29.5.2011

Harmaan päivän paras laulu

Levyhyllynkuunteluprojektini on edennyt kirjaimeen R. Olen tänään tässä juuri siivotessani tuskaillut Radioheadin Kid A:n kimpussa. Omistan levyn, mutta kuuntelin sen tänään läpi ehkä noin kolmatta kertaa, ja suureksi osaksi tylsältähän se tuntui edelleen. Sitten kun vielä sopivasti päivä tuntuu muutenkin merkityksettömältä ja tyhjältä ja epämiellyttävältä, tulee mielenosoituspäissään ajatelleeksi, että tämänpä levyn vien nyt divariin heti ensi tilassa.

Suunnitelmaksi sekin olisi tietysti jäänyt. En ole koskaan vienyt mitään divariin. Olen vain vienyt sieltä jotain pois, mikä tietysti näkyy.

Muistan joskus vuosia sitten yrittäneeni pitää Kid A:sta, koska niin kovin moni mielestäni aika hyvää musiikkia kuunnellut ihminen siitä suuresti piti. Eihän siitä tietysti silloinkaan mitään tullut, mutta yksi sen levyn kappaleista sai silloin itkemään. Muistin asian tänään, kuuntelin kappaleen ja itkin uudestaan. Jotenkin se nyt sopi tähän nimenomaiseen päivään, harmaaseen ja ihan liian tylsään.


Lähtökohtaisesti tällainen unenomainen humina on tietysti tylsää. Mutta jos vain melodia ja soinnut ja jokin ovat oikeassa paikassa, tätä kyllä jaksaa vaikka kuinka (jaksanhan Sigur Rósiakin, mitä niikseen tulee). Edelleen olen tietysti se Bends- ja Pablo Honey -tyyppi, joka tykkää suorasta indierockista tai enemmänkin -popista eikä tykkää siitä, kun hyvät bändit hukkaavat itsensä. Mutta no. Radiohead ei minusta olisi hukannut, jos kaikki sittemmin tulleet laulunsa olisivat tuollaisia. Että niihin tuntisi jotain sellaista syvempää ja selittämätöntä yhteyttä.

28.5.2011

Musiikki-i'istä: 21, osa 3 - lisää kaikkea kivaa

No niin. Jatketaanpa näistä i'istä sitten, kun en äkkiä muutakaan keksi. Tässä siis 21 vuoden iässä kuuntelemieni musiikkien päätösneljännes.

Sen kutakuinkin aloittivat Death Cab for Cutie ja Nada Surf. Death Cabilta pidin etenkin Transatlanticismistä kovasti. Ja Plansista kyllä myös. Ne olivat hyviä levyjä ja ovat vieläkin. Samassa iässä kuuntelin siihenastisia muitakin, kuten esimerkiksi We Have the Facts and We're Voting Yesiä.


Nada Surf puolestaan oli soinut edellissyksynä levykaupassa ja kuulostanut tosi hyvältä. Jos se olisi silloin johtanut toimenpiteisiin, olisin ehkä tykästynyt siihen jo silloin ja se musiikki olisi sijainnut toisessa merkinnässä, mutta enpä sitten vielä silloin moisin perustein uskaltanut. Uskalsin myöhemmin. Kannatti uskaltaa. Kannatti uskaltaa uskaltaa.


Ja tuli Band of Horses, tuli ihan vähän Architecture in Helsinki, koska näin ne Berliinissä. Tuli myös Voxtrot, josta olen aiemminkin puhunut. Jostain syystä juuri silloin kuuntelin kovasti myös Radioheadin debyyttilevyä Pablo Honey, vaikka olin kuunnellut sitä jo aiemminkin hivenen. Pidän siitä levystä, siellä on jotain aika kevyttä ja ilmavaa.



Tuli kaikenlaista muutakin. Sitten tuli kesä, ja seuraavassa iässä kuuntelin taas vähän vähemmän musiikkia.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 21-vuotisuuteni neljännellä neljänneksellä:
Architecture in Helsinki - In Case We Die
Band of Horses - Everything All the Time
Belle & Sebastian - The Life Pursuit
Bright Eyes - Fevers and Mirrors
Death Cab for Cutie - Plans
Death Cab for Cutie - Something About Airplanes
Death Cab for Cutie - Transatlanticism
Death Cab for Cutie - We Have the Facts and We're Voting Yes
Magenta Skycode - IIIII
Nada Surf - Let Go
Nada Surf - Proximity Effect
Nada Surf - The Weight Is a Gift
The Postal Service - Give Up
Radiohead - Pablo Honey
Viola - Anything Can Stop Us
Voxtrot - Mothers, Sisters, Daughters & Wives EP

25.5.2011

Röyhkeästi vähän mainostan tässä

No niin. Olen ollut hetken hiljaa täällä, koska olen möykännyt toisaalla. Viimeisten kolmen päivän aikana olen viettänyt aikaa yhden nurmijärveläisen omakotitalon yläkerrassa rumpuja, bassoa ja kitaraa soittaen ja ihan vähän laulaenkin. Olen aloittanut toisen levyni tekemisen, nyt myös virallisesti, ja sehän on oikein jännää.

Juuri nyt on kovin vaikeaa toteuttaa tämän blogin virallista tehtävää, kuuntelemansa tai innostusta herättäneen musiikin esittelyä. Syy on se, etten ole viime aikoina kuunnellut oikein mitään, eikä minun tämän intensiivisehkön studiorähinän jäljiltä edes tee mieli kuunnella oikein mitään. Sen sijaan siis mainostettakoon.

Lyhyestä ns. virsi kaunis: soitan huomenna Helsingissä kaksi keikkaa. Kulttuuriratikassa kello 15 ja Korjaamon baarissa kello 21. Tulkaa ihmeessä paikalle! Tai jos ette ihmeessä niin muuten vain. Suhtaudun ihmisiin aika lämpimästi, joten en varmaankaan pure. Tai lyö. Tai potki. Tai nukahda kesken vastapuolen puheaktin paitsi jos väsyttää niin paljon että on pakko.

Tässä vielä ytimekkäästi faktaa:
Soitan torstaina 26. toukokuuta:
- Kulttuuriratikassa (raitiovaunu 7A Töölön hallin pysäkiltä kohti Pasilaa) kello 15
- Korjaamon baarissa (Folks-klubi) kello 21

20.5.2011

Musiikki-i'istä: 21, osa 2 - kyllä lähtee, edelleen

Jos 21-vuotisuuden ensimmäinen osa oli ollut jo sinänsä ihan vahvaa suorittamista, toinen oli, jos mahdollista, vielä vahvempaa suorittamista. Paljastui jopa, että kahteen osaan pitää panna vielä myös tämä iän toinen puolisko, koska tunnistekenttään tulisi liian pitkästi tavaraa. Tässä olkoon siis 21 vuoden ikäni kutakuinkin kolmas neljännes, joulukuusta 2005 maaliskuulle 2006.

