Musiikki-i'istä: 27 - Pois levymitasta

Nyt blogiini palaa juttusarja, joka on ollut tauolla hyvinkin yli vuoden. Nokkelimmat tietysti oivaltavat ainakin osin, miksi: minä olen ollut yli 27-vuotias vasta noin seitsemän kuukautta. Seuraavaakin juttusarjan osaa täytynee odottaa kotvanen, koska vuosien täyttämisen jälkeen on hyväksi saada hieman ajallista etäisyyttä käsittelemäänsä ajanjaksoon.

Musiikinkuuntelullisesti 27-vuotisuus ei ollut kovin ihmeellistä aikaa. Ehkä se johtuu siitä, että kuuntelin musiikkia vähemmän levymitassa kuin oikeastaan koskaan aiemmin. Sen ei tarvitsisi olla harmillista, mutta ehkä se vähän on. Kaikesta tuli irtonaisempaa.

Lähtötilanne oli kuitenkin perusasetelmaltaan hyvä. Iän alussa, kesäkuussa 2011, olo oli hyvällä tavoin huoleton, koska oli kesä. Mutta koska äänitin kesän aikana omaa levyäni, muun musiikin kuuntelu jäi liian vähälle. Silti joskus heinäkuussa tuli ehdittyä kuunnella muutakin. Muun muassa Hello Saferide -yhtye vetosi minuun paremmin kuin aiemmin. (Tuosta voitte opetella samalla erän portugalia.)

Sitä kesää en muista levymitasta. Muistan yksittäisiä lauluja ja niiden sointisijainteja. Olin linja-auton kyydissä Klaukkalassa, kun Death Cab for Cutien A Movie Script Ending soi korvanapeissa. Join kahvia auringonpaisteessa kotonani, kun Pavementin Major Leagues soi kaiuttimissa. Olin jossain, kun Timo Räisäsen Outcast soi jossain. Ne olivat hyviä hetkiä.

Moniin hetkiin ei silti tuntunut liittyvän musiikki ollenkaan. Vasta keskisyksyllä vastaan tuli jotain levymitassa kiinnostavaa, noin ensimmäistä kertaa iän aikana. Tieto Koria Kitten Riotin ihan juuri julkaistavasta levystä The Lows & The Highs sai minut kuuntelemaan myös vuonna 2009 julkaistua debyyttilevyä Koria Kitten Riot. Tässä akustinen tulkinta sinä syksynä julkaistusta Anthem for the 80's -singlestä.

Kun marras- tai joulukuussa oli tosi pimeää, oli piristävää kohdata myös virolainen Ewert and The Two Dragons. Joskus tekee ihan hyvää kuunnella levyä, joka alkaa kappalella, joka saa olon edes vähän sellaiseksi, että voisi tanssia.

Tammikuussa minut yllätti iloisesti Nada Surfin uusi levy The Stars Are Indifferent to Astronomy. Levy on hieno, kuten kirjoitinkin. Iän lopputalvisiin löytöihin lukeutui myös Freelance Whales, jonka debyyttilevy Weathervanes soi taajaan. Yksi iän ehdottomasti kuunnelluimmista - ellei kuunnelluin - kappale olikin Location, laulu, joka on hyvä yhä.

Minun päätäni ei sinä keväänä mikään musiikillinen löytö räjäyttänyt, mutta kyllähän Allo Darlin' -yhtyeen kaksi levyä silti olivat kivoja. Siitä esimerkiksi käyköön vaikkapa debyytin kolmosraita Silver Dollars.

Sitten päättyi rokki-ikä kunniallisesti ja maltillisesti. Ei paras vuosi musiikillisesti, mutta vuosi siltikin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 27-vuotiaana:
Allo Darlin': Allo Darlin'
Allo Darlin': Europe
Death Cab for Cutie: The Photo Album
Ewert and the Two Dragons: Good Man Down
Freelance Whales: Weathervanes
Headlights: Some Racing, Some Stopping
Hello Saferide: Introducing Hello Saferide
Hello Saferide: More Modern Short Stories from Hello Saferide
Koria Kitten Riot: Koria Kitten Riot
Koria Kitten Riot: The Lows & The Highs
Nada Surf: The Stars Are Indifferent to Astronomy
Ryan Adams: Rock'n'Roll
Sad Day for Puppets: Pale Silver & Shiny Gold
Sad Day for Puppets: Unknown Colors

Veronica putoaa

Jos minä olisin tänään läsnä Kuudes Aisti -festivaalilla, kuten tietysti mielelläni olisin, odottaisin illalta kaikkein eniten tämän laulun kuulemista.



Veronica Falls on yhtye, johon olen tutustunut vasta tänä kesänä, koska sitä minulle suositeltiin. Etenkin yhtyeen debyyttilevyn Veronica Falls (2011) neljäs kappale Misery osui minuun ensikuulemalta. Hienoja lauluharmonioita, hieno melodia ja hieno tunnelma. Olen helppo maali, tiedän sen edelleen, mutta Misery on mahtava laulu.

