Stevens -henkistä, jos sillä korvalla tykkää asioita kuunnella.

Laulu laululta: 7. Earth Collides with the Sky

Earth Collides with the Sky on levyn lauluista tavallaan epämääräisin, tai ainakin se, jossa enemmänkin maalaillaan kuin ollaan kovin eksakteja tai tarkkoja. Eihän nimittäin maapallon ja taivaan kolarille tai sille, että se on juuri tämän kappaleen nimenä, ole oikein mitään sellaista selitystä, jonka osaisin antaa.

Tämä laulu syntyi lokakuun lopussa 2010, kun elin musiikintekomielessä elämäni toistaiseksi tuotteliainta aikaa. Valmiita kappaleita syntyi tuolla viikolla muistaakseni kuusi tai seitsemän: aina, kun edellinen oli valmis, siirryin seuraavaan. Siinä rytäkässä syntyi myös Earth Collides with the Sky, joka minua miellyttäneen melodiansa ja saamani positiivisen palautteen vuoksi mahtui helposti mukaan myös pitkäsoitolle.

Ajatuksenani oli tehdä laulusta jossain määrin unenomainen ja eteerinen. Kun soitamme tätä bändin kanssa, lopusta tulee hetkittäin peräti räyhäkäs.

Laulu laululta: 6. February

February on levyn kappaleista kaikkein uusin. Se on tehty nimensä mukaisesti helmikuussa, vuonna 2011, eli runsas vuosi sitten. Alun perin laulun nimessä puhuttiin myös pessimismistä, mutta jätin sen pois. Parempi olla ytimekäs, kuukauden nimi kun on ihan validi kappaleen nimi. Yhtä kaikki tämä laulu on vähän yliampuva jonkinlaisessa angstissaan. Tämä laulu on kuitenkin myös poppia. Tosin mikäpä tekemäni nyt ei olisi.

Olin päättänyt soittaa kappaleen alkupuolelle eräänlaista bossa nova -komppia. Sitten sai tuottaja-äänittäjäni noin yhden sekunnin aikana idean, että siitä bossa nova -kompista tehdään eräänlainen rumpukonepuksutus. Meni pari minuuttia, ja puksutus oli valmis, ja sitten se ajettiin tuohon, ja minusta se toi kivaa vaihtelua ja oli muutenkin hyvä. Akustisen kitaran, kosketinkilkkeen ja tuon mainitun puksutuksen yhdistelmä oli jokseenkin jännittävä.

Loppuun piti tietysti saada jonkinlainen eksploosio. Sellainen tehtiin. Samalla eksploosio aika osuvasti kuvaa, että laulun alkuperäisestä tunnelmasta oli tultu varsin kauas: kun kappale ensi kertaa sillloin helmikuussa oli syntynyt, se oli kokonaisuudessaan surumielistä folkia. Nyt siitä tuli loppunsa aikana jopa jotain etäisesti postrockin tai sellaisen kaltaista.

Lopulta laulun aiheuttanut olokin meni aika äkkiä pois, mitä tietysti en pitänyt huonona asiana. Syitä: soitin heti maaliskuun aluksi Tampereella keikan, mistä seurasi oikein hyvä mieli, ja lähdin alle viikkoa myöhemmin Pohjois-Amerikkaan kitara kainalossa. Väitän, että sellaista on kiva elämä.

Kuuntele kaikki tähän mennessä julkaistut Hearts-kappaleet Soundcloudista!

Laulu laululta: 5. No Pressure Nor Gravity

No Pressure Nor Gravity kuuluu niihin lauluihin, joista tuli jo ensimmäisten sointuhapuilujen aikana sellainen olo, että tästä nyt voisi tulla jotain. No, lopulta siitä tuli tällainen.