Joskus edellisenä syksynä olin levykaupassa sormeillut Arcade Firen Funeralia. "Hyvä levy", sanoi sattumalta viereen osunut opiskelututtava toimeni huomattuaan. No, silloin olin kuullut avausraitaa vähän, koska eräs muukin oli sanonut, että tästä voisin minä pitää. Pihtasin silti ostopäätöstäni. Kului pari kuukautta, ja sitten, Lontoon Heathrow'n lentokentällä, ostin levyn, ja seurasi jotain niin ikimuistoista ja mullistavaa. Funeral pysyy yhtenä kaikkien aikojen huimimmista levyistä, eikä siihen voi kyllästyä, eikä siihen ole syytäkään kyllästyä. Sinä talvena maahan tuli lopulta aika paljon lunta ja ilmaan kylmä lämpötila.


Jostain oli niinä aikoina tullut mieleen sekin, että Sigur Rósia voisi alkaa kuunnella. Ostin Takk...-levyn. Kuuntelin Glósolia hetkittäin tauotta, se räjähdyskohta sykähdytti kovasti. Myös Hoppipollaa kuuntelin paljon, koska se on kaunis. Siinä on kovin hassu videokin.



Ehätin tutustua vähän myös Antony & The Johnsonsiin (enää en merkittävästi jaksa sitä kuunnella, Antony Hegartyn ääni vaatisi ilmeisesti yhä totuttelua). The Magic Numbersin debyytti soi niin ikään joissain väleissä.



Yhä edelleen tuli kuunneltua myös Wolf Paradea. 21-vuotisuuteni kolmantena neljänneksenä tutustuin ensi kertaa myös The Postal Serviceen. Such Great Heights taisi soida joskus jossain.



Vaikkei levyjä tähän kolmikuukautiseen niin ällistyttävän useita mahtunutkaan, tuntui kuitenkin siltä, että musiikki oli tosi tärkeää. Ei ollut valheellisesti ajateltu. Tämä jäi nyt vähän luettelomaiseksi, mutta nyt en ehdi kirjoittaa paremmin!

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 21-vuotisuuteni kolmannella neljänneksellä:
Antony & The Johnsons - Antony & The Johnsons
Antony & The Johnsons - I Am a Bird Now
Broken Social Scene - Broken Social Scene
The Cure - Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me
The Magic Numbers - The Magic Numbers
Mew - And the Glass Handed Kites
Sigur Rós - Takk...
The Strokes - First Impressions of Earth

17.5.2011

Musiikki-i'istä: 21, osa 1 - kyllä lähtee

Blogi sallii vain 200 merkin arvosta tunnisteita yhtä kirjoitusta kohden, ja koska 21-vuotiana kuuntelin monia bändejä ja pidin monista bändeistä, niiden nimet eivät tämän yhden kirjoituksen tunnisterajoitteen sisään mahdu. Tehtäköön 21 vuoden iästä tässä siis kaksiosainen.

Niin. Kesäkuussa 2005 takana oli ensimmäinen lukuvuosi yliopistoa ja ensimmäinen vuosi Helsingissä yksin asumista. Aloin kuunnella parempaa musiikkia. Kun olin 21, musiikista ylipäätään tuli ihan järjettömän kokoista, suurta. Levyhyllyyn ilmestyi yhtäkkiä niin monia hyviä levyjä, soittimista soi niin monia hyviä lauluja.

Kesällä 2005 maailmaani mahtui pääasiassa kolme bändiä: Interpol, Teenage Fanclub ja The Smiths. Interpolin Antics oli lainassa Järvenpään kaupunginkirjastosta, ja pian se oli tullut ostettuakin. Jos Turn on the Bright Lights oli hyvä, Antics oli loistava, ja olen yhä sitä mieltä. Esimerkiksi C'Mere oli hieno. (Ja hieno on muuten myös yksi tuolla videolla näkyvistä kitaroista!)



Tämäkin kuului kesän tunnuslauluihin:



Loppukesästä kuuntelin elämäni ensimmäistä kanadalaisyhtyettä, Wolf Paradea, ja paljastettakoon, että eihän se levy ollut vielä silloin ilmestynyt. Internetitse se oli vuotanut. Syksyllä näin ne Tavastialla, mutten vielä edeltäneenä kesänä Libertéssä, jonne muun muassa yksi toverini oli mennyt "yhden kanadalaisyhtyeen" keikkaa katsomaan (ja samana iltana Tommi Evilä pituushyppäsi MM-pronssia ikään kuin sillä olisi mitään väliä, mutta satunpa muistamaan). Olihan Wolf Paraden debyytti aika räminäpitoinen, mutta sen räminän keskellä kuulsi jonkinlainen kauneus ja suru ja ilo.


Vähän jälkijättöisesti innostuin syksyllä 2005 myös The Strokesista, oikeastaan ensimmäistä kertaa. Room on Fire on minusta edelleen parempi levy kuin Is This It? -debyytti. Esimerkiksi 12:51:stä minä pidin, siinä on jotenkin kivan helppo ja yksinkertainen melodia ja jotain häpeilemätöntä.



Kaiken keskellä olin innostunut äänittämään kömpelösti suhisevaa kosketinsoitinta, kosketinsoittimen rumpuja ja bassokitaraa nauhalle tietokoneeni välityksellä. Se kuulosti hirveältä, mutta ensi kertaa ymmärsin, että voisi kai tässä itsekin alkaa kappaleita tehdä. Teenage Fanclubilla oli tämän toimen aloittamisessa iso rooli. Toinen niiden laulujen äänittämiseen vaikuttanut musiikinjulkaisija oli Ryan Adams, ehkä ensimmäinen laulaja-lauluntekijä (eikä siis bändi), josta olen oikeasti osannut välittää. (Sittemmin olen välittänyt monistakin, älkää toki vielä huolestuko.) Kuuntelin lähinnä Love Is Hell -levyä, mutta sitä ennen myös vähän Demolitionia.