Eräs toinen kappale tuli minulle tästä Miserystä heti mieleen, ja se kappale on tässäkin blogissa aiemmin esiintynyt. Ruotsalaisen Sad Day for Puppetsin Sorrow, Sorrow on nimittäin monella tapaa yhtäläinen: on naispuolinen päävokalisti, vähän stemmoja, samankaltaisia sointuja, samankaltaisia laulumelodioita ja laulun otsikon negatiivinen sana, jota lyriikassa alituiseen toistellaan.



Molemmat laulut ovat mielestäni tosi hyviä, mutta eipä mennä syvemmälle tähän yhtäläisyyteen. Veronica Falls nimittäin on tänään Helsingissä, ja näkisinpä yhtyeen tosiaan mieluusti. Kyseessä ei ole varsinaisesti mikään riemupop-yhtye, vaikka poppia soittavatkin: läsnä on myös hivenen tiettyä kiinnostavaa synkkyyttä. Yhtyeen debyytti- ja toistaiseksi ainutta pitkäsoittoa olen toistaiseksi kuunnellut vain hatarasti, mutta olen orastavasti mainittavan tykästynyt. Se on mukava tunne.

Olin Kuudennessa Aistissa paikalla vain perjantaina, ja vaikka ihan kivaa oli, musiikillisesti käteen jäi vähän vähän. Liikaa koneita ja teknoa, mutta hyviä ihmisiä silti. Toisin olisi tänään: esimerkiksi Black Twig, Rubik ja jo mainittu Veronica Falls kiinnostaisivat minua varmastikin enemmän kuin yksikään perjantain esiintyjistä. Mutta minä olen töissä - samasta syystä myös lauantai jäi väliin.

Mutta hei. Voinhan silti suositella. Tässä siis minun tärppini täksi illaksi:
18.00 Rubik (päälava)
19.30 Veronica Falls (päälava)
22.00 Black Twig (Kuudes Linja, jossa on kuitenkin heti ahdasta ja pitkä jono, kuten ainakin perjantaina oli)

Ei nähdä siellä, mutta näkekää te muut toisianne!

Keväästä, sätkynukeille surullisesta päivästä

Viime päivinä on ollut hyvä. Seuraavassa syitä.

Aurinko on paistanut. Säällä ei oikeastaan pitäisi olla vaikutusta mihinkään, mutta säällä on vaikutusta moneen.

Soitin keikan, jonka soittaminen tuntui erityiseltä ja erityisen hienolta, joltain sellaiselta, jota en koskaan unohda. Yleisöä nelisenkymmentä yhdessä 25-neliöisessä huoneessa, minulla kitara ja edessä televisiokamera. Ihmiset ja maailma tuntuivat hyviltä, kaikki oli epäkyynistä. Minusta sellaista voisi olla esimerkiksi aina.

Olen löytänyt uusia yhtyeitä, joista juuri nyt mainittavin on ruotsalainen Sad Day for Puppets, joka on olinaikanaan päässyt lipumaan ohitseni tyystin. Sad Day for Puppets on sopinut viime päivien paljaiden asfalttien näkemisiin ja kaduilta sulaneisiin lumiin vastaanpanemattomasti. Kuunnelkaa vaikka.

Sorrow, sorrow / come back tomorrow / there's no tears for you today.

Alkujaan Sad Day for Puppets löytyi perjantaina auringonvalossa tiskatessa. Yhtye tulee alkujaan Blackebergistä, Tukholman lähiöstä, ja paikathan toki aina kiinnostavat minua. Yhtyeen musiikkia on kuvailtu "melodioiksi metelin päällä", mistä toki voi tulla mieleen kaikkia sellaisia Jesus & Mary Chaineja ja muita. Jos suhteutan Sad Day for Puppetsin omiin suosikkiyhtyeisiini, ehkä tässä Teenage Fanclubin lauluharmoniat ja melodiat ovat saaneet mausteekseen The Pains of Being Pure at Heartin shoegazehenkisiä ääniä ja tunnelmia.

Sad Day for Puppetsin joissain kappaleissa on paljon sellaista, jolle minä olen kovin helppo maali. Vaikka tämä yhtye on paikoin ihan rockia, alta paistaa eittämättä nynnyys. Välillä minä olen päätynyt miettimään, että musiikkimakuni saattaa olla samanlainen kuin joillain kahdeksan vuotta nuoremmilla hipster'tytöillä. Niin, saattaa olla.

Ja ei haittaisi, vaikka aurinko paistaisi vastakin. Pidän auringosta.

(Tämä upotus on nyt tässä, koska yhtyeen tuotantoa on vähän huterasti saatavilla tällaisiin tarkoituksiin. Spotifyssa on kuitenkin paljon kivaa. Suosittelen tutustumaan.)