30.1.2012

Siitä, kuinka hienoa on, että Nada Surf on yhä Nada Surf

Nada Surf teki uuden levyn. Levy on mielestäni muun muassa todella hyvä, loistava, haikea, ja toiveikas. Ylipäätään nadasurfmainen. Ja jos levy on nadasurfmainen, on ihan päivänselvää, että sitten minä myös pidän siitä levystä paljon.

On ihmeellistä, että tämä kaikki tapahtuu juuri nyt, aikana, jona en yhtään olisi osannut odottaa, että Nada Surfin uusi levy olisi niin hyvä kuin se on. Niin moni vanha suosikkiyhtye kun on kuin huomaamatta valunut kategoriaan, jossa uudet julkaisut eivät enää kosketa, ja jotenkin olin onnistunut sijoittamaan sinne myös Nada Surfin - onhan kitaristi-laulaja-lauluntekijä Matthew Caws jo 44-vuotias, ja hetihän moisiin ikiin tulee suhtauduttua epäillen. Mutta sitten tulee tämä The Stars Are Indifferent to Astronomy, joka osoittaa, että Nada Surf on edelleen tunnistettavasti Nada Surf ja Matthew Caws tunnistettavasti Matthew Caws.

Asian voi todeta heti levyn avausraidasta Clear Eye Clouded Mind, jonka b-osassa Caws tuntuu taas kerran olevan eksyksissä juuri sillä tavalla, joka minuun Nada Surfin musiikissa niin suunnattomasti vetoaa.

All I feel is transition / when do we get home? / All I feel is transition / now to be alone / with a clear eye but a clouded mind.


Clear Eye Clouded Mind sisältää vahvoja power pop -kaikuja yhtyeen nuoruusvuosista, ja lisää nadasurfmaisuutta tulee heti seuraavassa Waiting for Somethingissä. Se alkaa vilpittömän kauniilla laulumelodialla, aivan kuin vuoden 2003 harvinaisuuslaulu End Credits (yksi yhtyeen parhaista, muuten). Tuollainen yksittäinenkin hetki voi ilmiselvästi saada tällaisia reaktioita aikaan. Olen aina (siis aina kun olen Nada Surfista tiennyt) pitänyt Cawsin laulumelodioista ja lauluäänestä. Tässä pääsevät molemmat hienosti oikeuksiinsa.


Minua voi aivan vapaasti haukkua helpoksi, mutta tällä levyllä monet yksinkertaisehkot hokemat tuntuvat vahvasti ja selittämättömästi koskettavilta. Kuten vaikkapa Jules and Jim -kappaleen kertosäe: I am lost in my mind when you go to sleep. Ehkä vain samastun eksyviin ihmisiin; taidan toisinaan olla sellainen itsekin.


Tällä - tai siis tälläkin - levyllä Matthew Caws suhtautuu asioihin lämpimästi ja lempeästi, niin, että välillä on helppoa olla kritiikitön. Caws kuuluu niihin musiikintekijöihin, jotka kiehtovat minua myös ihan vain ihmisinä. Voisi olla mielekästä vaikka tutustua. Sellainen kuva on jotenkin vain päässyt muodostumaan päähän paitsi levyistä myös kolmesta elämässäni näkemästäni Nada Surf -keikasta. Neljättä en panisi pahakseni.

Vaaditaan tietysti aikaa, että näin isoja asioita voi lähteä väittämään, mutta siitä huolimatta tuntuu jo nyt, että The Stars Are Indifferent to Astronomy on Nada Surfin parhaita levyjä. Ei ehkä ihan paras, mutta silti samassa sarjassa suosikkini Let Gon (2003) ja sen hienon seuraajan The Weight Is a Giftin (2005) kanssa. Toisin sanottuna on täysin mahdollista, että lopulta tämä on minusta vuoden 2012 paras levy.

19.1.2012

Päivä, jona lontoolainen musiikki

Aivan aluksi haluan kiittää kahta ihmistä.