Laulu on tehty alkujaan erään vesisateisen sunnuntain iltana lokakuussa 2010. Tuli siinä jotenkin mieleen, että oikeastaanhan kaikki on mahdollista. Sellainen olo oli niinä aikoina tullut muun muassa Delay Treesin laulujen kuuntelemisesta, ja juuri sen yhtyeen päähäni luomasta tunnelmasta No Pressure Nor Gravity on saanut ehkä merkittävimmät vaikutteensa. Tokihan siinä oli muutakin päänsisäistä varmasti.

No Pressure Nor Gravity on minusta optimistinen laulu. Halusin tehdä kappaleen ensimmäisen b-osan jälkeisestä räjähdyksestä jokseenkin vimmaisen. Että nyt sitä painovoimaa ei sitten enää ole, ja tässäpä vain leijumme ilmassa kaikki. Kai sellainen ainakin hetken verran voisi olla ihan jännittävää. Kaikenlaiset moottoritiet ja kadut ovat teksteissäni usein toistuva teema, kuten tässäkin. Ehkä se sitten johtuu siitä, että moottoritiet ja kadut ovat minusta olleet aina jännittäviä, tai ainakin lapsuudessa ovat olleet. Ja totta puhuen ovat ehkä vieläkin. Ihana infrastruktuuri.

Jostain syystä juuri tämän kappaleen kakkossäkeistöön halusin soittaa tuollaisen käännetyn rumpukompin. Itse asiassa en edes miettinyt muita vaihtoehtoja. Jossain vaiheessa on sitäkin tullut pohdittua, että tästäkin kappaleesta olisi ehkä saanut pidemmän, mutta ei tämä tiiviyskään itseäni varsinaisesti haittaa.

Kaikki julkaistut Hearts-laulut ovat edelleen Soundcloudissa!

Laulu laululta: 4. Highway

Highway on Hearts Somewhere -levyni vanhin kappale. Se on tehty touko-kesäkuussa 2007, eikä sen jälkeen ole muuttunut kuin sovitus; sanat, soinnut ja melodiat ovat pysyneet samoina. Muutamat lähipiiriini kuuluvat ihmiset ovat sittemmin toivoneet Highwaysta virallisesti äänitettyä versiota, ja nyt, viimein, maaliskuussa 2012, sellainen putkahtaa julkisuuteen.

Highway on oman tuotantoni joukossa yksi ehdottomista suosikeistani. Tosin silloin, kun tämän laulun tein, en varsinaisesti osannut soittaa kitaraa - niinpä alkuperäinen vuosientakainen demo oli paljon pianovetoisempi ja kitarattomampi. Ehtipä laulun työnimikin olla kahden päivän ajan Autumnsong, silloin, kun sanoista vielä puuttuivat melkein kaikki.

Laulun tekstin suurimmiksi vaikuttajiksi osaan äkisti nimetä kaksi amerikkalaista lyyrikkoa: Ben Gibbard (The Postal Service, Death Cab for Cutie) ja Matthew Caws (Nada Surf). Molemmat kuuluvat suosikkilauluntekijöihini edelleen, vaikkakin Gibbardista on sanottava, että se on parilla viime levyllään vähän hukannut itseään, tai ainakin hukannut itsestään sen minuun vetoavan osasensa.

Laulu laululta: 3. To: Someone

Tämä Hearts Somewheren kolmosraita, nimeltään To: Someone, on yksi levyn kolmesta täysin akustisesta kappaleesta. Kaikki kolme laulua on äänitetty samalla periaatteella: livenä. Äänittäjäni Matti Kari oli sitä mieltä, että niin saamme aikaan parhaan tuloksen ja eniten tunnetta. Niin minä sitten istuin röykkäläisen kotistudion tarkkaamohuoneessa, soitin kitaraa ja lauloin mikrofonin eteen asetettuun popfiltteriin, jota itse tykkään ihan kaikessa hauskuudessani kutsua sylkisuojukseksi.

