Levyhyllynkuunteluprojektini on edennyt kirjaimeen R. Olen tänään tässä juuri siivotessani tuskaillut Radioheadin Kid A:n kimpussa. Omistan levyn, mutta kuuntelin sen tänään läpi ehkä noin kolmatta kertaa, ja suureksi osaksi tylsältähän se tuntui edelleen. Sitten kun vielä sopivasti päivä tuntuu muutenkin merkityksettömältä ja tyhjältä ja epämiellyttävältä, tulee mielenosoituspäissään ajatelleeksi, että tämänpä levyn vien nyt divariin heti ensi tilassa.
Suunnitelmaksi sekin olisi tietysti jäänyt. En ole koskaan vienyt mitään divariin. Olen vain vienyt sieltä jotain pois, mikä tietysti näkyy.
Muistan joskus vuosia sitten yrittäneeni pitää Kid A:sta, koska niin kovin moni mielestäni aika hyvää musiikkia kuunnellut ihminen siitä suuresti piti. Eihän siitä tietysti silloinkaan mitään tullut, mutta yksi sen levyn kappaleista sai silloin itkemään. Muistin asian tänään, kuuntelin kappaleen ja itkin uudestaan. Jotenkin se nyt sopi tähän nimenomaiseen päivään, harmaaseen ja ihan liian tylsään.
Lähtökohtaisesti tällainen unenomainen humina on tietysti tylsää. Mutta jos vain melodia ja soinnut ja jokin ovat oikeassa paikassa, tätä kyllä jaksaa vaikka kuinka (jaksanhan Sigur Rósiakin, mitä niikseen tulee). Edelleen olen tietysti se Bends- ja Pablo Honey -tyyppi, joka tykkää suorasta indierockista tai enemmänkin -popista eikä tykkää siitä, kun hyvät bändit hukkaavat itsensä. Mutta no. Radiohead ei minusta olisi hukannut, jos kaikki sittemmin tulleet laulunsa olisivat tuollaisia. Että niihin tuntisi jotain sellaista syvempää ja selittämätöntä yhteyttä.
Tänä iltana on tainnut olla käsillä siitä harvinainen tilanne, että kotonani ja Helsingin Kulttuuritalolla on soinut samaan aikaan sama yhtye. Kyse on tietysti The Nationalista, joka soitti Helsingissä tänään ja soittaa Helsingissä myös huomenna. Huominen on näistä kahdesta päivästä se, jona The National soittaa muun muassa minulle.
Ensimmäistä kertaa en ole - ja tällaista sanontaa nyt sitten tällaisessa yhteydessä käytän, mitä pahoittelen - pappia kyydissä. Olen nähnyt The Nationalin aiemmin kahdesti, vuoden 2008 Ruisrockissa ja vuotta myöhemmän vuoden Ankkarockissa. Ruisrockin keikka oli henkeäsalpaavan hyvä, Ankkarockin keikka hämmentävän humalainen. Odotukseni huomisesta eivät ehkä ole aivan yhtä isot kuin monilla muilla, mutta odotukseni ovat kumminkin olemassa. Onhan The National tosi kiva nähdä ensi kertaa sisätilassa.
Oma The National -yhteyteni muodostui alkujaan Fake Empire -kappaleen välityksellä, kuten ehkä aika monella tämän maan asukilla. Marraskuussa 2007 taisin ostaa Boxer-levyn, josta kypsyi vähä vähältä mutta kuitenkin aika nopeasti yksi niiden aikojen minulle merkittävimmistä julkaisuista. Fake Empire on ehkä levyn hienoin laulu, mutta kyllä minuun vetosi silloin syvästi myös esimerkiksi kaunis Green Gloves.
Boxerin jälkeen ostin Alligatorin (2005). Se taitaa olla minulle kaikkein mieluisin yhtyeen levy. Ainakin sillä levyllä ovat yhtyeen minusta kaikkein parhaat kappaleet, kuten Secret Meeting, All the Wine, Abel ja Mr. November.
My mind's not right!
Mitenpä tämä viime vuonna ilmestynyt High Violet sitten? Odotin levyä kovasti, mutta ainakin toistaiseksi se on jäänyt pelkästään etäiseksi pettymykseksi. The Nationalin tuotannon voisin tavallaan tiivistää (osin epäreilusti) siten, että kaksi ekaa levyä ovat (sinänsä ihan kivaa) lämmittelyä, Alligatorilla on vahvin kappalemateriaali, Boxerilla vahvin ja kuulain tunnelma - ja High Violetilla jotain Alligatorilta ja Boxerilta tuttua tylsemmin ja sotkuisemmin esitettynä. No, vieläpä tässä on yksi yö ja yksi työpäivä aikaa yrittää saada High Violet haltuunsa, jos se vaikka sattuisikin onnistumaan. On siellä toki sentään tämä hieno Runaway-laulu, jonka soinnut ja melodia tuntuivat viime toukokuussa hyviltä.
