When we went to Boston, there was a tv in the room.
Täällä ollaan, bostonilaisessa hostellissa. Päivä oli tietenkin aloitettava kävelemällä kaupunkia ympäri ja asettamalla korviin sopiva musiikki. Nyt sopivan musiikin tehtävää toimitti Au Revoir Simonen eka pitkäsoitto The Bird of Music, koska levyn seitsemäs raita Dark Halls oli ensimmäinen (ja toistaiseksi ainoa) mieleen tullut laulu, jossa tämä kaupunki mainitaan. Siinä Bostoniin kylläkin saavutaan monikon ensimmäisessä persoonassa, ja minä matkustan yksikössä. Menköön nyt silti.
Musiikki sopi tunnelmaan ja musiikki sopi hetkeen - vähän vahingossakin. Aamuyhdeksältä kaupungissa paistoi aurinko täysin siniseltä taivaalta. Paistaa vieläkin. Ja tuo Au Revoir Simonen levy on minusta todella aurinkoinen, vaikka toki hetkittäin surumielinen. Piti silti ihan istua Public Garden -puiston penkille istumaan ja hymyilemään ja toteamaan, että kyllä tässä elämässä nyt vain tapahtuu jotain ihan erityistä ja ennenkokematonta, vaikka on kai tällaisia oloja ennenkin tullut vastaan. Mutta se nyt ei olekaan oleellista, että ennenkin on jotain sellaista sattunut - se on oleellista, että juuri silloin sattui. Aloin tykätä Bostonista.
Au Revoir Simoneen törmäsin ensi kertaa kesällä 2007, ja se kuulosti silloin lupaavalta. Kovin syvää yhteyttä en heti osannut yhtyeeseen muodostaa. Yksi syistä saattoi olla se, että suhtauduin vähän pelokkaasti koneiden käyttöön musiikissa. Vieläkin suhtaudun vähän pelokkaasti, mutten yhtä.
Seitsemäntenä marraskuuta vuonna 2007 yhtye tuli nähtyä ensi kertaa livenä, ja meno oli niin sympaattista. Erika Forster, Annie Hart ja Heather D'Angelo seisoivat kukin omien kosketinsoittimiensa takana ja kämmäilivät. Siitä tuli jotenkin inhimillinen olo - itsellänikin oli kokemusta lavalla kämmäilemisestä, sanojen unohtamisesta ja siitä, etteivät sormet aina osu oikeisiin koskettimiin. Ja niin vain ne siellä tekivät samankaltaisia asioita, mutta onnistuivat silti kuulostamaan hyvältä. Ei ollut lainkaan ärsyttävää, vaikka tämänkaltaisessa musiikissa on minun tapauksessani toisinaan sellainenkin riski.
(Päivämäärän muuten muistan siksi, että Jokelassa ammuttiin aiemmin samana päivänä. Ulkona satoi räntää tai vettä vaakatasossa tai viistosti.)
Jostain syystä kaikki lupaavan debyytin tehneet bändit sitten lopulta vähän katoavat päästäni, ja niin kävi Au Revoir Simonellekin - kakkoslevy on jäänyt ihan liian harvalle kuuntelulle vaikka sen omistankin. Se tuntuu minusta vähän tylsältä levyltä. Pitää ehkä joskus yrittää uudestaan.
Tämä ekan levyn kakkosraita Sad Song on minusta niiden suurin hitti. Olin itse tehnyt sattumalta samannimisen laulun vuoden 2005 syksyllä, mutta eipä nyt mennä siihen.
Play me a sad song 'cause that's what I wanna hear.
Au Revoir Simone olisi ollut varmaankin ihan yhtä ajankohtainen kirjoitettava myös tuolla New Yorkin suunnalla, koska Brooklynin Williamsburgista nämäkin tyypit tulevat. Ajattelin kuitenkin olla siinä mielessä kaukaa viisas, etten pane näitä kaikkia bloginpitomuniani samaan koriin.
