Amsterdamista, Amsterdamille

Kun bussi kaarsi toissa päivänä Amsterdamiin, tuntui jännittävältä. Asuinhan kaupungissa kolme vuotta sitten yhden lukukauden verran, mikä tietysti saa aikaan sen, että kaupunkiin muodostuu vahvahko tunneyhteys. Samalla on käynyt niin, että jotkin laulut maailmassa muistuttavat minua Amsterdamista enemmän kuin mistään muusta.

Tässä on hätiköity kokoelma minun Amsterdam-musiikkiani.

Say Hi to Your Mom: Hooplas Involving Circus Tricks

Löysin amerikkalaisen, turhan arvelluttavasti nimetyn Say Hi to Your Mom -yhtyeen (sittemmin pelkkä Say Hi) juuri ennen lähtöäni Hollantiin. Niinpä Amsterdam-alkuaikoinani kuuntelin runsaasti Numbers & Mumbles -levyä, jolla myös tämä kappale on. Tunnelma on vähän postalservicemäinen ja enimmäkseen yksinkertaisen pop, ja minä pidän siitä. En tiedä kovin monta muuta ihmistä, joka pitäisi, mutta minusta heidänkin olisi hyvä suoda yhtyeelle mahdollisuus. Yhtye nimittäin on nimeään parempi. Tai no, ei se mikään yhtye sillä lailla varsinaisesti ole, lähinnä Eric Elbogenin yksinäisehkö musiikkiprojekti.

Frightened Rabbit: Head Rolls Off

Frightened Rabbitin Midnight Organ Fight on minusta yksi maailman parhaista levyistä, ja sitä levyä kuuntelin ensi kertaa nimenomaan joulukuisessa Amsterdamissa. Tähän olisi voinut valikoitua levyltä miltei mikä tahansa kappale, mutta nyt siihen valikoitui tämä.

I'll make tiny changes to earth.

Elliott Smith: Ballad of Big Nothing

Amsterdam on myös kaupunki, jossa sain ensikosketukseni Elliott Smithiin kuuntelemalla Either/Or-levyä. Parhaiten marraskuussa jäi mieleen kaunis Angeles, mutta koska sekin laulu on joskus tähän julkaisualustaan upotettu, upotan tähän nyt toisen jo silloin mieleenjääneen, Ballad of Big Nothingin. Vasta vuotta myöhemmin Elliott oli minulle oikeasti tärkeä.

Sufjan Stevens: John Wayne Gacy jr.

Niihin aikoihin kuuntelin runsaasti myös Sufjan Stevensiä, jonka kappale John Wayne Gacy jr. muistutti minun pääni sisällä kovasti juuri yllä mainitsemaani Angelesia. Kaunista, niin ikään.

MGMT: Time to Pretend

Olisihan tässä ihan yhtä hyvin voinut olla myös se superhitti Kids, mutta koska siitä laulusta ei enää voi tulla mieleen kuin hihittelevä Teemu Selänne, on valittava Oracular Spectacular -levyn kahdesta tunnetuimmasta laulusta tämä.

---

Ei varmasti mitään maailmoja mullistavaa uutta musiikkia teille, hyvä lukijakunta, mutta nämä laulut nyt vain sattuvat olemaan merkittäviä. Niillä siis mennään.

Musiikki-i'istä: 24 - Amsterdam ja ensikosketuksia

Last.fm on tavallaan hieno musiikkipalvelu. Kesällä 2008 siivosin silloista asuntoani rakkaassa Merihaassa ja kuuntelin jotakin Last.fm-musiikkipalvelun suositusradiokanavaa. Totta puhuen en tainnut siivota, muuten ei olisi muistikuva esimerkiksi tästä kuulemastani laulusta niin selkeä.