Kuten useat laulut, tämäkin syntyi vähän vahingossa ja ehkä vartissa. Nyt kun asiaa tarkemmin pohdin, To: Someone on levyn kappaleista toiseksi uusin - se syntyi kaiketi tammi- tai helmikuussa 2011, eli vain runsas vuosi sitten. Tekstikin syntyi kovin äkkiä. Niin käy yleensä silloin, kun ajatus laulun tunnelmasta ja siihen sopivista sanoista kirkastuu. Kirjoitin kirjeen.

Jokin kappaleessa on tavannut tuoda mieleeni ruotsalaisen Hello Saferiden, nuo soinnut varmaankin. Tämäkin kappale olisi voinut saada kovin toisenlaisen muodon, jos sitä oltaisiin alettu soittaa bänditreeneissä aiemmin. Levy oli jo äänitetty, kun yhtyeemme basisti Lilli ehdotti bändiversion tekemistä keikkoja varten. Sellainen tehtiin, ja onhan tätä rumpujensoittajan ja bassonsoittajan kanssa ihan ensiluokkaisen kivaa soitella. Jos tulette keikalleni, saatatte kuulla moista.

Kaikki tähän mennessä julkaistut Hearts Somewheren kappaleet voi käydä kuuntelemassa Soundcloudista!

Laulu laululta: 2. The Second Time I Saw You

Levyn kakkosraita sai alkunsa kesäkuussa 2010. Silloin syntyi tämän kappaleen melodia ja kertosäkeen "I'll let go of all my fears" -laulelu. Kesti kuitenkin aina seuraavaan tammikuuhun, ennen kuin kappale sai sisälleen muita sanoja. Sitä ennen olin kovasti yrittänyt kääntää englanniksi erästäkin helsinkiläistä kadunnimeä, mutta siitähän ei tullut mitään. Lopulta päätin keskittyä kadun ominaisuuksiin nimen sijaan. Niinpä kappaleeseen päätyi tämä jännittävä "lähellä sijaitseva umpikuja".

Itselleni kappale edustaa vähän sellaista häpeilemätöntä poppia - onhan laulun kestokin vain juuri ja juuri yli kaksi ja puoli minuuttia. Kuulun joskus vähän siihen koulukuntaan, että moinen mitta kappaleelle riittää. Minulle tämä kappale on jonkinlainen irtiotto sellaisesta akustisesta nysväämisestä (josta tietysti myös aivan valtavasti pidän). Sen verran menevä tämä laulu kuitenkin on, että minulla ei todellakaan ollut mitään muita vaihtoehtoja levyn kakkosraidaksi.

Äänitysvaiheessa tämä laulu oli muistaakseni kovin kivuton. Jopa laulun tuplaaminen osui kertaheitolla kohdilleen.

"Lähellä sijaitseva umpikuja" sijaitsee muuten Helsingin Sörnäisissä.

Laulu laululta: 1. Hearts Somewhere

Kuten jossain välissä ehkä olenkin maininnut, julkaisen uuden levyni Hearts Somewhere vajaan kahden viikon kuluttua, virallisesti keskiviikkona 28. maaliskuuta. Hämmästelin tässä juuri, että tuo ajankohta on melko pian. Siksi nyt alkaa juttusarja, jossa esittelen tulevan levyni 12 laulua yksi kerrallaan, levyllä olevassa järjestyksessä, ja kerron laulujen synnystä ja taustatekijöistä jotain, jos keksin tai osaan.

Levyn avausraita on levyn nimikkoraita, joka on ollut julkisuudessa jo viime viikosta. Nyt heti seuraavalla viikolla se on julkisuudessa uudestaan, koska olen järjestyksen - ainakin kappalejärjestyksen - mies.

Elettiin syyskuun loppua vuonna 2010, kun tuntui, että kitaran kanssa puuhastellessa syntyi kiinnostavia melodioita koko ajan. Syyskuun lopulla vuonna 2010 syntyi myös tämä sävellys ja teksti. Muistan, että A-osan soinnut ja melodia syntyivät miltei kertaistumalta, ja ennen kertosäkeeseen pääsyäni olin päättänyt, että kertosäkeessä pitää olla sanoja nopeasti, vähän yliampuvasti, räyhäkkäästi ja siten, että ne lauletaan jokseenkin korkealta. Halusin, että kertosäe olisi pakahduttavankaltainen. Kertosäkeestä tuli lopulta tuollainen.