No, enemmän kuitenkin sitä Love Is Helliä, muun muassa silloin, kun olin 21,5-vuotias vuoden pimeimpinä hetkinä. Tähän vedetään raja. Lisää sitten kakkososassa.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 21-vuotisuuteni ensimmäisellä puolikkaalla:
Absoluuttinen Nollapiste - Mahlanjuoksuttaja
Ryan Adams - Demolition
Ryan Adams - Love Is Hell
Belle & Sebastian - Dear Catastrophe Waitress
Editors - The Back Room
Interpol - Antics
Interpol - Turn on the Bright Lights
The Smiths - Louder Than Bombs
The Strokes - Is This It?
The Strokes - Room on Fire
Teenage Fanclub - Grand Prix
Teenage Fanclub - Man-Made
Teenage Fanclub - Songs from Northern Britain
Wolf Parade - Apologies to the Queen Mary

16.5.2011

Elliott Smith -asioita

Elliott Smith -kiinnostuneet, huomio! Seuraa tälle blogille aika poikkeuksellisia niin kutsuttuja linkkivinkkejä, mutta jaettakoon nyt silti, kun vastaan sattui.

Nimittäin. Maaliskuussa joku latasi YouTubeen viisi Elliott Smithin varhaista demoa, joita ei ole aiemmin kuultu. Ne voi kuulla esimerkiksi täällä. Jos Elliott ei ole tuttu, tuosta ei todellakaan kannata aloittaa. Jos Elliott ei voi olla tarpeeksi tuttu, suosittelen. Laatu on aika räkäinen, eivätkä kappaleetkaan pikakuuntelulla ole kovin kaksisia (kai sille nyt jokin syy on, että laulut jäävät demoiksi), mutta kiinnostaapa vain silti.

Ja niin, onpa Elliott Smithistä tehty myös dokumentti, nimeltään Searching for Elliott Smith, joka vastikään sai ensiesityksensä Los Angelesissa. Se kiinnostaisi kovasti nähdä. Elokuvan ohjaajaa on haastateltu esimerkiksi Los Angeles Timesin alaisessa Brand X -lehdessä. Joskus voisi tulla vaikka DVD:nä moinen.

Ei kummempaa tällä kertaa. Kummempaa joskus toiste.

15.5.2011

Soittaminen korvasi kuuntelun

Flow-festivaali aiheuttaa mielentiloihin tiettyä vuoristoratamaisuutta. Kun vastikään olin päässyt iloitsemasta, että The Pains of Being Pure at Heart tulee sinne, on nyt kuitenkin petyttävä, koska The Pains of Being jne. soittaa siellä lauantaina. Ja näistä kolmesta festivaalipäivästä juuri lauantai sattuu - tietysti - olemaan se, jona eräs meno velvoittaa minut toisaalle. No, höh. Onneksi maailma on kuitenkin osoittautunut melko pieneksi. Onneksi olen jo nähnyt The Painsin livenä. Suurin yhtyeeseen liittyvä hekumointikin on jo jäänyt taakse, jotenkin yhtäkkisesti.

Niin, siitä tulikin mieleeni. Musiikillisesti en ole viime aikoina ollut oikein missään. Toukokuun puoleenväliin mennessä olen käyttänyt Spotifyn kymmenen tunnin kuukausittaisesta kuunteluoikeudesta vähän yli kaksi tuntia (ei sillä, että sieltä musiikkia muutenkaan kovin paljon toistaisin). Mitään yksittäistä kappaletta en ole kuunnellut repeatilla aikoihin, joten sekään Spotify-rajoite ei ole ollut likipitäenkään vaarassa paukkua - kymmenen tai edes viisi euroa kuukaudessa olisi siten sekin hirveää liioittelua, vaikka kaikkia mahdollisuuksia avaisikin. Sitten hetkittäin olen suorittanut levyhyllynläpikuunteluprojektiani ja ollut mekaanisesti olemassa, kun taustalla on soinut joku Placebo.

Aina välillä minä ajaudun - tässä kirjoituksessa irti aiheesta, musiikinkuuntelumielessä irti musiikista. En nimittäin yhtään osaa sanoa, mitä musiikkia olen viimeisen kuukauden aikana lähinnä kuunnellut. Tähän aikaan ei liity mitään yksittäistä levyä, ja näin on minulle käynyt ennenkin. Kyllähän minä suhtaudun musiikkiin intohimoisesti, mutta joskus ei vain kärsivällisyys riitä musiikin kuuntelemiseen. Ihan kuin se ei yleensä tahdo riittää elokuvien katsomiseen tai kirjojen lukemiseenkaan, vaikka molemmista olisi varmasti ihmiselle hyötyä.

Ehkä tälle musiikinkuuntelusuvannolle on silti yksi muita ilmeisempi syy. Olen nimittäin alkanut valmistella toisen levyni äänityksiä: sovittanut lauluja, äänittänyt demoja, hionut kappalejärjestystä, järjestänyt rumpusettiä lainaan studiosessiota varten, järjestänyt bassokitaraa lainaan studiosessiota varten, järjestänyt kitaralleni huollon, koska intonaatiot olivat ihan seinillä ja sitten yleisesti täpissyt. Koska onhan tämä nyt jännittävää, hemmetti.

Ja kun minä nyt äsken rohkenin väittää, etten ole kovin paljon mitään musiikkia kuunnellut, niin näitä demojani kyllä olen. Ja kun rohkenin väittää, etten ole mitään kappaletta kuunnellut repeatilla, niin joitain näistä demoistani kyllä olen. Olen voimasanalla höystetyn innostunut. Viikon ja päivän kuluttua olen studiossa, mikä tietysti on ihmeellistä. Mukana menossa ovat rummut, bassokitara, akustinen kitara ja sähkökitara.

Levy tulee ehkä syksyllä.

11.5.2011

Musiikki-i'istä: 20 - kohti kaikkea jännää

Täytin 20. Sinä kesänä iso hitti oli se joku romanialainen eurorenkutus, jonka nimi oli kai Dragostea din tei.

Mutta minä olin jo edennyt päässäni Skotlantiin (jossa en tähän päivään mennessä oikeasti ole käynyt, ilmeisesti pitäisi). Kuuntelin kosolti Franz Ferdinandia, jonka ensimmäinen levy osoittautui miellyttäväksi. Ei huonoja lauluja. Sitä kai voi yleisesti pitää aivan hyvän levyn merkkinä. Lopullisesti minut vakuutti levyn kakkossinkku The Dark of the Matinee, josta jostain syystä pidin. Myös tämä levyn viimeistä edellinen laulu, Come on Home, miellytti kovasti.