Nyt menen takaisin tuonne aurinkoon. Tuolla jossain on jokin paikka, jossa ilmeisesti voi soittaa jollekin yleisölle, joten yritänpä mennä sinne.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste New York. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste New York. Näytä kaikki tekstit
15.3.2011
14.3.2011
It's loaded with references
Olen kuluvan viikon aikana kuluttanut aikaani New Yorkissa pitkälti ympäriinsä kävellen. Ympäriinsäkävelyni hetkinä olen usein kuunnellut iPodini koko sisältöä shuffle-asetus päälle kytkettynä.
Tässä kaupungissa se on ollut erityisen hämmentävää; joskus on tuntunut, että noin puolessa niistä iPodini lauluista mainitaan jokin paikka, joka on melkein tuossa. Sellainenhan tämä New York tietysti on. Sellainen taitaa olla myös tuo iPodini.
Muutama päivä takaperin paikallisessa keskuspuistossa kone arpoi korviini Death Cab for Cutien kappaleen Coney Island. Siitä tuli mieleen, että sielläpä pitää käydä. Lopulta kävin, laulun lauseissa oli totuutta.
Everything was closed at Coney Island, and I could not help from smiling.
Eräänä toisena päivänä olin matkustamassa junalla Brooklynin Williamsburgiin, ja tarkoitus oli jäädä L-junasta pois Bedford Avenuen asemalla. Mieleen tuli kuin tilauksesta Say Hi to Your Mom -yhtyeen (sittemmin pelkkä Say Hi) Pop Music of the Future -laulu, joka muuten on tosi hieno ja jota kuuntelin paljon runsaat kaksi vuotta sitten, ja siinähän se tyyppi jää junasta sillä samalla asemalla. (Palaan yhtyeeseen myöhemmin vielä. Kivaa yksinkertaista indiepoppia, jossa on paljon kaikkia vaatimattoman hienoja juttuja!)
[She] takes the L train to Bedford.
Bedfordin asemalla oli eräänä päivänä poikkeuksellisen kivaa odottaa junaa, koska siellä soitti poikkeuksellisen tasokas katusoittaja - tosin niitähän siellä nyt yleisemminkin pyörii. Piti kuulemisen seurauksena asettaa ämpäriin dollari. Soittajan viikset tulvivat asiaankuuluvaa ironiaa. Dollarin asettamisen hetkellä ironisten viiksien alta paistoi niin lämmin ja vilpitön hymy, että varmaankin kaikki siinä tilanteessa voittivat.
Kolmas satunnainen New York -kappale olkoon skotlantilainen. Frightened Rabbitin upean kakkoslevyn The Midnight Organ Fight kakkosraita I Feel Better kertoo laulun tekijän Scott Hutchisonin matkasta tähän kaupunkiin, ja se matka ei ilmeisesti mennyt kuten sen oli ollut tarkoitus. (Frightened Rabbit on muuten niin hyvä yhtye ja tämä kakkoslevy niin käsittämätön, että kirjoitan aiheesta varmasti vielä.)
I feel better, and better, and worse, and then better.
Näitä lauluja toki riittäisi vaikka kuinka. Minulle kaikkein merkittävin New York -laulu on ehkä Death Cab for Cutien Marching Bands of Manhattan, jota en kuitenkaan tähän tohdi upottaa, koska vastikään aiemmassa merkinnässä niin tein. Tämä kaupunki on niin hurja, ettei näiden viittausten pohtimiselle tahdo tulla päätöstä ollenkaan.
Joskus tuo aiemmin mainittu iPod-arpominen johtaa tietysti myös aivan kummallisiin tilanteisiin. Niin kävi tässä vähän epätrendikkäämmässä Brooklyn-ympäristössä, jossa täällä majoitun ja jossa on kosolti rosoa. Epähygieenisen oloisia metrotunnelin portaita toissa päivänä lähestyessäni nimittäin soimaan pärähti Liekin Pienokainen, ja se jos mikä oli siihen tilanteeseen, hetkeen ja ympäristöön niin sopimaton kappale, etteivät sanat tahdo riittää. Siksipä se laulu oli juuri silloin kuunneltava kokonaan.