Tekstiä innoitti kaikenlainen etäisyyden ja eksymisen tematiikka. Vähemmän yllättävästi olin innostunut erityisesti Elliott Smithin ja Conor Oberstin (Bright Eyes) joistain teksteistä. Halusin tavoitella jotenkin samankaltaista mutten kuitenkaan ihan samanlaista tunnelmaa. Jos haluaa yksinkertaistaa, voi kai ajatella, että säkeistöt ovat enemmän Elliottia, kertosäkeet Conoria.

Se, että kappaleen kertosäkeestä tuli jopa kliseistä poppia, oli paitsi ihan tiedostettua myös vähän tuotannollista sattumaa. Kun äänitin kappaleista esituotantodemoja studiosessioita varten, kappale sai vähän kaahaavamman luonteen. Kertosäe eli ja potki. Temponkin olin varmuuden vuoksi hilannut 160 iskuun minuutissa. Studiossa äänittäjäni ja osittainen tuottajani Matti Kari kuitenkin oli sitä mieltä, että 160 on liikaa. Tempoa hidastettiin kolmella pykälällä 157:ään.

Rummuissa oli silti harjaantumattomalle haastetta, enkä minä nyt kitarankaan varressa ollut siinä vauhdissa omimmillani. Itsepä olin kuoppani kaivanut. Jossain vaiheessa oli ajatuksena myös soittaa kertosäkeeseen tamburiinilla kuudestoistaosia, mutta siitähän ei tullut mitään. Paitsi ranne kipeäksi. Tamburiini-idean isä Matti oli vanhana tamburiininravistajana paljon lähempänä onnistumista kuin minä.

Minulla oli levyn nimeksi muitakin vaihtoehtoja kuin tämä laulu (pääosin kappaleiden nimien ulkopuolelta), mutta lopulta Hearts Somewhere alkoi kuulostaa otsikkotasolla ja rakenteellisesti pätevältä. Niin päädyin siihen. Myös avausraidaksi oli jossain vaiheessa muita vaihtoehtoja, mutta tällä kertaa teemaksi valikoitui ns. äkkilähtö.

Sarja jatkuu seuraavaksi kappaleella numero kaksi!

Sano ei

Kävelin aiemmin tällä viikolla johonkin (tiedän kyllä minne) salibandymailapussi olalla ja kuuntelin pitkästä aikaa vähän The Pains of Being Pure at Heartia mobiililaitteestani. Varta vasten panin laitteeni soittamaan Say No to Love -irtosinglejulkaisua, jonka olen aiemmin jotenkin ihan kokonaan onnistunut sivuuttamaan. Sehän on kiva laulu! Sehän voisi soida diskossa! Minun teki mieli jopa vähän tanssia! Jos minä olisin diskonpitäjä, voisin soittaa tämän laulun!

Videokin on hyväntuulinen. Ihan tulee sellainen olo, että tuohon bändiin voisi olla tosi kivaa kuulua. Voisi soittaa aurinkoisilla ullakoilla ja aurinkoisilla nurmikoilla ja kaikki olisi kivaa. Tämä on aika lailla samanlaista musiikkia kuin Belong-levyn monet kappaleet, mutta niin vain levyn ulkopuolella.

Ja muuten. Say No to Loven b-puoli Lost Saint on sekin hyvä laulu. Painsin tapauksessa kaikkein mainittavinta on, että laulu on aika erilainen kuin yhtyeen muu tuotanto, ja silti ihan hyvä laulu. Kyllähän sen jo Suede ja Manic Street Preachers aikoinaan ovat minulle opettaneet, että b-puolia kannattaa syleillä.