Siinä iässä astuin myös kohti Viroa. Ja viroa. Aloin nimittäin kuunnella J.M.K.E.-yhtyettä ensi kertaa, koska minulle tiedettiin kertoa, että sillä yhtyeellä on omat yhteytensä esimerkiksi varhaiseen CMX:ään ja YUP:hen. Niinpä minä sitten ostin elämäni toisen Tallinnan vierailuni aikana yhtyeen levyn Ainult planeet (2002). En pitänyt sitä huonona. Myöhemmin 20-vuotisuuteni aikana ostin kuitenkin Külmale maale -klassikon (1989), ja vaikken nyt mikään punktyyppi kaikessa määrin olekaan, jotain kiehtovaa siinä oli silti. No, minua kiinnosti se kieli. Opin laulujen sanoja ulkoa, ja siinähän ohessa myös opin jotain. Itse asiassa J.M.K.E:llä on aivan ratkaiseva vaikutus siihen, että osaan nykyään jotenkin keskustella viroksi. Ilman sitä yhtyettä tuskin olisin koskaan mennyt yliopistossa viron perus- ja jatkokursseille, ja sen yhtyeen vuoksi minulla oli niille kursseille hyvä lähtötaso. Ulkoa oppimieni J.M.K.E.-lyriikoiden avittamana olin päätellyt kaikkia kieleen liittyviä rakenteita ja merkityksiä - lyriikat olivat levyjen kansissa monesti paitsi viroksi myös englanniksi, jopa suomeksi.

Ja meie kõik sõidame külmale maale, külmale maale, külmale maale!



Kesä päättyi. Muutin Helsinkiin, ensimmäiseen omaan kotiini. Opiskelut alkoivat, elämä alkoi muuttua. Silti sinä syksynä kaksi aiemman elämän yhtyettä kuitenkin asteli uusien julkaisujensa myötä vielä kuvioihin. Ensin julkaisi Absoluuttinen Nollapiste b-puoli- ja harvinaisuuskokoelmansa Sortovuodet 1994-2004. Se tuntui syksyltä, koska oli syksy.

Sitten julkaisi Manic Street Preachers Lifebloodinsa. Minulla ei ollut oikein mitään odotuksia. Olin jo menettänyt uskoni yhtyeeseen. Mutta Lifeblood, se oli järisyttävä yllätys - että Manicskin voi peräti nynnyillä kuulostamatta nololta. Ennen muuta ne kappaleet tuntuivat ihan eri tavalla kuin Manics-kappaleet yleensä olivat tuntuneet. Jokin selittämätön syystunnelma varmaan, kuten Glasnostissa.

Make life slower, stop life growing.


Talven aikana, vasta 20-vuotiaana, aloin kuunnella Ashia, jota moni viiteryhmäläinen tuntuu kuunnelleen jo teininä, jos silloinkaan. Olin jotenkin pitänyt yhtyettä ihan liian amerikkalaisena (pohjoisirlantilaisuudestaan huolimatta), mutta niin vain aloin siitäkin pitää kokoelmalevynsä Intergalactic Sonic 7''s (2002) myötä. Poppia.


Ehkä musiikin merkitys alkoi kasvaa. Tai sitten sinä keväänä aloin kuunnella sellaista musiikkia kuin yhä kuuntelen. Tuli Interpol, tuli The Smiths, alkoi vähä vähältä tulla vaikka mitä kivaa. Niin kutsutun indien maailma alkoi avautua kaikessa hienoudessaan, ja seuraavassa iässä se oikein räjähti käsiin. Varoitan jo nyt, että siitä ikämerkinnästä saattaa ihan hyvin tulla vähän pidempi kuin näistä aiemmista. Tätäkin olisi voinut vielä jatkaa parilla täsmäesimerkillä. Ei näitä levyjä nyt kovin paljon ollutkaan, mutta suunta oli alkanut olla kaiketi ihan hyvä.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 20-vuotiaana:
Absoluuttinen Nollapiste - Sortovuodet 1994-2004
Ash - 1977
Ash - Free All Angels
Ash - Intergalactic Sonics 7''s
Interpol - Antics
Interpol - Turn on the Bright Lights
J.M.K.E. - Ainult planeet
J.M.K.E. - Gringode Kultuur
J.M.K.E. - Külmale maale
Liekki - Rajan piirsin taa
Manic Street Preachers - Lifeblood
Plutonium 74 - Pasilasta Kallioon
Radiohead - OK Computer
The Smiths - Louder Than Bombs
System of a Down - Steal This Album!
System of a Down - Toxicity

9.5.2011

Urheilulauluista alkuviikon ratoksi

Olen elämäni aikana käynyt erilaisissa urheilutapahtumissa, kuten otteluissa. Niissä soi melkein aina huono musiikki. Ihan aina ei kuitenkaan soi. Tässä kaksi sellaista tapausta ja sitten vielä ylläribonustapaus, joka voi osoittautua vähän ankeaksi ja joka ei varsinaisesti sisällä mitään soivaa.

Tapaus 1

Taisi olla viime lokakuu. Olikin. Vapaan iltani ratoksi päätin, että menen itähelsinkiläiseen Vuosaaren kaupunginosaan katsomaan jalkapalloa, jota pelattaisiin keltaisissa iltavaloissa. Aika pimeää oli jo alkuillasta ja sellaista kirpeän viileää.

Vuosaaren urheilukenttä sijaitsee montussa, ja jos sinne kävelee Vuosaaren metroasemalta pimeässä tai hämärässä, kuten minä silloin, näyttää siltä, että se monttu on metsän keskellä oleva suuri valaistu kuoppa. Sinä lokakuisena iltana vähän ennen puolta seitsemää suuresta valaistusta kuopasta alkoi yhtäkkiä kuulua kovin tuttu laulu eräältä levyltä, joka on yksi maailman parhaista. Se oli hieno hetki ja täynnä kylmiä väreitä sellaisella paikalla, jossa en kylmiä väreitä koskaan ennen ollut kokenut ja jossa niitä en koskaan ennen ollut edes olettanut kokevani.


Arcade Firen Wake Up kuuluu siihen harvaan joukkoon oikeasti hyviä lauluja, jotka on kaapattu urheilukäyttöön. Se, että Vuosaaren Viikinkien kotiottelua ennen soi juuri tuo laulu, johtuu siitä, että suomalaisen jalkapallon miesten toiseksi korkein sarjataso Ykkönen oli ottanut kappaleen eräänlaiseksi tunnuslaulukseen. Se on vuodesta 2007 alkaen soinut ennen käytännössä jokaista Ykkösen ottelua kaikkialla Suomessa. (Tästä kaudesta en tosin vielä tiedä, kun en ole ehtinyt otteluihin.)

Hieman suuremmissakin ympyröissä laulua on käytetty: muun muassa jääkiekon NHL-joukkue New York Rangers on huudattanut Wake Upia ennen kuin joukkueet luistelevat jäälle.