Sitä, joka kirjoitti tuon, ja yhtä toista, joka niin ikään oli lukenut tuon tuossa edellä linkitetyn tekstin mutta sen lisäksi malttanut painaa tekstiin upotetun YouTube-videon play-painiketta, kuunnellut sen jälkeen muita YouTube-videoon upotetun yhtyeen kappaleita ja sitten vielä vasiten suositellut niitä minulle aiemmin tänään. Tämän kaiken seurauksena tietokoneeni toistaa juuri nyt Allo Darlin' -yhtyettä, jonka tekemästä musiikista pidän.


Silver Dollars on ehkä suosikkilauluni yhtyeen vuonna 2010 ilmestyneeltä debyyttilevyltä Allo Darlin'. Helppoa ja harmitonta ja kivaa ja hyväntuulista ja alakuloisuudelta pelastavaa ja mielekästä ja keksinköhän nyt tässä vielä joitain positiivisia adjektiiveja ajautumatta etäiselle sivuraiteelle. Jos nyt pyydettäisiin vertaamaan, Allo Darlin' on minusta 1) tarpeellisella rosoisuudella koristeltua Belle & Sebastiania, 2) liiasta rosoisuudesta riisuttua Girlsiä ja 3) liiasta ärsyttävyydestä riisuttua Hello Saferidea (esimerkiksi siksi, että näillä on naislaulaja ja jossain kappaleessa mainitaan 'Sweden' ja ehkä nämä voisivat tosiaan ihan hyvin sanoa tulevansa Ruotsista eikä kukaan epäilisi).

Allo Darlin' vaikuttaa Lontoossa, mutta tämä niiden laulaja, Elizabeth Morris, on Australiasta. Ja ehkä tuo Hello Saferide -yhteys sitten selittyy sillä, että Allo Darlin' on alkanut Morrisin sooloprojektina, aivan kuten Hello Saferide on Annika Norlinin sooloprojekti, ja Allo Darlin' voidaan määritellä twee popiksi, aivan kuten Hello Saferide voidaan.


Niinpä minä sitten tänään ajauduin kuuntelemaan myös Fanfarloa, vähän, kun nehän tulevat Lontoosta myös. Ja niilläkin on muualta (tällä kertaa Ruotsista) tullut (nimellä Simon Balthazar tunnettu) laulaja.

Fanfarloa ja Allo Darlin'ia yhdistää lisäksi yksi muukin kiva asia. Molemmat ovat julkaisemassa tänä vuonna uuden levynsä. Fanfarlon Rooms Filled with Light ilmestyy 27. helmikuuta ja Allo Darlin'in Europe huhtikuussa. Allo Darlin'iin tutustuin vasta tänään, joten toisesta levystä kuuleminen saman päivän aikana on jopa vähän liiallista. Fanfarlo sen sijaan on vanha tuttu, ja debyyttilevy Reservoir oli niin hieno, että sen päihittäminen voi olla hankalaa. Etenkin, kun tämä tulevan levyn ensijulkaisu Replicate ei kuulostanut kovin hyvältä. Kappale nimeltä Deconstruction sen sijaan on parempi.


No, Fanfarlosta voi ainakin sanoa, että beirutmaisesta torvin höystetystä äänimaailmasta on mitä ilmeisimmin siirrytty elektronisempaan suuntaan, enkä ole ihan varma, onko se hyvä asia. Allo Darlin' saisi ainakin jatkaa aiemmalla linjallaan, enkä kyllä valittaisi.