Tämän merkinnän olisin toki ihan hyvin voinut kirjoittaa myös silloin puolitoista vuotta sitten, kun asia olisi ollut mitenkään ajankohtainen, mutta kävi näin: kirjoitan merkintää nyt. Kappaleet tulevat kuunnelluiksi silloin, kun tulevat. Olen joskus huono seuraamaan aikaani. Ja sarja muita kehnoja tekosyitä.

Tapahtui eilen

Lyhyesti eilisiä (okei, toissapäiväisiä eli keskiviikkoisia) asioita nyt tässä.

1.

Päivällä täytin kirjekuoria saatekirjeillä ja pahvikantisilla levyillä. Tämä tietysti liittyy siihen, että julkaisen toisen pitkäsoittoni alle kolmen viikon päästä. Kesken kirjekuortentäyttöprojektin päätin hetken mielijohteesta julkaista täällä internetissä myös levyn nimikkoraidan. Se on tässä alla. Kuunnelkaa ja kommentoikaa kernaasti - kaikenlaiset lausunnot kiinnostavat!

2.

Illalla menin Kuudennelle linjalle, jonka lämmitysjärjestelmä ei toiminut. Piti hakea takki narikasta uudestaan ylle, ja kovin tiukkaa teki tarjeta senkään kanssa. Ei se mitään. Näin Koria Kitten Riotin keikan, mikä oli iloinen asia. Koria Kitten Riot soitti debyyttilevynsä kappaleen Golden, mikä niin ikään oli iloinen asia. Keikalla kuultiin myös kakkoslevyn kiva Playing Truant. Se oli tavallaan vähän kuin tuolla alapuolisen videon olohuoneessa, paitsi että Kuudes linja on rock-klubi ja mukana oli rumpali.

Sitten keikkansa aloitti Neat Neat, mutta siinä vaiheessa minulle oli noussut kuume, ja olosta oli muutoinkin tullut suorastaan hirveä. Jouduin tekemään jotain sellaista, jota harvemmin teen: lähdin keikalta kesken pois. En kyllä yhtään olisi halunnut. En voi kamalan tarkasti sanoa Neat Neatista juuri muuta kuin että ne olivat tosi taitavia ja tarkkoja soittajia ja että ensimmäinen kappale "meni ysiin" (tahtilajijargonia, öh) ja että laulajan äänestä tuli kovasti mieleen Musen Matthew Bellamy. Kertonee silti ihan hyvää Helsingistä musiikkikaupunkina, että tällaisia iltamia ja bändejä on.

Mutta niin - ilta jäi tosiaan kesken. Ennen keikkoja olo vielä oli aivan kelpo, etenkin silloin, kun dj soitti Nada Surfia. Tanssilattia vain oli täysin tyhjä. Are you dancing? Are you dancing at all? Niinpä. No, en minä sinne yksin kehdannut mennä tekemään tanssilattiabravuuriani, kyykkyhyppyä. (Reisilihakseni ovat merkittävät.) Sen sijaan istuin kylmällä sohvalla baaritiskin lähellä ja hymyilin orastavasti. Laulu antoi siihen syyn.

Keväästä, sätkynukeille surullisesta päivästä

Viime päivinä on ollut hyvä. Seuraavassa syitä.

Aurinko on paistanut. Säällä ei oikeastaan pitäisi olla vaikutusta mihinkään, mutta säällä on vaikutusta moneen.

Soitin keikan, jonka soittaminen tuntui erityiseltä ja erityisen hienolta, joltain sellaiselta, jota en koskaan unohda. Yleisöä nelisenkymmentä yhdessä 25-neliöisessä huoneessa, minulla kitara ja edessä televisiokamera. Ihmiset ja maailma tuntuivat hyviltä, kaikki oli epäkyynistä. Minusta sellaista voisi olla esimerkiksi aina.

Olen löytänyt uusia yhtyeitä, joista juuri nyt mainittavin on ruotsalainen Sad Day for Puppets, joka on olinaikanaan päässyt lipumaan ohitseni tyystin. Sad Day for Puppets on sopinut viime päivien paljaiden asfalttien näkemisiin ja kaduilta sulaneisiin lumiin vastaanpanemattomasti. Kuunnelkaa vaikka.