Bändin nimi ei nyt ensisilmäyksellä vakuuttanut, ja sittemmin yhtye tai oikeammin pelkkä Eric Elbogen onkin lyhentänyt sen varmasti siedettävämpään muotoon Say Hi. Jostain syystä jokin siinä musiikissa silloin minua viehätti. Yksinkertaisuus ehkä. Aika harva ympärillä oleva ihminen siitä ainakaan yhtään innostui, varmaan juuri siitä syystä, että musiikista tavallaan puuttui kaikki sisältö, paitsi että minusta siinä oli kaikki tarvittava sisältö: jokin tuntui.

Sitten muutin Amsterdamiin.

Say Hi oli vahvasti Amsterdam-musiikkia. Sitä oli myös muun muassa Sigur Rósin haukuttu poppilevy Med suth i eyrum vid spilum endalaust, josta pidin kyllä myös kovasti. Vuoden aikana tuli nähtyä Sigur Rós peräti kahdesti, Kulttuuritalolla ja siellä Amsterdamissa. Molemmat keikat olivat mietoja pettymyksiä, mutta ehkä silti näkemisen arvoisia. Tuli ainakin todettua, etten minä ehkä ole sellainen huminatyyppi kuin monet muut sen yhtyeen kuulijat. Mutta oli sillä poppilevyllä silti hetkensä, sanoi kuka muu tahansa nyt mitä muuta tahansa.

Amsterdamissa oli kivaa ja joskus myös jännän irrallisella tavalla haikeaa, sillä tavalla haikeaa, että elämä kumminkin oli tietääkseni hyvää. Jonain iltana istuin sikäläisessä asumuksessani tietokoneen ääressä, join punaviiniä tai teetä ja kuuntelin tätä. Silloin en oikeastaan arvannut sitä merkitystä, jonka se musiikki ja se tekijä saisi myöhemmin aikaan päässäni. Niin, Elliott.

Amsterdamin loppusyksyyn kuului myös matka Brysseliin. Sieltä mukaan tarttui Frightened Rabbitin levy, jota jo puinkin. Amsterdamin viimeisinä ja niitä seuranneina aikoina Frightened Rabbit oli elämäni ainoita yhtyeitä. The Midnight Organ Fight vain on niin hieno levy. I'm David, please.

Palasin Amsterdamista Merihakaan tammikuussa. Oli aivan järkyttävän harmaata ja pimeää, ja samalla moinen havainto sai aikaan erän kylmiä väreitä. Että tällaisessa paikassa minä sitten asun, Euroopan oudoimmassa kolkassa, ja siinä on nyt jotain hienoa. Mutta musiikki, sitä ei ehkä ollut ympärillä yhtä paljon kuin joskus aiemmin oli ollut.

No, ainakin The Gaslight Anthem -yhtyettä silti kuuntelin. Niiden piti tulla keikalle Helsinkiin helmikuussa, mutta niiltä varastettiin jotain tavaraa Ruotsissa ja keikka lykkääntyi kesään. The '59 Sound -levyä tuli silti kuunneltua. Jotkut väittävät, että yhtye kuulostaa Bruce Springsteeniltä, mutta tykkäänpä tästä silti, kyllä tämä aina Brucen päihittää. Yhtye ei näytä siltä kuin kuuntelemani yhtyeet yleensä näyttävät, mutta väliäkö silläkään. Kiva tunnelma, haikeita lauluja.

Seuraavassa iässä bändimusiikin kuunteleminen sitten jotenkin lakkasi. Siitä lisää myöhemmin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 24-vuotiaana:

Frightened Rabbit - The Midnight Organ Fight

The Gaslight Anthem - The '59 Sound

Hello Saferide - More Modern Short Stories from Hello Saferide

Say Hi to Your Mom - Impeccable Blahs

Say Hi to Your Mom - Numbers & Mumbles

Say Hi - The Wishes and the Glitch

Sigur Rós - Med suth i eyrum vid spilum endalaust

Elliott Smith - Either/Or

We Are Scientists - Brain Thrust Mastery

It's loaded with references

Olen kuluvan viikon aikana kuluttanut aikaani New Yorkissa pitkälti ympäriinsä kävellen. Ympäriinsäkävelyni hetkinä olen usein kuunnellut iPodini koko sisältöä shuffle-asetus päälle kytkettynä.

