Päivä, jona lontoolainen musiikki

Aivan aluksi haluan kiittää kahta ihmistä.

Sitä, joka kirjoitti tuon, ja yhtä toista, joka niin ikään oli lukenut tuon tuossa edellä linkitetyn tekstin mutta sen lisäksi malttanut painaa tekstiin upotetun YouTube-videon play-painiketta, kuunnellut sen jälkeen muita YouTube-videoon upotetun yhtyeen kappaleita ja sitten vielä vasiten suositellut niitä minulle aiemmin tänään. Tämän kaiken seurauksena tietokoneeni toistaa juuri nyt Allo Darlin' -yhtyettä, jonka tekemästä musiikista pidän.

Silver Dollars on ehkä suosikkilauluni yhtyeen vuonna 2010 ilmestyneeltä debyyttilevyltä Allo Darlin'. Helppoa ja harmitonta ja kivaa ja hyväntuulista ja alakuloisuudelta pelastavaa ja mielekästä ja keksinköhän nyt tässä vielä joitain positiivisia adjektiiveja ajautumatta etäiselle sivuraiteelle. Jos nyt pyydettäisiin vertaamaan, Allo Darlin' on minusta 1) tarpeellisella rosoisuudella koristeltua Belle & Sebastiania, 2) liiasta rosoisuudesta riisuttua Girlsiä ja 3) liiasta ärsyttävyydestä riisuttua Hello Saferidea (esimerkiksi siksi, että näillä on naislaulaja ja jossain kappaleessa mainitaan 'Sweden' ja ehkä nämä voisivat tosiaan ihan hyvin sanoa tulevansa Ruotsista eikä kukaan epäilisi).

Allo Darlin' vaikuttaa Lontoossa, mutta tämä niiden laulaja, Elizabeth Morris, on Australiasta. Ja ehkä tuo Hello Saferide -yhteys sitten selittyy sillä, että Allo Darlin' on alkanut Morrisin sooloprojektina, aivan kuten Hello Saferide on Annika Norlinin sooloprojekti, ja Allo Darlin' voidaan määritellä twee popiksi, aivan kuten Hello Saferide voidaan.

Niinpä minä sitten tänään ajauduin kuuntelemaan myös Fanfarloa, vähän, kun nehän tulevat Lontoosta myös. Ja niilläkin on muualta (tällä kertaa Ruotsista) tullut (nimellä Simon Balthazar tunnettu) laulaja.

Fanfarloa ja Allo Darlin'ia yhdistää lisäksi yksi muukin kiva asia. Molemmat ovat julkaisemassa tänä vuonna uuden levynsä. Fanfarlon Rooms Filled with Light ilmestyy 27. helmikuuta ja Allo Darlin'in Europe huhtikuussa. Allo Darlin'iin tutustuin vasta tänään, joten toisesta levystä kuuleminen saman päivän aikana on jopa vähän liiallista. Fanfarlo sen sijaan on vanha tuttu, ja debyyttilevy Reservoir oli niin hieno, että sen päihittäminen voi olla hankalaa. Etenkin, kun tämä tulevan levyn ensijulkaisu Replicate ei kuulostanut kovin hyvältä. Kappale nimeltä Deconstruction sen sijaan on parempi.

No, Fanfarlosta voi ainakin sanoa, että beirutmaisesta torvin höystetystä äänimaailmasta on mitä ilmeisimmin siirrytty elektronisempaan suuntaan, enkä ole ihan varma, onko se hyvä asia. Allo Darlin' saisi ainakin jatkaa aiemmalla linjallaan, enkä kyllä valittaisi.

Musiikki-i'istä: 25 - hyssyttelystä asiaan

Syksy vuonna 2009 tuntui jotenkin uudelta, jännittävältäkin, sopivasti haikealta. Tällaisiin aikoihin liittyy tapauksessani useasti tunne musiikin tärkeydestä ja hyvyydestä. Ja miksikö syksy tuntui uudelta? Siksi, että musiikki oli oikeastaan uutta. En koskaan ollut erityisemmin pitänyt akustisista lauluista, koska kyllähän nyt rummut pitää olla. Sitten tuli Elliott Smith elämään.

No, tässä kappaleessa on kylläkin rummut, ja tämä kappale on enemmänkin konventionaalinen pophitti kuin laulaja-lauluntekijän hengentuote, mutta silti tai ehkä juuri osin siksikin siitä kovasti pidin. Syksyn 2009 laulu, vahvasti.