Sorrow, sorrow / come back tomorrow / there's no tears for you today.

Alkujaan Sad Day for Puppets löytyi perjantaina auringonvalossa tiskatessa. Yhtye tulee alkujaan Blackebergistä, Tukholman lähiöstä, ja paikathan toki aina kiinnostavat minua. Yhtyeen musiikkia on kuvailtu "melodioiksi metelin päällä", mistä toki voi tulla mieleen kaikkia sellaisia Jesus & Mary Chaineja ja muita. Jos suhteutan Sad Day for Puppetsin omiin suosikkiyhtyeisiini, ehkä tässä Teenage Fanclubin lauluharmoniat ja melodiat ovat saaneet mausteekseen The Pains of Being Pure at Heartin shoegazehenkisiä ääniä ja tunnelmia.

Sad Day for Puppetsin joissain kappaleissa on paljon sellaista, jolle minä olen kovin helppo maali. Vaikka tämä yhtye on paikoin ihan rockia, alta paistaa eittämättä nynnyys. Välillä minä olen päätynyt miettimään, että musiikkimakuni saattaa olla samanlainen kuin joillain kahdeksan vuotta nuoremmilla hipster'tytöillä. Niin, saattaa olla.

Ja ei haittaisi, vaikka aurinko paistaisi vastakin. Pidän auringosta.

(Tämä upotus on nyt tässä, koska yhtyeen tuotantoa on vähän huterasti saatavilla tällaisiin tarkoituksiin. Spotifyssa on kuitenkin paljon kivaa. Suosittelen tutustumaan.)

Tänään minä soitan olohuonekeikan

On niin, että soitan tänään, torstaina, 1. maaliskuuta, Pop In -olohuonekeikan Helsingin Töölössä. Kaikki te, hyvät lukijat, olette lämpimästi tervetulleita paikalle. Luvassa on akustisia versioita sekä Feathers-debyyttilevyni (2010) että vajaan kuukauden kuluttua julkaistavan toisen levyni Hearts Somewhere kappaleista. Ovet aukeavat osoitteessa Eteläinen Hesperiankatu 32 A kello 18.40, ja soitto alkaa kello 19, minkä jälkeen sisään ei enää pääse. Tapahtumasta saa lisätietoja esimerkiksi Facebookista.

Tulkaapa! Olen kovin innostunut ja täpinöissäni jo.

Headlights - January

Minulla on viime päivinä ollut sellainen olo, että uusien yhtyeiden löytäminen on tuntunut innostavalta. Olen rohkeasti kuunnellut jopa sellaisia trendikkyysmielessä hypetettyjä yhtyeitä, kuten vaikkapa, öö, M83:a. No, en päässyt järin pitkälle, kun jo totesin, että tätähän minä olen kuullut jossain indiediskossa mutta en kyllä enää kotonani jaksa. Musiikista puuttui jokin kosketustaso. Samalla tavoin olen vähän yrittänyt kuunnella noita ensi kesän Flow'hun tulevia tahoja, mutta eivät ne minusta kovin kiinnostavilta vaikuta. Harmillista sinänsä. Kai minä sitten olen jonkin tason nirso, mitä musiikkimakuun tulee.

On vastaan silti tullut hyviäkin yhtyeitä. Sellaisiin kuuluu muun muassa illinois'lainen Headlights, jota kuuntelin ensi kertaa nyt viikonloppuna. Jonkinlaista twee popia, luulisin, kivankuuloista indietä yhtä kaikki. Olen vielä ihan liian varhaisessa vaiheessa kuvaillakseni esimerkiksi yhtyeen levyjä kokonaisuuksina, vaikka sinänsä pidänkin suuresti musiikin kuuntelemisesta nimenomaan levymitassa. Tässä voin kuitenkin mainita, että muutaman Headlightsin kappaleen aikana olen jopa ihan havahtunut, tähän tapaan: oh. Viimeksi niin kävi äsken, kun ensi kertaa kuulemani Some Racing, Some Stopping -levyn (2008) päätösraita January alkoi soida. Tiedättekö, kun joskus jokin kappale vakuuttaa hyvyydestään ensikuuntelun noin kuuden ensimmäisen sekunnin aikana? Tämä kappale teki minulle juuri niin.