Ai niin. Mainitsin aiemmin levyhyllyprojektistani. On käynyt hauskasti niin, että The Nationaliin etenin juuri maanantaina, ja nyt olen edennyt kuuntelussani lähelle Boxerin loppua. Vielä olisivat jäljellä Virginia EP ja niin, se High Violet. Ajoitus ainakin sattui olemaan sopiva. Mikäpä tosiaan olisi parempi tapa valmistautua keikkaan kuin kuunnella läpi yhtyeen kuusi pitkäsoittoa ja kaksi EP:tä?
Minulla on ollut elokuusta asti käynnissä tällainen levyhyllynkuunteluprojekti. En ole edistänyt sitä ihan koko musiikin kuuntelemiseen käyttämääni aikaa, tietenkään, mutta suuren osan kylläkin. Olen järjestänyt levyhyllyni niin, että artistit ja yhtyeet ovat keskenään aakkosjärjestyksessä. Levyt ovat sitten artisteittain tai yhtyeittäin julkaisujärjestyksessä. Tässä järjestyksessä minä siis levyhyllyäni kuuntelen, ja kun haluan projektia jatkaa, sitä on jatkettava sieltä, minne on kulloinkin jäänyt.
Joskus projektin edistäminen on ollut helpompaa, joskus vaikeampaa. Eilen ja tänään se on ollut helpompaa, sillä olen päässyt kuuntelemaan melko pitkästä aikaa kivaa brooklyniläistä Nada Surf -yhtyettä. Jotenkin tämä nyt sopii tällaiseen aamupäivään, jonka aikana aurinko paistaa verhojen läpi ja on perjantai. Häpeilemätöntä power pop -päästelyä, jonka näennäisen hyväntuulisen pinnan alla on koko ajan pientä surumielisyyttä ja eksymistä. Toiveikkuuttakin, tietysti. Nada Surf ei ole lohduton.
Nyt puhun tietenkin siitä Nada Surfista, joka minulle merkitsee. Sitä Nada Surfia kuulin ensi kertaa sattumalta helsinkiläisessä levykaupassa vuonna 2005, kun The Weight Is a Gift oli juuri ilmestynyt. Kuuleminen ei saanut ostamaan levyä, mikä on jälkeenpäin ihmetyttänyt. Sittemmin kyllä tutustuin yhtyeeseen hyvinkin läheisesti, ja osin sattumankin oikusta olen nähnyt ne jo kolmesti livenä.
Kieltämättä Nada Surfin alkupään tuotanto on jäänyt aika etäiseksi kaikkine amerikkalaisine college-elementteineen. Enkä minä totta puhuen tätä uusintakaan levyä (I Wish I Had a Hi-Fi) ole kuunnellut tai edes omista, koska siellä on vain covereita, joihin minulla on jostain syystä aina ollut hieman suhtautumisvaikeuksia. Itselleni Nada Surf kiteytyy vahvimmin levyihin Let Go (2003) ja The Weight Is a Gift (2005). Proximity Effect (1998) on sekin ihan hyvä, mutta kiusallisen epätasainen. Siellä on kumminkin merkkejä paljon paremmasta, kuten yksi suosikkilauluni, Slow Down.
Nada Surfin lyriikoista on tehty Euroopassa ainakin yksi väitöskirja (Auinger, Christian: The Hyperspace-Perspective in the Lyrics of Nada Surf, Wienin yliopisto, 2005). Harmillista kyllä en enää löydä sitä internetistä, vaikka vielä vuonna 2007 löysin. Muistan tutkimuksessa kerrotun, että lyriikat liikkuvat temaattisesti ilmassa, siis vaikka nyt avaruudessa, johan sen tutkimuksenkin nimi oli sellainen. Jossain yläviistossa kumminkin. Ja kyllähän minä leijailemisesta pidän.
Sen sijaan se, että Let Go -levystä on olemassa kaksi eri versiota, on vähän häiritsevää. Koska nimittäin se toinen versio on paljon parempi kuin tämä, jonka omistan. Levyn loppupään ärsyttävän L'Aventurier-coverkappaleen on tällä toisella versiolla korvannut kolme paljon parempaa laulua, joista suosikkini on End Credits. Eikä sitä ole hyllyssä. Harmillista.