17.1.2012

Kuukausia, kaikki levyt

Elokuussa 2010 alkanut projekti tuli päätökseensä eilen, 16. tammikuuta 2012. Hommahan meni niin, että päätin vajaat puolitoista vuotta sitten kuunnella levyhyllyni läpi, alusta loppuun. Hylly sisältää, hmm, ehkä 300 levyä tai vähän yli, tai ehkä jotain sellaista, en ole varma saati laskenut, ja olen järjestänyt levyt niin, että artistit ovat keskenään aakkosjärjestyksessä ja artistien julkaisut keskenään julkaisujärjestyksessä. Ja aina, kun projektia suorittaa, pitää jatkaa siitä, mihin kulloinkin on jäänyt. Kuuntelin kyllä väleissä muutakin musiikkia, sitä en itse laatimissani säännöissä ollut toki kieltänyt. Ja kun osti uuden levyn, sellaisen, joka kuuluisi aiemmalle paikalle hyllyssä, se piti kuunnella kokonaisuudessaan läpi ennen kuin sai taas jatkaa. Se oli tavallaan fuskaamista.

Täten järjestetyssä levyhyllyssäni projekti päättyi Zen Cafen Vuokralaiseen, ja kun sen avausraita alkoi eilen iltapäivällä soida, tuntui ihan kiinnostavalta ja vähän hurjalta. Sillä hetkellä tajusin, että tämä alkaisi olla tässä, että nyt ei sitten olisi enää olemassa helppoa ratkaisua "haluan kuunnella musiikkia mutten tiedä mitä" -ongelmaan. Projekti, jonka en koskaan ajatellut loppuvan, loppui. Jälkioireet jatkuvat yhä, yli vuorokautta myöhemmin.


Levyhyllyssä oli paljon sellaista musiikkia, jota en nykyään enää kuuntele mutta jota projektin aikana oli pakko. Huonoimmatkin levyt oli rämmittävä läpi. Jotkin rämpimisistä olivat niin kokonaisvaltaisia, että otin levyn levyhyllystä pois ja siirsin sellaiseen erilliseen kasaan, jonka sisältämät cd:t ajattelin karkottaa asunnostani eli viedä divariin.

Sellaiset levyt olivat kuitenkin selkeässä vähemmistössä. Suurimmaksi osaksi kuunteleminen oli hyvinkin mielekästä. Esimerkiksi Zen Cafe, välillä Romuna-Vuokralainen, oli paljon parempaa kuin muistin. Ymmärtääpähän sitten myöhemmin niihinkin palata, ihan vailla ironiaa tai sellaista.

Kuuntelu-urakkani alkoi toissa vuoden elokuussa tietysti Absoluuttisen Nollapisteen Neulaisesta Jerkusesta (1994), enkä vieläkään ymmärrä, miten sellaiset täysi-ikäisyyttä hipovat nulikat ovat kyenneet tekemään musiikkia, joka huvittaa suuresti kaltaistani kymmenen vuotta vanhempaa. Kyse kuitenkin oli jokseenkin oudoista rovaniemeläisistä jätkistä, joiden hiukset olivat paksut ja pitkät ja silmälasien linssit paksut.


Projektin alkupäässä kuuntelin läpi myös The Antlersin Hospicen (2009), ja siihen nähden, että yhtyettä on kehuttu paljon (hei ne on vieläpä Brooklynista!) ja että pidin levystä projektin aikanakin, se on silti jäänyt sittemmin ihan paitsioon ja unohduksiin. Levy, joihin soisin vielä palaavani. Tämänkin kappaleen olemassaolon tajusin vasta myöhemmin.



Toki jossain vaiheessa tuli pitkästä aikaa kuunneltua myös (sittemmin hiljaiseloon vaipuneen) oman yhtyeeni The New Sovietin ainoa yksittäinen omakustanne-cd-r-ep Party (2009), joka sekin oli ajan jälkeen aivan kiinnostava uusvanha tuttavuus. Tähän maininta kissoista ja niiden hännistä ja häntien nostamisista.


Projektin loppupään kivoihin muistutuksiin kuului kotimainen Viola-indieyhtye, jonka yhden levyn olen ostanut vuottentakaisena pääsiäisenä Veljekset Keskiseltä, Etelä-Pohjanmaalta. Kaikista maailman paikoista. Koska Anything Can Stop Us -levyllä (2005) on (löytämiskykyjeni mukaan) rajallisesti upottamiseen soveltuvaa sisältöä, pannaan linkki: levyn lauluja voi kuunnella tuolla. Minä ihan pidän niistä.