Olin kuunnellut edellisessä iässäni koneellani ollutta Either/Or-levyä (loistava!), mutta vasta syksy 2009 ja levyt XO ja Figure 8 saivat ymmärtämään, että tässä on nyt kaikki. Sen jälkeen avautui se Either/Orkin. Ja oikeastaan ihan kaikki muu Elliott Smith myös. Elliottin levyjä kuunnellessa päätin lopulta lokakuussa ottaa yhteyttä Tampereella asuvaan ystävääni, joka joskus oli puhunut jostain soololevyn kaltaisesta ja että hän voisi siinä projektissa auttaa. Alkoi syntyä säkeitä, alkoi syntyä melodioita, alkoi syntyä lauluja, aloin soittaa kitaraa. Että kiitos vaan, Elliott, sinulla taisi olla elämääni lähtemätön ja järjettömän iso vaikutus.

Ja kun akustisen musiikin makuun olin päässyt, kuvioihin asteli myös parrakas yhdysvaltalainen William Fitzsimmons, jonka kolme levyä oli pakko tilata sinä samana päivänä, kun graduani kirjoittaessani ensi kertaa William Fitzsimmonsia ylipäätään kuulin. Niin ne levyt sitten olivat minulla lopulta. Levyt luovat oivan tunnelman, surumielisen mutta myös toiveikkaan. Ja voi että sitä tunnetta, joka syntyi, kun Fitzsimmonsin näki soittamassa täyteen ahdetussa Semifinalissa Helsingissä marraskuussa 2009. Silloin silmät ensin kostuivat ja sitten aukenivat, mikä tuntui niin eheyttävältä että olin haljeta, paradoksaalista kyllä. William Fitzsimmonsin Helsingin-keikka menee ehkä minun elämäni viiden parhaan keikan joukkoon - sillä oli silloin kovin rajusti merkitystä. (Lumisessa Torontossa viime maaliskuussa sama tekijä ei päässyt samalle henkilökohtaisuuden tasolle, mutta siitä ei nyt ollutkaan puhe.)

Niinä aikoina oli jotenkin sopivaa, että päädyin kuuntelemaan myös Bon Iveriä. Sekin sopi tunnelmaan, siihen kaikkeen. Oli ehkä joulukuu.

Samalla syntyi omiakin lauluja, monia lauluja, ja niistä muodostui ensimmäisen levyni runko. Helmikuussa alkoivatkin sitten levyn äänitykset, ja muun musiikin kuuntelu jäi vähemmälle. Sen jälkeen mentiin kuitenkin taas.

Maaliskuun viimeisenä päivänä lähdin matkalle Pohjois-Amerikkaan. Matkaa edeltäneenä tiistaina olin ostanut Fanfarlo-yhtyeen debyyttilevyn Reservoir. Kun Hakaniemenrannassa paistoi vuoden ensimmäinen kevätaurinko ja selässä oli iso rinkka, minua hymyilytti. Niitä hetkiä, jotka eivät unohdu.

Se oli minulle lopulta San Francisco -musiikkia, mitä vahvimmin, koska sinne ensiksi Helsingistä silloin lähdin. San Franciscosta tuli minulle rakas, tietysti. Sieltä ostin myös The Pains of Being Pure at Heartin ensimmäisen levyn. Olin kuunnellut sitä vähän Spotifysta silloin ja miettinyt, että ehkä ihan hyvä bändi, mutten ollut varma. No, levyn ostin ja kun pääsin kotiin, pääsin levyä myös kuuntelemaan. Ja kävi kuten kaikissa haaveissani olinkin toivonut: Suomessa paistoi aurinko, Pains teki olosta huolettoman, olihan kevät. Asiat olivat hyvin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 25-vuotiaana:

Bon Iver - For Emma, Forever Ago

Fanfarlo - Reservoir

William Fitzsimmons - Goodnight

William Fitzsimmons - The Sparrow and the Crow

William Fitzsimmons - Until When We Are Ghosts

Frightened Rabbit - Sing the Greys

Frightened Rabbit - The Winter of Mixed Drinks

The National - High Violet

The Pains of Being Pure at Heart - Higher Than the Stars EP

The Pains of Being Pure at Heart - The Pains of Being Pure at Heart

Elliott Smith - Either/Or

Elliott Smith - Elliott Smith

Elliott Smith - Figure 8

Elliott Smith - From a Basement on the Hill

Elliott Smith - Roman Candle

Elliott Smith - XO

Teenage Fanclub - Shadows

Kolme matkamusiikkilevyä

Maanantaina minä ylitän Atlantin. Tapahtuma on tietysti kovin odotettu ja miellyttävä. Ja kun minä nyt olen mitä olen, niin onhan se myönnettävä, että tämänkin matkan kaikkein merkittävin ponsi on musiikki. Päätin varhain, että akustinen kitarani lähtee mukaan. Ajattelin mennä sen kanssa mahdollisimman moniin open mic -tilaisuuksiin soittamaan joskus syntyneitä lauluja, koska sellainen toiminta nyt vain on ihan hurjan kivaa.