Tässä kaupungissa se on ollut erityisen hämmentävää; joskus on tuntunut, että noin puolessa niistä iPodini lauluista mainitaan jokin paikka, joka on melkein tuossa. Sellainenhan tämä New York tietysti on. Sellainen taitaa olla myös tuo iPodini.
Muutama päivä takaperin paikallisessa keskuspuistossa kone arpoi korviini Death Cab for Cutien kappaleen Coney Island. Siitä tuli mieleen, että sielläpä pitää käydä. Lopulta kävin, laulun lauseissa oli totuutta.
Everything was closed at Coney Island, and I could not help from smiling.
Eräänä toisena päivänä olin matkustamassa junalla Brooklynin Williamsburgiin, ja tarkoitus oli jäädä L-junasta pois Bedford Avenuen asemalla. Mieleen tuli kuin tilauksesta Say Hi to Your Mom -yhtyeen (sittemmin pelkkä Say Hi) Pop Music of the Future -laulu, joka muuten on tosi hieno ja jota kuuntelin paljon runsaat kaksi vuotta sitten, ja siinähän se tyyppi jää junasta sillä samalla asemalla. (Palaan yhtyeeseen myöhemmin vielä. Kivaa yksinkertaista indiepoppia, jossa on paljon kaikkia vaatimattoman hienoja juttuja!)
[She] takes the L train to Bedford.
Bedfordin asemalla oli eräänä päivänä poikkeuksellisen kivaa odottaa junaa, koska siellä soitti poikkeuksellisen tasokas katusoittaja - tosin niitähän siellä nyt yleisemminkin pyörii. Piti kuulemisen seurauksena asettaa ämpäriin dollari. Soittajan viikset tulvivat asiaankuuluvaa ironiaa. Dollarin asettamisen hetkellä ironisten viiksien alta paistoi niin lämmin ja vilpitön hymy, että varmaankin kaikki siinä tilanteessa voittivat.
Kolmas satunnainen New York -kappale olkoon skotlantilainen. Frightened Rabbitin upean kakkoslevyn The Midnight Organ Fight kakkosraita I Feel Better kertoo laulun tekijän Scott Hutchisonin matkasta tähän kaupunkiin, ja se matka ei ilmeisesti mennyt kuten sen oli ollut tarkoitus. (Frightened Rabbit on muuten niin hyvä yhtye ja tämä kakkoslevy niin käsittämätön, että kirjoitan aiheesta varmasti vielä.)
I feel better, and better, and worse, and then better.
Näitä lauluja toki riittäisi vaikka kuinka. Minulle kaikkein merkittävin New York -laulu on ehkä Death Cab for Cutien Marching Bands of Manhattan, jota en kuitenkaan tähän tohdi upottaa, koska vastikään aiemmassa merkinnässä niin tein. Tämä kaupunki on niin hurja, ettei näiden viittausten pohtimiselle tahdo tulla päätöstä ollenkaan.
Joskus tuo aiemmin mainittu iPod-arpominen johtaa tietysti myös aivan kummallisiin tilanteisiin. Niin kävi tässä vähän epätrendikkäämmässä Brooklyn-ympäristössä, jossa täällä majoitun ja jossa on kosolti rosoa. Epähygieenisen oloisia metrotunnelin portaita toissa päivänä lähestyessäni nimittäin soimaan pärähti Liekin Pienokainen, ja se jos mikä oli siihen tilanteeseen, hetkeen ja ympäristöön niin sopimaton kappale, etteivät sanat tahdo riittää. Siksipä se laulu oli juuri silloin kuunneltava kokonaan.
10.3.2011
Bright Eyes, Radio City Music Hall, New York, 9.3.2011
Nytpä tuli sitten Bright Eyeskin nähtyä. Keikka oli kyllä jossain määrin erityinen, mutta taas jäin kaipaamaan vähän turhan paljon.
No, keikkapaikkasta tuli kyllä samantien olo, että jotain erityistä tässä nyt on tekeillä. Radio City Music Hallin esiintymistila on teatterimainen, ja siihen tilaan mahtuu noin 6 000 ihmistä, kaikki istumapaikoille. Tämä keikka oli loppuunmyyty. Yhtäkkiä siellä huomasin, että oikeastaan jopa vähän jännitti.