Tässä kaupungissa se on ollut erityisen hämmentävää; joskus on tuntunut, että noin puolessa niistä iPodini lauluista mainitaan jokin paikka, joka on melkein tuossa. Sellainenhan tämä New York tietysti on. Sellainen taitaa olla myös tuo iPodini.

Muutama päivä takaperin paikallisessa keskuspuistossa kone arpoi korviini Death Cab for Cutien kappaleen Coney Island. Siitä tuli mieleen, että sielläpä pitää käydä. Lopulta kävin, laulun lauseissa oli totuutta.

Everything was closed at Coney Island, and I could not help from smiling.



Eräänä toisena päivänä olin matkustamassa junalla Brooklynin Williamsburgiin, ja tarkoitus oli jäädä L-junasta pois Bedford Avenuen asemalla. Mieleen tuli kuin tilauksesta Say Hi to Your Mom -yhtyeen (sittemmin pelkkä Say Hi) Pop Music of the Future -laulu, joka muuten on tosi hieno ja jota kuuntelin paljon runsaat kaksi vuotta sitten, ja siinähän se tyyppi jää junasta sillä samalla asemalla. (Palaan yhtyeeseen myöhemmin vielä. Kivaa yksinkertaista indiepoppia, jossa on paljon kaikkia vaatimattoman hienoja juttuja!)

[She] takes the L train to Bedford.



Bedfordin asemalla oli eräänä päivänä poikkeuksellisen kivaa odottaa junaa, koska siellä soitti poikkeuksellisen tasokas katusoittaja - tosin niitähän siellä nyt yleisemminkin pyörii. Piti kuulemisen seurauksena asettaa ämpäriin dollari. Soittajan viikset tulvivat asiaankuuluvaa ironiaa. Dollarin asettamisen hetkellä ironisten viiksien alta paistoi niin lämmin ja vilpitön hymy, että varmaankin kaikki siinä tilanteessa voittivat.

Kolmas satunnainen New York -kappale olkoon skotlantilainen. Frightened Rabbitin upean kakkoslevyn The Midnight Organ Fight kakkosraita I Feel Better kertoo laulun tekijän Scott Hutchisonin matkasta tähän kaupunkiin, ja se matka ei ilmeisesti mennyt kuten sen oli ollut tarkoitus. (Frightened Rabbit on muuten niin hyvä yhtye ja tämä kakkoslevy niin käsittämätön, että kirjoitan aiheesta varmasti vielä.)

I feel better, and better, and worse, and then better.



Näitä lauluja toki riittäisi vaikka kuinka. Minulle kaikkein merkittävin New York -laulu on ehkä Death Cab for Cutien Marching Bands of Manhattan, jota en kuitenkaan tähän tohdi upottaa, koska vastikään aiemmassa merkinnässä niin tein. Tämä kaupunki on niin hurja, ettei näiden viittausten pohtimiselle tahdo tulla päätöstä ollenkaan.

Joskus tuo aiemmin mainittu iPod-arpominen johtaa tietysti myös aivan kummallisiin tilanteisiin. Niin kävi tässä vähän epätrendikkäämmässä Brooklyn-ympäristössä, jossa täällä majoitun ja jossa on kosolti rosoa. Epähygieenisen oloisia metrotunnelin portaita toissa päivänä lähestyessäni nimittäin soimaan pärähti Liekin Pienokainen, ja se jos mikä oli siihen tilanteeseen, hetkeen ja ympäristöön niin sopimaton kappale, etteivät sanat tahdo riittää. Siksipä se laulu oli juuri silloin kuunneltava kokonaan.