Tapaus 2

Vuoden 2006 syksynä minut lähetettiin seuraamaan jotain sinänsä kovin arkipäiväistä ja mitä ilmeisimmin aika tylsääkin koripallo-ottelua Espooseen. Olin kovasti julistanut ennen ottelua - ja tietysti myös valmistanut mieltäni siihen - että siellähän soi pelkkä hiphop, jota noin keskimäärin siedän huonosti.

No, ottelu loppui lopulta. Parhaat pelaajat palkittiin. Kuuluttaja toivotti ihmisille hyvää kotimatkaa. Ja sitten tuntui taas jännältä - minähän tiedän tämän laulun, mitä helvettiä.



Death Cabia en muista koskaan minään muuna kertana missään urheilutapahtumassa kuulleeni. Kävin myöhemmin kauden aikana muissakin Espoon Hongan koripallokotiotteluissa työni vuoksi, mutta vaikka kovasti toiveikkaana otteluiden jälkeen odotin, se kappale ei enää soinut. Ei makeaa mahan täydeltä (jos nyt musiikki menee mahaan).

Ylläribonustapaus

Olin vuoden 2007 pyhäinpäivänä töissä Helsingin IFK:n jääkiekko-ottelussa. Joukkueella meni sinä syksynä kehnosti. Tuli paljon tappiota. Kannattajia ärsytti. Toivat katsomoon semmoisen ison banderollin, jolla ilmaisivat itseään vähän. Viittasivat itselleni kovin tuttuun lauluun.

Ehkä tämä ylläribonustapaus tosiaan osoittautui vähän ankeaksi eikä ensinkään sisältänyt mitään soivaa. Minähän sanoin.

8.5.2011

Musiikki-i'istä: 19 - myös oikeasti huonoa musiikkia

Toistaiseksi pahin musiikillinen eksymiseni taitaa olla peräisin 19 vuoden iästä. Ihan tulen harkinneeksi, voinko tällaisista muinaisista asioista edes kertoa, mutta pakko kai minun on, kun kerran olen leikkiin lähtenyt.

Siinä missä aika monen muun kuuntelemani musiikin takana olen sittemmin pystynyt seisomaan, esimerkiksi Kotiteollisuuden takana en vain pysty. Se yhtyehän on ihan sietämätön! Siltipä vain joskus tuli sitäkin kuunneltua. Ja silloin taisin vielä pitääkin siitä, mutta vaikea on nyt sanoa, miksi. Vielä jossain myöhemmässä vaiheessa ajattelin, että onhan niillä joitain ihan kiehtovia sointukuvioita ja melodioita jossain vähän varhaisemman materiaalin keskellä, mutta kun olen tuota levyhyllyäni läpi kuunnellut, niin ei niillä kyllä ole. En kyllä upota tähän mitään Kotiteollisuutta - koska oikeasti välitän ihmisistä ja etenkin teistä, lukijat. Ne levyt menevät divariin vielä. Olenko selityksen velkaa? Ei tätä kyllä voi selittää millään. No, olin tyhmempi kuin nyt.

Ei silti huolta - en kuunnellut pelkkää paskaa. Täytin 19 vuotta pitkälti Kentiä kuunnellen. Tässä iässä tutustuin muun muassa Kentin nimettömään debyyttiin (1995). Se levy on pakko nostaa aina esiin, kun näistä Eskilstunan tyypeistä puhutaan. Verkligenin (1996) ja Hagnesta Hillin (1999) lisäksi siis, ja onhan toki Isolakin (1997) hyvä. Mutta se debyytti. Kertakaikkisen kiva levy. Kuunnelkaa vaikka erikoisin mörinästemmoin höystetty Ingenting någonsin.


Muun muassa tuota kuuntelin, kun jouduin olemaan eräänlaisessa pakkolaitoksessa, jossa pukeuduttiin pääasiassa vihreisiin vaatteisiin ja jossa ei tosiaankaan ollut kivaa. Päivää ennen kuin sinne menin, heinäkuisena sunnuntaina, Järvenpään Prisma oli auki. Ostin sieltä elämäni ensimmäisen Liekki-levyn. Sen nimi oli (ja on) Korppi (2003). Pienokainen-laulu oli kiinnittänyt huomioni YleX-radiokanavalla, ja silloin yhtye oli ihan uusi tuttavuus, ja levy sitten sattui silmään ja osoittautui hyväksi. Tykkäsin siitä. Myöhemmin samassa iässä ostin myös yhtyeen ekan levyn, joka kantaa nimeä Magio (2001). Tykkäsin siitäkin. Magiolla on monta mielekästä laulua. Vaikka Sulka, jonka kertosäkeen sointukuvio - niin sanottu sensitive female chord progression - toimii, kuten se sointukuvio useimmiten toimii. (Se on suosikkisointukuvioni kaikista maailmassa. Paljastettakoon: olen käyttänyt sitä toisinaan itsekin. Tai mitäpä paljastamista moisessa on, musiikkihan, ainakin pop, on kierrätystä.)


Sitten tuli Absoluuttiselta Nollapisteeltäkin taas levy, Seitsemäs sinetti (2003). Kuuntelin sitä paljon. Koska Nollapistettä tuli puitua jo aiemmin, mainittakoon tässä, että 19-vuotiaana tapahtui elämässä sellainenkin harvinaisuus, että kuuntelin YUP:tä. Nyt muistan, että sitä taisi tapahtua jo 18-vuotiaanakin, mutta 19-vuotiaana myös. Lauluja metsästä (2001) on minusta YUP:n ylivoimaisesti paras levy. Muita en oikein jaksa, mutta tämä onkin poppia!

(Upotus on livepätkä Jyrkistä vuoden 2001 huhtikuusta, mutta itsehän kuuntelin tätä laulua vasta yli kaksi vuotta myöhemmin.)


Pelkästään suomalaista (tai ruotsalaista) musiikkia en 19-vuotiaana kuunnellut, vaikka se täyttikin musiikinkuuntelustani varmistikin suurimman osan. Sain joululahjaksi Coldplayn debyyttilevyn Parachutes (2000, oho, olisin luullut, että 2002 tai 2003, jos ulkomuistista olisi pitänyt heittää), koska ajattelin, että se voisi olla ihan hyvä. Olihan se, mutta koskaan en ole erityisemmin yhtyeestä sittemmin perustanut. Jos vain olisin sattunut aloittamaan Coldplayn laajemman kuuntelemisen joskus, tilanne voisi olla toinen, mutta Parachutes on edelleen, sinänsä kumma kyllä, ainoa omistamani yhtyeen levy tai ylipäätään ainoa Coldplay-levy, jonka olen kuunnellut alusta loppuun. (Joskus ehkä vielä kuuntelen läpi sen kakkoslevynkin. Olisin ainakin joskus varmaan pitänyt siitä.) Tämä laulu taisi olla yksi Parachutes-suosikkini. En tiedä miksi. En minä kyllä enää oikein jaksa. Chris Martinin äänikin on sellainen kuin on.