Itse keikka oli, kuten odottaa sopi, hyvin painottunut tuoreimpaan levyyn. Aiemmin eilen kävelin sitä levyä kuunnellen Manhattanilla, ja on pakko myöntää, että aloin vähän pitää siitä - Shell Games ja Jejune Stars ovat hyviä lauluja, livenäkin. Harmillisesti esimerkiksi Haile Selassieta ei kuitenkaan soitettu.
Vanhemmilta levyiltäkin soitettiin kyllä lauluja, mutta eniten jäi harmittamaan, että ne kaikkein merkityksellisimmät laulut jäivät kuulematta. Vuoden 1998 Letting Off the Happinessilta soitettiin Padraic My Prince, muttei If Winter Endsiä. Fevers & Mirrorsilta soitettiin The Calendar Hung Itself ja An Attempt to Tip the Scales, muttei Sunrise, Sunsetiä. I'm Wide Awake It's Morningilta soitettiin kolme laulua, muttei Luaa tai First Day of My Lifea.
Melkein kaikissa lauluissa oli tiettyä massiivisuutta; Conor Oberstin lisäksi lavalla oli kuusi muuta soittajaa - ja kaksi rumpalia, joista toinen toimi välillä pelkkänä perkussionistina. Mutta kyllä tässä nyt vähän mieleen tuli, että miksi niitä rumpaleita pitää olla kaksi, kun yksikin todistetusti riittäisi. Tästä sitten seurasi se, että maltillisia kokoakustisia lauluja ei varsinaisesti kuultu: hiljaisin oli Oberstin yksin soittama uuden levyn Ladder Song. Ihan kiva laulu, mutta pianolaulu, ja minä olisin nyt niin halunnut kuulla edes yhden laulun, jota säestäisi lähinnä pelkkä Oberstin kitara.
Keikan hienoin hetki oli kappale Poison Oak, joka kuulosti paremmalta kuin levyllä, vaikka hyvältä se kuulostaa levylläkin. Ja sen alussa Oberst nimenomaan soittikin yksin.
Toinen hieno hetki oli Road to Joy, johon Bright Eyesin tiedetään lopettaneen keikkansa useasti. Ikävä kyllä nyt kappale soi encoressa toiseksi viimeisenä.
Encoren viimeisenä soi uuden levyn päätöskappale One for Me, One for You. Täysi antikliimaksi, vihainen olo jäi; kappale loppui taustanauhalta kuuluvaan miespuolisen tahon monologiin, kuten levylläkin. Bändi oli siinä vaiheessa jo lähtenyt lavalta, jonne se ei enää palannut. Sen monologin alle peittyi myös yleisön suurin pauhu, ja monologin päätyttyä syttyivät valot.
Tämä päätöskappalevalinta ärsytti siksi, että Bright Eyesilla olisi oikeasti sellaisiakin lauluja, joiden jälkeen ei enää edes voisi soittaa mitään.
Ärtymys kuitenkin unohtui, kun ulosmenojonossa joku amerikkalainen ilmeisen känninen nuorehko jätkä kysyi minulta sytyttämätön tupakka kädessään leikkisästi The Decemberists -yhteyksistäni: "Do you like The Decemberists? You look like Colin Meloy. Not a bad sign." Lausunnon totuudenmukaisuudesta on vaikeaa sanoa, mutta vähän kyllä nauratti. Sitten kävelin ulos ja valot olivat tosi kirkkaita, kuten nyt siinä ympäristössä valot tapaavat olla.
Ja on The Decemberists minusta ihan hyvä, välillä vähän turhan tasalaatuinen vain.
Bright Eyesiä lämmittelivät Wild Flag ja Superchunk. Wild Flag on portlandilainen neljän naisen rockyhtye, joka taisi soittaa eilen ensimmäisen keikkansa. Tähän pitää tietysti repiä mukaan Elliott Smith: Wild Flagin rumpuja soittaa Janet Weiss, joka on Elliottinkin kanssa soittanut. Itse yhtye oli hetkittäin kiva. Samaa voi sanoa Superchunkista. Tarkempi tutustuminen ennen keikkaa kun oli jäänyt.