Haikeaa, surumielistä, pysähtynyttä, hieman unenomaista. Minulle tulee tästä vähän sellainen "ei sitten" -olo: ettei mitään tapahdu ja etteivät asiat liiku, ja vaikka niin onkin tavallaan ihan hyvä, niin silti haluaisi mennä johonkin, tehdä kaikkea ja olla vähän jossain muualla, ei juuri tässä juomassa teetä villasukat jalassa iltayhdeltätoista. Jotenkin sellaiselta tämä laulu kuulostaa. Tarkemmin en osaa määritellä, mikä minua tässä niin liikuttaa, mutta jokin liikuttaa. Joten julistan: Headlightsin January on valtavan hyvä kappale.

Johanneksen musiikkiblokki onnittelee yksivuotiasta Johanneksen musiikkiblokkia

Ajalla on sellainen ominaisuus, että se kuluu. Eikä siinä tietysti mitään, mutta kun ajan kuluminen konkretisoituu, tuntuu herkästi jännittävältä, kuten esimerkiksi juuri tänään, kun tämä musiikkiblogini täyttää tasan vuoden.

Kun aloitin tämän blogin, pelkäsin vähän, etten aina osaisi kirjoittaa - jossain vaiheessa kaikki elämässäni merkittävä musiikki olisi kuitenkin käyty läpi, ja uutta musiikkia ei aina löydy, ja musiikki ei aina tunnu. Välillä meno täällä on kieltämättä vaipunutkin vähän turhan elottomaksi, mutta sellaista kai sattuu toisinaan. Yritän skarpata vastedes!

Noin tämä blogi vuosi sitten alkoi. Alussa lumi tosiaan peitti kaupunginosan, ja vähällä oli, etteikö samainen ajatus olisi ollut tosi ajankohtainen myös tänään, mutta sellaiseen sää on jo turhan loskainen, enkä halua liiaksi toistella. Itse musiikkiin liittyvät ajatukset ovat tietysti silti edelleen samoja. Kaunis indiepop on parasta musiikkia.

Tämän blogin elinaikana on ehtinyt sattua jotain. Olen tehnyt levyn, jonka julkaisen noin kuukauden päästä. Olen matkustanut kuukauden verran Pohjois-Amerikassa. Olen käynyt soittamassa kitaraa ja laulamassa montrealilaisessa kahvilassa, mikä oli koko lailla maailman kivointa, ja erinäisissä helsinkiläisissä ja tamperelaisissa baareissa, ja yhdessä kirjakaupassa, ja juhannuksena Saimaan rannalla, ja heinä- ja elokuun vaihteessa lohjalaisella maaseudulla ja heinäkuussa hattulalaisella maaseudulla.

Tämän blogin elinaikana olen myös nähnyt esiintymislavalla The Pains of Being Pure at Heartin, William Fitzsimmonsin (kahdesti!), Ewert & The Two Dragonsin, Koria Kitten Riotin, Rubikin, Manic Street Preachersin, Bright Eyesin, Delay Treesin, Black Twigin, French Filmsin ja varmaan joitakuita muitakin, joiden mainitseminen tässä näkyy jäävän oudosti väliin.

Koska en nyt keksi tälle tekstille sattuvampaakaan lopetusta, mainitsen, että tanskalaista Alcoholic Faith Mission -yhtyettä en ole nähnyt esiintymässä tämän blogin elinaikana - blogi syntyi vajaan kuukauden verran liian myöhään. Tänä iltana palasin tähän kappaleeseen, yli vuoden tauon jälkeen. Kaunis laulu se on edelleen.