Keväällä 2004 radiossa soi esimerkiksi Darkness, mutta se ei johtanut jonkin tason harkinnasta huolimatta toimenpiteisiin. Lisäksi radiossa soi yksi hassu pophitti ja lupaava laulu, jonka tempo vaihtui ihan sen laulun alkuvaiheessa - hitaammaksi! Sen laulun nimi oli Take Me Out, ja pidin siitä. Yhtyeeksi paljastui Franz Ferdinand. Levyn ostin kuitenkin vasta seuraavassa iässä, joten ei siitä enempää vielä. Yhtä kaikki orastava Franz Ferdinand -tykästyminen tuntui vähän siltä, että olin menossa kohti parempaa. Sanoisin, että ehkä olinkin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 19-vuotiaana:
Absoluuttinen Nollapiste - Seitsemäs sinetti
CMX - Aion
Coldplay - Parachutes
Kent - Hagnesta Hill
Kent - Isola
Kent - Kent
Kent - Vapen & Ammunition
Kent - Verkligen
Kotiteollisuus - Eevan perintö
Kotiteollisuus - Helvetistä itään
Kotiteollisuus - Kuolleen kukan nimi
Kotiteollisuus - Tomusta ja tuhkasta
Liekki - Korppi
Liekki - Magio
YUP - Lauluja metsästä
YUP - Leppymättömät

7.5.2011

Generation Terrorists, yhden miehen levy

Olen aina ja varsinkin aikoinaan tykännyt Manic Street Preachersista. Eritoten olen tykännyt rumpali Sean Mooresta, koska hän näyttää nyhveröltä ja soittaa perin mekaanisesti.

Erityisen mekaanisesti hän soittaa yhtyeen ensimmäisellä levyllä Generation Terroristsilla (1992). Paitsi että ei soita. Generation Terroristsin taustalla säkättää suurimmaksi osaksi rumpukone (vain kahdessa laulussa, Crucifix Kississä ja Damn Dogissa, on oikeat rummut). Siksipä levyn rummut kuulostavat enimmäkseen halvan koneellisilta ja soundiensa puolesta siekailemattoman kehnoilta. Tämän olisi tietysti voinut 15-16-vuotiaanakin tajuta, mutta minulla ei ollut silloin kovin runsaasti korvaa arvioimaan. Ei ehkä ole vieläkään, mutta tällainen asia kumminkin tuli aiemmin tänä vuonna vastaan ja aiheutti vahvaa hämmennystä.

Kuunnelkaa nyt tätäkin. Ihan vailla sarvia ja hampaita sanon nyt, että You Love Us kuulostaa levyllä hitaalta, huonolta ja pahalta. Ja erittäin konerumpuiselta. Eipä ole kovin kaksinen laulukaan. Ja silti tämä oli jotenkin kova juttu joskus.




Ei kai siinä sinänsä mitään, rumpukonelevyjähän on maailma täynnä, tai ainakin puolillaan, tai ainakin neljänneksillään, tai ainakin kymmenyksillään, ja tätähän voisi jatkaa loputtomiin ja siten unohtaa, mistä juuri puhui. Paljon niitä rumpukonelevyjä kumminkin on. Silti ihmetyttää, kuinka kaikki nämä vuodet olen suuremmin asiaa miettimättä olettanut, että Generation Terroristsin rummut ovat ihan oikeat rummut, vaikkakin tosi tympeästi miksatut.

Jos Sean ei soittanut rumpuja, Nicky ei soittanut bassoa. Richey ei tietenkään koskaan soittanut mitään vaikka heiluikin keikoilla kitara kädessään. Generation Terroristsilla James Dean Bradfield sen sijaan lauloi kaiken, soitti kaikki kitarat ja soitti kaikki bassot. Melkein voisi sanoa, että Generation Terrorists oli Bradfieldin ensimmäinen soololevy.

Ymmärrykseni mukaan Manics sai alkunsa nimenomaan kaveriporukkana, jota ei varsinaisesti ollut soittotaidolla pilattu, mitä nyt Bradfield tietysti oli virtuoosi. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä (ja kuulla) yhtyeen keikkoja 1990-luvun alkupuolella, koska jotenkin tuntuu, että livenä tämä olisi varmaankin kuulostanut aika toiselta, jos kerran tarkka rumpukone vaihtuu vähän epätarkempaan ihmiseen ja hyvä basisti huonompaan.

Nykyisillä keikoilla moisia havaintoja ei oikein voi tehdä, koska nykyään ne jo osaavat vähän paremmin.

4.5.2011

Musiikki-i'istä: 18 - Lappi, proge, suomipop, Ruotsi

Tulin täysi-ikäiseksi kesäyön aikana, ja aamulla jääkaapissa odotti litra täysmaitoa hyvää syntymäpäivää toivottava post-it-lappu kyljessään. Elettiin musiikillisestikin kummallisia aikoja.

Heinäkuussa olin töissä eräässä huoltofirmassa ja kastelin nurmikkoja ja istutuksia - juuri muuta ei silloin ehtinyt tehdä, koska oli niin kuuma, että kasvit ja muut sellaiset olisivat muutoin kai kuolleet. Minulla oli kannettava cd-soitin, ja se soitti kirjastosta lainassa ollutta Absoluuttisen Nollapisteen kakkoslevyä Muovi antaa periksi (1995). Se oli niin psykedeelinen ja niin käsittämätön, että pidin siitä paljon, mikä oli aika ennenkuulumatonta. Joistain kappaleista pidin kyllä hauskuusaspektien ulkopuolisestikin. Vaihtoehtoisesti soitin soitti saman rovaniemeläislähtöisen yhtyeen silloin ihan tuoretta levyä Nimi muutettu (2002). Tai sitten soi Simpukka-amppeli (1998). Tai melkein mikä tahansa Nollapiste-levy, koska se oli silloin kovaa kamaa. Upotettakoon silti Simpukka-amppelin Silti, koska YouTube tarjoaa aika vähäisesti vaihtoehtoja.


Elokuussa CMX julkaisi Isohaaransa. Sitäkin kuuntelin ihan, mutten kyllä kuuntelisi enää. Kesän aikana tuli käytyä Ilosaarirockissa, jossa Absoluuttisen Nollapisteen lisäksi näin myös Musen ja Sueden - aikamoista. Musen Origin of Symmetry (2001) olikin silloin kuuntelussa, joskin ei kovin kovassa kuuntelussa, mutta kuuntelussa nyt kumminkin.