Vielä pääesiintyjään palatakseni lavashow oli melkomoisen massiivinen - ja yleisössä paljon teinejä. Bright Eyesilla taitaa olla Amerikassa vähän tällainen lukioikäinen angstimaine. Hämmentävää. Häiritsevääkin.
No, keikkapaikkasta tuli kyllä samantien olo, että jotain erityistä tässä nyt on tekeillä. Radio City Music Hallin esiintymistila on teatterimainen, ja siihen tilaan mahtuu noin 6 000 ihmistä, kaikki istumapaikoille. Tämä keikka oli loppuunmyyty. Yhtäkkiä siellä huomasin, että oikeastaan jopa vähän jännitti.
Itse keikka oli, kuten odottaa sopi, hyvin painottunut tuoreimpaan levyyn. Aiemmin eilen kävelin sitä levyä kuunnellen Manhattanilla, ja on pakko myöntää, että aloin vähän pitää siitä - Shell Games ja Jejune Stars ovat hyviä lauluja, livenäkin. Harmillisesti esimerkiksi Haile Selassieta ei kuitenkaan soitettu.
Vanhemmilta levyiltäkin soitettiin kyllä lauluja, mutta eniten jäi harmittamaan, että ne kaikkein merkityksellisimmät laulut jäivät kuulematta. Vuoden 1998 Letting Off the Happinessilta soitettiin Padraic My Prince, muttei If Winter Endsiä. Fevers & Mirrorsilta soitettiin The Calendar Hung Itself ja An Attempt to Tip the Scales, muttei Sunrise, Sunsetiä. I'm Wide Awake It's Morningilta soitettiin kolme laulua, muttei Luaa tai First Day of My Lifea.
Melkein kaikissa lauluissa oli tiettyä massiivisuutta; Conor Oberstin lisäksi lavalla oli kuusi muuta soittajaa - ja kaksi rumpalia, joista toinen toimi välillä pelkkänä perkussionistina. Mutta kyllä tässä nyt vähän mieleen tuli, että miksi niitä rumpaleita pitää olla kaksi, kun yksikin todistetusti riittäisi. Tästä sitten seurasi se, että maltillisia kokoakustisia lauluja ei varsinaisesti kuultu: hiljaisin oli Oberstin yksin soittama uuden levyn Ladder Song. Ihan kiva laulu, mutta pianolaulu, ja minä olisin nyt niin halunnut kuulla edes yhden laulun, jota säestäisi lähinnä pelkkä Oberstin kitara.
Keikan hienoin hetki oli kappale Poison Oak, joka kuulosti paremmalta kuin levyllä, vaikka hyvältä se kuulostaa levylläkin. Ja sen alussa Oberst nimenomaan soittikin yksin.
Toinen hieno hetki oli Road to Joy, johon Bright Eyesin tiedetään lopettaneen keikkansa useasti. Ikävä kyllä nyt kappale soi encoressa toiseksi viimeisenä.
Encoren viimeisenä soi uuden levyn päätöskappale One for Me, One for You. Täysi antikliimaksi, vihainen olo jäi; kappale loppui taustanauhalta kuuluvaan miespuolisen tahon monologiin, kuten levylläkin. Bändi oli siinä vaiheessa jo lähtenyt lavalta, jonne se ei enää palannut. Sen monologin alle peittyi myös yleisön suurin pauhu, ja monologin päätyttyä syttyivät valot.
Tämä päätöskappalevalinta ärsytti siksi, että Bright Eyesilla olisi oikeasti sellaisiakin lauluja, joiden jälkeen ei enää edes voisi soittaa mitään.
