Tänä iltana on tainnut olla käsillä siitä harvinainen tilanne, että kotonani ja Helsingin Kulttuuritalolla on soinut samaan aikaan sama yhtye. Kyse on tietysti The Nationalista, joka soitti Helsingissä tänään ja soittaa Helsingissä myös huomenna. Huominen on näistä kahdesta päivästä se, jona The National soittaa muun muassa minulle.
Ensimmäistä kertaa en ole - ja tällaista sanontaa nyt sitten tällaisessa yhteydessä käytän, mitä pahoittelen - pappia kyydissä. Olen nähnyt The Nationalin aiemmin kahdesti, vuoden 2008 Ruisrockissa ja vuotta myöhemmän vuoden Ankkarockissa. Ruisrockin keikka oli henkeäsalpaavan hyvä, Ankkarockin keikka hämmentävän humalainen. Odotukseni huomisesta eivät ehkä ole aivan yhtä isot kuin monilla muilla, mutta odotukseni ovat kumminkin olemassa. Onhan The National tosi kiva nähdä ensi kertaa sisätilassa.
Oma The National -yhteyteni muodostui alkujaan Fake Empire -kappaleen välityksellä, kuten ehkä aika monella tämän maan asukilla. Marraskuussa 2007 taisin ostaa Boxer-levyn, josta kypsyi vähä vähältä mutta kuitenkin aika nopeasti yksi niiden aikojen minulle merkittävimmistä julkaisuista. Fake Empire on ehkä levyn hienoin laulu, mutta kyllä minuun vetosi silloin syvästi myös esimerkiksi kaunis Green Gloves.
Boxerin jälkeen ostin Alligatorin (2005). Se taitaa olla minulle kaikkein mieluisin yhtyeen levy. Ainakin sillä levyllä ovat yhtyeen minusta kaikkein parhaat kappaleet, kuten Secret Meeting, All the Wine, Abel ja Mr. November.
My mind's not right!
Mitenpä tämä viime vuonna ilmestynyt High Violet sitten? Odotin levyä kovasti, mutta ainakin toistaiseksi se on jäänyt pelkästään etäiseksi pettymykseksi. The Nationalin tuotannon voisin tavallaan tiivistää (osin epäreilusti) siten, että kaksi ekaa levyä ovat (sinänsä ihan kivaa) lämmittelyä, Alligatorilla on vahvin kappalemateriaali, Boxerilla vahvin ja kuulain tunnelma - ja High Violetilla jotain Alligatorilta ja Boxerilta tuttua tylsemmin ja sotkuisemmin esitettynä. No, vieläpä tässä on yksi yö ja yksi työpäivä aikaa yrittää saada High Violet haltuunsa, jos se vaikka sattuisikin onnistumaan. On siellä toki sentään tämä hieno Runaway-laulu, jonka soinnut ja melodia tuntuivat viime toukokuussa hyviltä.
Ai niin. Mainitsin aiemmin levyhyllyprojektistani. On käynyt hauskasti niin, että The Nationaliin etenin juuri maanantaina, ja nyt olen edennyt kuuntelussani lähelle Boxerin loppua. Vielä olisivat jäljellä Virginia EP ja niin, se High Violet. Ajoitus ainakin sattui olemaan sopiva. Mikäpä tosiaan olisi parempi tapa valmistautua keikkaan kuin kuunnella läpi yhtyeen kuusi pitkäsoittoa ja kaksi EP:tä?
Koko tuotannon läpi kuunteleminen voi tietysti herättää turhaa innostusta kappaleista, joita sitten odottaa koko keikan, eikä niitä kumminkaan soiteta.
VastaaPoistaNo, millainen oli? Vai tuleeko tästä virallinen keikka-arvio blogiin? (Haluan tietysti kuulla, että koko keikka oli pelkkää High Violetia.)
Läpikuuntelun aikana innostuin yllättävästi eniten Alligator-levyn laulusta The Geese of Beverly Road. No, sitäpä ei toki soitettu. Eikä Abelia. Saatan pukahtaa jotain tästä keikasta yleisemminkin, virallisuudesta en tosin tiedä, mutta lyhyesti voin sanoa jo tässä, että ihan ok se oli, ei täydellinen kylläkään, ja kuten oletettavaa: liikaa lauluja High Violetilta. Tosin niistäkin lauluista pari (ainakin Bloodbuzz Ohio) kuulosti nyt yllättävänkin hyviltä. Ei silti vieläkään ihan muodostunut yhteyttä uusimpaan levyyn, kaksi aiempaa ovat minusta edelleen paljon hienompia!
VastaaPoista