Suomalaisesta musiikista en kuitenkaan niinä aikoina päässyt. Loppusyksystä käsiin tarttui Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatan soololevy vuodelta 1996, Liimatan Pan Alley, jota eräskin sukuun kuuluva vieressäkuuntelija kutsui ärsyttäväksi. Voin ymmärtää reaktion täysin, mutten oikein ymmärrä sitä, miksen itse ole osannut ärsyyntyä vieläkään. Ylioppilaskirjoituksiin taas valmistauduin helmikuussa kuuntelemalla Wigwamin poppilevyä Nuclear Nightclub (1975), joka oli ainakin hetken aikaa tosi hyvä. Ei sekään ole enää niin hyvä.


Kevät eteni. Aloin kuunnella Zen Cafén siihenastista koko tuotantoa. Tykkäsin debyyttilevystä Romuna (1997) yllättävänkin paljon, samoin kakkoslevystä Idiootti (1998) ja samoin joistain niiden jälkeenkin tulleista. Nyt kun niitä tässä olen vähän pitkästä aikaa kuunnellut, voin seistä silloisen mielipiteeni takana: Zen Café on yllättävän kiva yhtye, ja etenkin varhainen Zen Café siis. Ua Ua -levyn (1999) Minun kaupunkini kuului jossain vaiheessa suosikkeihin.


Ja niin vain lähestyi 19 vuoden ikä vääjäämättömästi. Tai en minä tiedä, oliko siinä nyt varsinaisesti mitään vääjäämätöntä. Luin kuitenkin pääsykokeisiin, jotka johtivat minut opiskelemaan paikkaan, josta on peräisin hyvin merkittävä osa yhteyksistäni muihin ihmisiin ja sellaisiin. Niitä aikoja pohjustin muun muassa aloittamalla ruotsalaisen Kentin kuuntelun. Suosikkilevyni Kentiltä taitaa olla Verkligen (1996), vaikka kuunteluni taisikin alkaa Isolalla (1997) ja Hagnesta Hillillä (1999). Tässä yksi lempilauluistani Verkligeniltä, avausraita Avtryck.


Tämäkin kaikki taitaa vain osoittaa sen, että niin kutsuttu musiikillinen koti on löytynyt vasta myöhemmin. Nämäkin yhtyeet nimittäin tuntuvat jokseenkin toisenlaiselta tavaralta kuin se, jota täällä olen näiden musiikki-ikämerkintöjen ulkopuolella puinut. Tiedäpä sitten.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 18-vuotiaana:
Absoluuttinen Nollapiste - Muovi antaa periksi
Absoluuttinen Nollapiste - Neulainen Jerkunen
Absoluuttinen Nollapiste - Nimi muutettu
Absoluuttinen Nollapiste - Olos
Absoluuttinen Nollapiste - Simpukka-amppeli
Absoluuttinen Nollapiste - Suljettu
CMX - Isohaara
Kent - Hagnesta Hill
Kent - Isola
Kent - Vapen & Ammunition
Kent - Verkligen
Tommi Liimatta - Liimatan Pan Alley
Muse - Origin of Symmetry
The Smashing Pumpkins - Rotten Apples: Greatest Hits
Zen Café - Helvetisti järkeä
Zen Café - Idiootti
Zen Café - Romuna
Zen Café - Ua ua
Zen Café - Vuokralainen
Wigwam - Nuclear Nightclub

Yölevyjä

Tykkään öistä. Öisin on kivaa. Yksi merkki moisesta on, etten yleensä kovin helposti malta mennä nukkumaan.

Öihin sopii musiikki, ja lähinnä tietynlainen musiikki. Kerrottakoon tässä nyt sitten kolme sellaista levyä, joita muistan kuunnelleeni poikkeuksellisen paljon nimenomaan vuorokauden vaihtumisen hetkeä seuranneina tunteina.

Ryan Adams - Love Is Hell (2004)

Tämä levy sopii kaikkiin pimeisiin hetkiin. Pitää olla kotona hiljaa ja kuunnella vain, vaikka nukahtaa samalla. Niin muistan käyneen joskus loppuvuodesta 2005. Ryan Adams ei suinkaan ollut kuulunut musiikintekijöihin, joista olisin koskaan sitä ennen suuremmin syttynyt, mutta silloin sytyin, kovastikin. Erityisesti levyssä miellyttävät jotkin yksittäiset säkeet, ja on oikeastaan vaikeaa sanoa, miksi.

Esimerkiksi nämä:

I'm getting really cold and I'm looking at you / You're not moving (Afraid Not Scared)
Calm down (This House Is Not for Sale)
The people dancing in the corner, / they seem happy / But I am sad (Anybody Wanna Take Me Home)

Levyn öisyys pääsee kuitenkin minusta kiehtovimpaan tilaansa kappaleessa Avalanche, koska se kuulostaa tältä.


Interpol - Turn on the Bright Lights (2002)

Jos loppusyksyn yöt vuonna 2005 kuluivat Ryan Adamsia kuunnellen, keski- ja loppukesän yöt vuonna 2005 kuluivat siten, että Interpolin debyyttilevy soi tämän huoneen kaiuttimista. Jos tutustuisin Interpoliin nyt, en varmasti innostuisi yhtyeestä yhtään, en varsinkaan tästä levystä, mutta silloin oli silloin ja innostuin. Kaiut ja tietty synkkyys sopivat silloisiin kesäöihin, kun olo oli sopivasti otteeton ja rauhaton. Vähän eri tavalla kuin nykyään, tai vähän samalla tavalla, en tiedä. Mutta jotain tästäkin levystä nyt tulee mieleen.


Elliott Smith - Elliott Smith (1995)

Kun tässä nyt ehdittiin puida miltei kuuden vuoden takaista kesää, puistakoon seuraavaksi alle yhden vuoden takaista kesää. Tai ei puida sitä kesää, vaan puidaan yhtä sen kesän yölevyistä. Niihin lukeutuu muun muassa tai ainakin Elliott Smithin nimetön kakkoslevy, jolla Elliott saattaa ihan hyvin olla synkimmillään. Tätäkin levyä olin kuunnellut jo joskus aiemmin vuoden aikana, mutta viime kesäkuun öisessä valossa se avautui uudella tavalla. Kävelin ympäri hiljaista Katajanokkaa puolenyön jälkeen ja tuijottelin kuusikerroksisten vanhojen rakennusten yläosia. Siinä hetkessä oli jotain sellaista surumielistä taikaa: kävelemään lähtiessä oloni ei ollut mainittavan hyvä, eikä tällaisen musiikin sellaista oloa uskoisi parantavankaan, mutta jotenkin niin kuitenkin kävi. Sääli vain, ettei musiikilla tainnut olla tekijäänsä ihan sellaista vaikutusta. Olisin kovasti toivonut, että olisi ollut.