Ärtymys kuitenkin unohtui, kun ulosmenojonossa joku amerikkalainen ilmeisen känninen nuorehko jätkä kysyi minulta sytyttämätön tupakka kädessään leikkisästi The Decemberists -yhteyksistäni: "Do you like The Decemberists? You look like Colin Meloy. Not a bad sign." Lausunnon totuudenmukaisuudesta on vaikeaa sanoa, mutta vähän kyllä nauratti. Sitten kävelin ulos ja valot olivat tosi kirkkaita, kuten nyt siinä ympäristössä valot tapaavat olla.
Ja on The Decemberists minusta ihan hyvä, välillä vähän turhan tasalaatuinen vain.
Bright Eyesiä lämmittelivät Wild Flag ja Superchunk. Wild Flag on portlandilainen neljän naisen rockyhtye, joka taisi soittaa eilen ensimmäisen keikkansa. Tähän pitää tietysti repiä mukaan Elliott Smith: Wild Flagin rumpuja soittaa Janet Weiss, joka on Elliottinkin kanssa soittanut. Itse yhtye oli hetkittäin kiva. Samaa voi sanoa Superchunkista. Tarkempi tutustuminen ennen keikkaa kun oli jäänyt.
Vielä pääesiintyjään palatakseni lavashow oli melkomoisen massiivinen - ja yleisössä paljon teinejä. Bright Eyesilla taitaa olla Amerikassa vähän tällainen lukioikäinen angstimaine. Hämmentävää. Häiritsevääkin.
9.3.2011
This is the first day of my life
Niinhän siinä kävi, että lopulta tänne brooklynilaiseen kolmanteen kerrokseen päädyin. Nyt on keskiviikko. Toissapäivänä oli maanantai.
Maanantaiaamuna heräsin kotonani ja pakkasin viimeisiä asioitani. Tuli yhtäkkiä mieleen kuunnella musiikkia, ja minulle poikkeuksellisesti tuli mieleen kuunnella ihan joitain tiettyjä yksittäisiä lauluja, olihan hetki erityinen, kuten sellaiset maasta lähtemisen hetket usein ovat. Ajattelin kuunnella pitkästä aikaa Bright Eyesin First day of My Lifen vaikka se nyt onkin vähän kliseinen laulu. Mutta kyllähän kliseisistä jutuista saa tykätä!
Kävi niin, että pakahduin ihan suunniltani. Tämän laulun tapauksessa niin on kyllä käynyt aiemminkin. Laulun ensimmäinen säe tuntuu kaikessa yksinkertaisuudessaan niin uskomattoman erityiseltä.
This is the first day of my life.
(Laulusta on tehty myös musiikkivideo, mutta se on sietämätön. Älkää katsoko sitä, menee hyvä laulu väärille raiteille.)
No, tuollainen rakkauslauluksi tulkittava lauluhan se on, mutta minulle sen merkitys liittyi maanantaiaamuna johonkin vielä vähän abstraktimpaan tasoon. On mitä ilmiselvimmin olemassa ajatus siitä, että nyt on niin hyvin, että kaikki aiemmin tapahtunut tuntuu ihan merkityksettömältä. Sellaiselta minusta usein tuntuu nimenomaan niinä hetkinä, kun alkaa matka. Sellaiselta voi kyllä tuntua joskus muistakin syistä toki, myönnän.
Juuri nyt Bright Eyes on minulle muutoinkin ajankohtainen. Näen nimittäin yhtyeen tänään ensimmäistä kertaa, ja tähän kaupunkiin se oikeastaan ihan hyvin sopii. Bright Eyes ei ehkä ole elämäni merkittävin yhtye, mutta viime syksynä siihen muodostui aivan erityinen yhteys. Että näinkin ahdistunutta musiikkia voi tehdä!
Tutustuin Bright Eyesiin vuonna 2006 kuuntelemalla levyä Fevers & Mirrors (2000). Se oli silloin perushyvä. Viime syksynä pääsin yhtäkkiä levyyn sisään, ja siitä tuli loistava - kuuntelin levyä pimeässä huoneessa, syntyi vähän pelottava tunnelma. Pidän Fevers & Mirrorsista ehkä eniten kaikista Bright Eyesin levyistä, ja tässä kappaleessa levyn hyytävyys tiivistyy.