Lisäksi omistan jo lipun kahdelle keikalle. Ensi keskiviikkona näen New Yorkin Radio City Music Hallissa Bright Eyesin. Jee! Kuun lopussa ajattelin olla Philadelphiassa, koska siellä soittaa The Pains of Being Pure at Heart eli TPoBPaH (pakko aina päästä käyttämään tätä lyhennettä, koska se on noinkin hölmönnäköinen) yhden kirkon sisällä. Jee!

Näihin asioihin saatan palata sieltä matkan varrelta, mutta mitään en tietysti voi luvata.

On musiikilla ja matkustamisella tietysti muunkinlainen yhteys: sellainen kuuntelumielinen. Matkat tapaavat nimittäin kasvattaa joidenkin musiikkien merkitystä ihan erityisesti ja ihan erityisiin mittoihin. Pikainen miettiminen toi päähäni kolme sellaista levyä, joihin on muodostunut syvä yhteys ulkomailla sijaitsemiseen liittyvässä irrallisuudessa.

Arcade Fire - Funeral

Joulukuun 28. päivänä vuonna 2005 olin matkalla kohti Meksikoa. Piti vaihtaa konetta Heathrow'lla. Heathrow'lla oli HMV-levykauppa. Ostin sieltä levyjä. Yksi niistä levyistä oli Arcade Firen Funeral, jota ainakin kaksi eri ihmistä oli minulle ennen sitä hetkeä suositellut. Kului muutama tunti, ja siellä jossain 11 kilometrin korkeudessa sitten olin. Kuuntelin levyä ensi kertaa, kannettavasta cd-soittimestani, ja hypistelin pahvikansia ja niiden sisältä kaivamaani taiteltua paperia, josta luin sanoja. Sen lennon aikana kuuntelin levyn ainakin kolmesti läpi, eikä sille myllerrykselle vain ollut tulla loppua. Siinä hetkessä tuntui siltä, ettei mikään musiikki koskaan ollut kuulostanut tai tuntunut sellaiselta, niin hurjalta, pakahduttavalta, hyytävältä. Kuuntelin levyä lopulta todella, todella paljon koko sen neliviikkoisen matkan keston ajan, ja sama touhu jatkui, kun matka oli ohi. Ja koko ajan se levy vain tuntui. Itse asiassa Funeralin kutsuminen matkamusiikiksi on ihan täyttä vähättelyä - minulle se levy voi olla ylipäätään kaikkien aikojen merkittävin. Levyn pahvikannet kulahtivat matkan aikana rinkassa, kuten olettaa sopii, mutta itse tykkään tämän seurauksen tulkita vahvaksi merkiksi siitä, että levyllä on ollut paljon väliä.

Sleeping is giving in.



Fanfarlo - Reservoir

Kävin viime keväänä Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Juuri ennen matkaa tutustuin Spotifyssä lontoolaiseen Fanfarlo-yhtyeeseen, joka yhtäkkiä kuulosti hyvältä. Niinpä ostin Reservoir-levyn matkaa edeltävänä päivänä helsinkiläisestä levykaupasta. Sitten siirsin levyn kannettavaan muotoon. Sitten lähdin rinkka selässäni kävelemään pitkin Hakaniemenrantaa ja aurinko paistoi ja ymmärsin: tämä levy on hyvä ja sopii tunnelmaan niin kovin täysin. Lopulta olin San Franciscossa, ja Fanfarloon liittyvä ymmärrys vahvistui. Ensimmäisenä päivänäni kaupungissa kävelin kohti Tyyntämerta Ulloa-katua pitkin. Koskaan aiemmin en ollut Tyyntämerta nähnyt, ja siellä se nyt sitten siinsi alamäen päässä. Ja minusta tuntui, että tällaista on vapaus ja että tällaista on nähdä tosi kauas.

But kid, I'm a pilot, it's all I believe in. You can ride on my back.



Death Cab for Cutie - Plans

Viime syyskuussa satuin matkustamaan minibussilla Moldovan pääkaupungista Chisinausta Romanian pääkaupunkiin Bukarestiin. Ajoneuvo oli päästellyt matkan Moldovan puoleisen osuuden, ja EU-rajamuodollisuuksien jälkeen olin lopulta eri maassa. Tie oli vähän parempaa, joten vauhti kiihtyi. Oli aika lailla se hetki, kun katuvalot ihan kohta syttyisivät. Siinä hetkessä tuli jostain syystä mieleen kuunnella Death Cab for Cutien levyä Plans. Vaikka olin omistanut levyn jo yli neljän vuoden ajan, se ei koskaan ollut yltänyt sellaiselle tasolle kuin se silloin ylsi. Jokin siinä vain tuntui niin lohdulliselta ja hienolta. Ulkona pimeni, mutta sisällä oli levyn kuuntelemisen aikana käynyt aivan päinvastaisesti. Se oli yksi niistä hetkistä, joina musiikki sai tuntemaan, ettei tässä ole hätä. Se oli erityistä, koska ei aina ole sellainen hetki.

I wish we could open our eyes to see in all directions at the same time.