Ja niin päättyi sekin projekti sitten. Nyt en tiedä mitä tekisin. Sillä erotuksella, että tiedän. Minun on esimerkiksi käytävä ostamassa cd-levyn sisällyttämiseen soveltuvia muovitaskuja.

11.1.2012

Johannes Laitila - November

Amsterdam, marraskuu 2008: Tein November-nimisen laulun, vailla mitään sen konkretisoituneempia tarkoitusperiä.

Helsinki, tammikuu 2012: Julkaisin November-nimisen laulun videon kera. (Videon on tehnyt Lauri Eloranta.) Laulu on mukana tulevalla levylläni Hearts Somewhere.

Johannes Laitila - November from Johannes Laitila on Vimeo.

8.1.2012

Riihimäen Hyvinkää

Riihimäkeläisyhtye Sister Flo lopetti, luki internetissä tällä viikolla. Itse yhtye on jäänyt minulle aina vähän etäiseksi, vaikka minullakin kyllä on ihan vahva radanvarsihistoria. Etäisyydestä voinee tosin enimmäkseen syyttää sitä, etten missään vaiheessa oikeastaan ole antanut yhtyeelle kunnon mahdollisuutta - toisin sanottuna Sister Flo -kokemukseni ovat jääneet vain yksittäisten kappaleiden varaan, eivät levyjen.

Yksi Sister Flon laulu on minun päässäni noussut yli muiden, enkä kaiketi ole tässä mieltymyksessäni ainoa.



Yhdeksi Sister Flon ansioista voi laskea sen, että yhtye on saanut Hyvinkään kaltaisen paikannimen (ja paikan) kuulostamaan kauniilta. Lähtökohtaisestihan Hyvinkään kaltainen paikannimi (tai paikka) ei ole lainkaan kaunis. Hyvinkää on kuin mähmää suussa. Hyvinkää on pesäpallokaupunki.

Mutta kun kaupungin nimeä toistellaan ylläolevaan tapaan, Hyvinkää on yhtäkkiä hyvä, samoin kuin olo, joka kaupungin nimen toistelusta tässä yhteydessä seuraa. Miten paradoksaalista!

Hyvinkäätä minulla ei tietysti ole omine taustoineni kovin paljon varaa haukkua. Tai ehkä juuri siksi on varaa. Uusmaalaiset radanvarsikaupungit ovat kieltämättä vähän melankoliansekaisia.

2.1.2012

Jouluspämmi

Joulu meni. Ei se mitään. Frightened Rabbitin jouluhenkinen laulu Cheap Gold tuli nimittäin eteeni vasta joulun jälkeen - sähköpostini kun oli tulkinnut yhtyeen mainostusviestin häpeilemättä roskapostiksi, mistä ei nyt tietenkään ollut kyse. Koska laulu toimii myös niinä ajankohtina, jotka eivät varsinaisesti ole joulua, jaan laulun tässä nyt.


Ja voi sentään. Frightened Rabbit ei koskaan petä. Ei koskaan. Cheap Gold on taas kerran sellainen laulu, josta vain heti tietää pitävänsä. Ei Frightened Rabbitin paras laulu (sellainen vaatisikin tosi paljon), mutta silti hieno. Välillä tuntuu siltä, että mitä ikinä Frightened Rabbit julkaiseekin, se on aina hyvää.

Samassa sähköpostissa muistutettiin myös vuonna 2009 BBC:lle kuvatusta Walking in the Air -lainakappaleesta. Vaikken ole koskaan perustanut joululauluista, ja vaikken ole koskaan perustanut tästäkään laulusta (kaikkien Nightwish-konnotaatioidensakaan vuoksi), tämä versio on jotenkin hyytävä. Minä niin pidän tuosta Scott Hutchisonin tavasta elää soittamissaan lauluissa. Näkyy kauas, ettei siinä ole mitään teennäistä.