When was the last time you looked in the mirror? Cause you've changed, yeah, you've changed.
Ja tällaista musiikkia on julkaissut 20-vuotias Conor Oberst. Huh. Viime syksynä kuuntelin myös Bright Eyesin debyyttiä Letting off the Happiness (1998). Ja sellaista musiikkia on julkaissut 18-vuotias Conor Oberst. Huh. Levyn avausraita If Winter Ends on kaikessa kotikutoisuudessaan hienoa kuultavaa, yksi Bright Eyes -suosikeistani. Viime marraskuusta minusta nimittäin vähän tuntui, että talvi voisi loppua jo.
I swear that I'm dying, slowly but it's happening, and if the perfect spring is waiting somewhere, just take me there.
Ja niin se talvi sitten loppui, yhtäkkiä, ja täällä olen. Ennen illan keikkaa pitää käyttää vielä aikaa Manhattanilla kävellen ja muutamia vieraampia Bright Eyes -levyjä kuunnellen. Niihin kuuluu muun muassa viime kuussa julkaistu The People's Key. Olen kuunnellut levyn läpi kahdesti, ja niiden kertojen perusteella se on kyllä ihan hyvä. Bright Eyesille poikkeuksellisesti se levy on jopa aika tavanomaista ja suoraa indiepoppia, jopa -rockia, ja kyllähän sellaista nyt jaksaa kuunnella. Pakko silti myöntää, että jos tutustuisin Bright Eyesiin tämän levyn välityksellä, en ehkä innostuisi suuresti. Koska Bright Eyes on ennalta tuttu, innostuminen on helpompaa. Tai tiedäpä siitäkään. Kyllä minuun ehkä nimenomaan se tässä vetoaa, ettei niitä countryvaikutteita kamalasti kuule - samanlainen oli tilanne myös Fevers & Mirrors -levyn tapauksessa.
Bright Eyes on aika lailla täysin Conor Oberstin luomus, ja hänen sooloprojektinaanhan se alkoikin. Jokin osa materiaalista on niin rajua, ettei se mitenkään voi olla autobiografista. Minusta tuntuu, että jokin osa materiaalista kumminkin on. Bright Eyesissa ehkä kiehtovinta on lyriikka ja tapa esittää sitä. Lauseet tulevat suusta purkauksina, mikä kuulostaa siltä, että asiat vain on pakko sanoa juuri siten kuin ne sanotaan eikä mikään muu tapa kelpaa tai riitä.
Tältä illalta toivon useita lauluja näiltä levyiltä: Letting off the Happiness, I'm Wide Awake It's Morning (2005), Fevers & Mirrors. Ja sitten joitain yksittäisiä muilta. Toivottavasti ei tule ihan pelkkää The People's Keytä sentään, aiemmissakin on paljon hyvää.
Maanantaiaamuna heräsin kotonani ja pakkasin viimeisiä asioitani. Tuli yhtäkkiä mieleen kuunnella musiikkia, ja minulle poikkeuksellisesti tuli mieleen kuunnella ihan joitain tiettyjä yksittäisiä lauluja, olihan hetki erityinen, kuten sellaiset maasta lähtemisen hetket usein ovat. Ajattelin kuunnella pitkästä aikaa Bright Eyesin First day of My Lifen vaikka se nyt onkin vähän kliseinen laulu. Mutta kyllähän kliseisistä jutuista saa tykätä!
Kävi niin, että pakahduin ihan suunniltani. Tämän laulun tapauksessa niin on kyllä käynyt aiemminkin. Laulun ensimmäinen säe tuntuu kaikessa yksinkertaisuudessaan niin uskomattoman erityiseltä.
This is the first day of my life.
(Laulusta on tehty myös musiikkivideo, mutta se on sietämätön. Älkää katsoko sitä, menee hyvä laulu väärille raiteille.)