2.5.2011

Musiikki-i'istä: 17 - joitain käänteitä

Tässä se nyt on, yksi niistä i'istä, joihin suhtaudun näin jälkeenpäin jostain syystä melkoisen kaihoisasti. Silloin oli elämässä niitä hetkiä, jolloin kaiken haikeutensa ja muun tarkemmin määrittelemättömän keskellä tunsi kuitenkin olevansa aika lailla sellainen kuin halusikin. Musiikillinen ympäristökin siinä samassa sitten laajeni. Jos vielä muutaman päivän yli 17-vuotiaana Manic Street Preachers oli isoin yhtye (soittivat silloin Seinäjoella), tuli kumminkin huomattua, että muutakin musiikkia oli. Tämä kehitys alkoi ihan vähän jo 16-vuotiaana tietysti.

Koska olen syntynyt kesäkuussa, tässä puitavat musiikilliset jutut alkavat helposti kesistä. Kesän 2001 ykköslevy oli Sueden Dog Man Star (1994) ja ykköslaulu levyn nelosraita ja jonkinmoinen rakkauslaulu The Wild Ones. Koskaan ennen ei ollut ollut niin, että semmoisesta musiikista nyt varsinaisesti syttyisi, koska Manics-koulukunnan eräänlaisena tampiona ajattelin, että kovathan jätkät eivät tällaisia puoli-imeliksi tulkittavia lauluja kuuntele. Mutta sitä oli 17-vuotisuus: huomasin, etten oikeastaan ole kovin kova jätkä.


Sinä kesänä kuuntelussa oli aika lailla koko Sueden siihenastinen tuotanto. Erityismaininta kuuluu b-puolikokoelma Sci-Fi Lullabiesille (1997), joka oli sekin ihan järisyttävän hyvä ja on kieltämättä vieläkin. Levy soi pitkinä Järvenpään ja Kuortaneen välisinä automatkoina kannettavasta cd-soittimesta, ja samalla mielessä oli toive, että autoradio soisi ihan vähän hiljempaa. Ulkona oli aika kuuma.

Kesään 2001 kuului myös kaksi rokkifestivaalia: yksi Seinäjoella ja toinen Joensuussa. Musiikillisesti ne festivaalit veivät CMX:n äärelle. Se jos mikä oli tyystin poikkeuksellista: suomenkielinen musiikki ei koskaan ollut merkinnyt juurikaan mitään, mutta CMX ilta-auringossa tai ilta-auringon jälkeen tuntui jostain syystä poikkeukselliselta, vaikka yhtye silloin oli suurilta osin uusi tuttavuus. Loppukesä kului Cloaca Maxima -kokoelmaa (1997) kuunnellen, ja sitten tuli lopulta hankittua aika lyhyen ajan sisällä kaikki CMX:n siihenastiset pitkäsoitot.

Ja tuli syksy. Satun muistamaan, että CMX:n Rautakanteleen (1995) ostin syyskuun 11:n iltapäivänä vuonna 2001 Keravan Anttilan TopTen-osastolta. Tulin kotiin, kuulin uutiset, menin huoneeseeni, avasin television, totesin, että 'oho' tai 'jaa', panin television äänettömälle ja levyn soimaan. Hyvältä se kuulosti. Televisiossa lentokone törmäsi torniin, eikä minulla kyllä vieläkään ole hajua, mahtoiko se nyt sitten olla suora lähetys vai nauhoitettua kamaa. Juuri sillä hetkellä se levy kiinnosti enemmän, vaikka kai sitä nyt myöhemminkin olisi ehtinyt kuunnella. Tämä laulu siellä esimerkiksi on.


Melkein kaikki kuuntelemani musiikki on tehty aikaisintaan 1990-luvulla enkä jostain syystä tykkää paljonkaan mistään aiemmasta tehdystä, mutta 17-vuotiaana tähän kaavaan tuli ehkä ensimmäinen poikkeus. Innostuin 1970-lukulaisesta David Bowiesta, eritoten levyistä The Man Who Sold the World (1970), Hunky Dory (1971), The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972) ja Diamond Dogs (1974). Muun muassa tätä Hunky Doryn laulua (ja koko levyä) kuuntelin helmikuussa kävellessäni jostain vanhojen tanssien ensimmäisestä näytöksestä kotiin ja pakkasta oli.


Maaliskuun röpelöisten jäiden aikaan innostuin myös kahdesta ensimmäisestä levyllisestä Radioheadia. Siihen asti Radiohead oli ollut päässäni pelkästään outo - missäänhän ei koskaan soitettu sitä varhaista kamaa, joka nyt kuitenkin oli aika pyytämättäkin sellaista musiikkia, josta pidän. Ja yhä vain pidän. Hienoja visualisointejakin olisi joistain lauluista tarjolla, mutta koska tässä haluan korostaa kaikkinaista outouttani, upotan tähän silloisen The Bends -suosikkini, Bonesin.


Keväällä musiikilliset mieltymykseni alkoivat sojottaa vähän kaikenmoisiin suuntiin. Astelin tyynesti kohti progressiivista, sain ystävältä lainaksi kaksi Absoluuttisen Nollapisteen levyä ja aloin innostua niistäkin. Ne levyt olivat Olos (2000) ja Suljettu (1999). Kunnolla Absoluuttinen Nollapiste -aika kuitenkin alkoi vasta, kun olin täysi-ikäinen. Sekin oli menoa, tavallaan.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 17-vuotiaana:
Absoluuttinen Nollapiste - Olos
Absoluuttinen Nollapiste - Suljettu
Black Sabbath - Paranoid
Blur - The Best Of
David Bowie - Diamond Dogs
David Bowie - Hunky Dory
David Bowie - The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars
David Bowie - The Man Who Sold the World
CMX - Aura
CMX - Aurinko
CMX - Cloaca Maxima
CMX - Dinosaurus Stereophonicus
CMX - Discopolis
CMX - Kolmikärki
CMX - Rautakantele
CMX - Vainajala
CMX - Veljeskunta
Kula Shaker - K
Placebo - Black Market Music
Radiohead - The Bends
Radiohead - Pablo Honey
Suede - Coming Up
Suede - Dog Man Star
Suede - Head Music
Suede - Sci-Fi Lullabies
Suede - Suede