No, tuollainen rakkauslauluksi tulkittava lauluhan se on, mutta minulle sen merkitys liittyi maanantaiaamuna johonkin vielä vähän abstraktimpaan tasoon. On mitä ilmiselvimmin olemassa ajatus siitä, että nyt on niin hyvin, että kaikki aiemmin tapahtunut tuntuu ihan merkityksettömältä. Sellaiselta minusta usein tuntuu nimenomaan niinä hetkinä, kun alkaa matka. Sellaiselta voi kyllä tuntua joskus muistakin syistä toki, myönnän.
Juuri nyt Bright Eyes on minulle muutoinkin ajankohtainen. Näen nimittäin yhtyeen tänään ensimmäistä kertaa, ja tähän kaupunkiin se oikeastaan ihan hyvin sopii. Bright Eyes ei ehkä ole elämäni merkittävin yhtye, mutta viime syksynä siihen muodostui aivan erityinen yhteys. Että näinkin ahdistunutta musiikkia voi tehdä!
Tutustuin Bright Eyesiin vuonna 2006 kuuntelemalla levyä Fevers & Mirrors (2000). Se oli silloin perushyvä. Viime syksynä pääsin yhtäkkiä levyyn sisään, ja siitä tuli loistava - kuuntelin levyä pimeässä huoneessa, syntyi vähän pelottava tunnelma. Pidän Fevers & Mirrorsista ehkä eniten kaikista Bright Eyesin levyistä, ja tässä kappaleessa levyn hyytävyys tiivistyy.
When was the last time you looked in the mirror? Cause you've changed, yeah, you've changed.
Ja tällaista musiikkia on julkaissut 20-vuotias Conor Oberst. Huh. Viime syksynä kuuntelin myös Bright Eyesin debyyttiä Letting off the Happiness (1998). Ja sellaista musiikkia on julkaissut 18-vuotias Conor Oberst. Huh. Levyn avausraita If Winter Ends on kaikessa kotikutoisuudessaan hienoa kuultavaa, yksi Bright Eyes -suosikeistani. Viime marraskuusta minusta nimittäin vähän tuntui, että talvi voisi loppua jo.
I swear that I'm dying, slowly but it's happening, and if the perfect spring is waiting somewhere, just take me there.
Ja niin se talvi sitten loppui, yhtäkkiä, ja täällä olen. Ennen illan keikkaa pitää käyttää vielä aikaa Manhattanilla kävellen ja muutamia vieraampia Bright Eyes -levyjä kuunnellen. Niihin kuuluu muun muassa viime kuussa julkaistu The People's Key. Olen kuunnellut levyn läpi kahdesti, ja niiden kertojen perusteella se on kyllä ihan hyvä. Bright Eyesille poikkeuksellisesti se levy on jopa aika tavanomaista ja suoraa indiepoppia, jopa -rockia, ja kyllähän sellaista nyt jaksaa kuunnella. Pakko silti myöntää, että jos tutustuisin Bright Eyesiin tämän levyn välityksellä, en ehkä innostuisi suuresti. Koska Bright Eyes on ennalta tuttu, innostuminen on helpompaa. Tai tiedäpä siitäkään. Kyllä minuun ehkä nimenomaan se tässä vetoaa, ettei niitä countryvaikutteita kamalasti kuule - samanlainen oli tilanne myös Fevers & Mirrors -levyn tapauksessa.
Bright Eyes on aika lailla täysin Conor Oberstin luomus, ja hänen sooloprojektinaanhan se alkoikin. Jokin osa materiaalista on niin rajua, ettei se mitenkään voi olla autobiografista. Minusta tuntuu, että jokin osa materiaalista kumminkin on. Bright Eyesissa ehkä kiehtovinta on lyriikka ja tapa esittää sitä. Lauseet tulevat suusta purkauksina, mikä kuulostaa siltä, että asiat vain on pakko sanoa juuri siten kuin ne sanotaan eikä mikään muu tapa kelpaa tai riitä.
Tältä illalta toivon useita lauluja näiltä levyiltä: Letting off the Happiness, I'm Wide Awake It's Morning (2005), Fevers & Mirrors. Ja sitten joitain yksittäisiä muilta. Toivottavasti ei tule ihan pelkkää The People's Keytä sentään, aiemmissakin on paljon hyvää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)