Headlights - January

Minulla on viime päivinä ollut sellainen olo, että uusien yhtyeiden löytäminen on tuntunut innostavalta. Olen rohkeasti kuunnellut jopa sellaisia trendikkyysmielessä hypetettyjä yhtyeitä, kuten vaikkapa, öö, M83:a. No, en päässyt järin pitkälle, kun jo totesin, että tätähän minä olen kuullut jossain indiediskossa mutta en kyllä enää kotonani jaksa. Musiikista puuttui jokin kosketustaso. Samalla tavoin olen vähän yrittänyt kuunnella noita ensi kesän Flow'hun tulevia tahoja, mutta eivät ne minusta kovin kiinnostavilta vaikuta. Harmillista sinänsä. Kai minä sitten olen jonkin tason nirso, mitä musiikkimakuun tulee.

On vastaan silti tullut hyviäkin yhtyeitä. Sellaisiin kuuluu muun muassa illinois'lainen Headlights, jota kuuntelin ensi kertaa nyt viikonloppuna. Jonkinlaista twee popia, luulisin, kivankuuloista indietä yhtä kaikki. Olen vielä ihan liian varhaisessa vaiheessa kuvaillakseni esimerkiksi yhtyeen levyjä kokonaisuuksina, vaikka sinänsä pidänkin suuresti musiikin kuuntelemisesta nimenomaan levymitassa. Tässä voin kuitenkin mainita, että muutaman Headlightsin kappaleen aikana olen jopa ihan havahtunut, tähän tapaan: oh. Viimeksi niin kävi äsken, kun ensi kertaa kuulemani Some Racing, Some Stopping -levyn (2008) päätösraita January alkoi soida. Tiedättekö, kun joskus jokin kappale vakuuttaa hyvyydestään ensikuuntelun noin kuuden ensimmäisen sekunnin aikana? Tämä kappale teki minulle juuri niin.

Haikeaa, surumielistä, pysähtynyttä, hieman unenomaista. Minulle tulee tästä vähän sellainen "ei sitten" -olo: ettei mitään tapahdu ja etteivät asiat liiku, ja vaikka niin onkin tavallaan ihan hyvä, niin silti haluaisi mennä johonkin, tehdä kaikkea ja olla vähän jossain muualla, ei juuri tässä juomassa teetä villasukat jalassa iltayhdeltätoista. Jotenkin sellaiselta tämä laulu kuulostaa. Tarkemmin en osaa määritellä, mikä minua tässä niin liikuttaa, mutta jokin liikuttaa. Joten julistan: Headlightsin January on valtavan hyvä kappale.

Johanneksen musiikkiblokki onnittelee yksivuotiasta Johanneksen musiikkiblokkia

Ajalla on sellainen ominaisuus, että se kuluu. Eikä siinä tietysti mitään, mutta kun ajan kuluminen konkretisoituu, tuntuu herkästi jännittävältä, kuten esimerkiksi juuri tänään, kun tämä musiikkiblogini täyttää tasan vuoden.

Kun aloitin tämän blogin, pelkäsin vähän, etten aina osaisi kirjoittaa - jossain vaiheessa kaikki elämässäni merkittävä musiikki olisi kuitenkin käyty läpi, ja uutta musiikkia ei aina löydy, ja musiikki ei aina tunnu. Välillä meno täällä on kieltämättä vaipunutkin vähän turhan elottomaksi, mutta sellaista kai sattuu toisinaan. Yritän skarpata vastedes!

Noin tämä blogi vuosi sitten alkoi. Alussa lumi tosiaan peitti kaupunginosan, ja vähällä oli, etteikö samainen ajatus olisi ollut tosi ajankohtainen myös tänään, mutta sellaiseen sää on jo turhan loskainen, enkä halua liiaksi toistella. Itse musiikkiin liittyvät ajatukset ovat tietysti silti edelleen samoja. Kaunis indiepop on parasta musiikkia.

Tämän blogin elinaikana on ehtinyt sattua jotain. Olen tehnyt levyn, jonka julkaisen noin kuukauden päästä. Olen matkustanut kuukauden verran Pohjois-Amerikassa. Olen käynyt soittamassa kitaraa ja laulamassa montrealilaisessa kahvilassa, mikä oli koko lailla maailman kivointa, ja erinäisissä helsinkiläisissä ja tamperelaisissa baareissa, ja yhdessä kirjakaupassa, ja juhannuksena Saimaan rannalla, ja heinä- ja elokuun vaihteessa lohjalaisella maaseudulla ja heinäkuussa hattulalaisella maaseudulla.

Tämän blogin elinaikana olen myös nähnyt esiintymislavalla The Pains of Being Pure at Heartin, William Fitzsimmonsin (kahdesti!), Ewert & The Two Dragonsin, Koria Kitten Riotin, Rubikin, Manic Street Preachersin, Bright Eyesin, Delay Treesin, Black Twigin, French Filmsin ja varmaan joitakuita muitakin, joiden mainitseminen tässä näkyy jäävän oudosti väliin.

Koska en nyt keksi tälle tekstille sattuvampaakaan lopetusta, mainitsen, että tanskalaista Alcoholic Faith Mission -yhtyettä en ole nähnyt esiintymässä tämän blogin elinaikana - blogi syntyi vajaan kuukauden verran liian myöhään. Tänä iltana palasin tähän kappaleeseen, yli vuoden tauon jälkeen. Kaunis laulu se on edelleen.

Portlandilaista indiefolkia: Blind Pilot

Viimeisten vuosien ajan olen ollut oudosti viehtynyt amerikkalaiseen Portlandin kaupunkiin Oregonin osavaltiossa, mikä nyt ei varmaankaan ole suuri yllätys - Portlandin maine vaihtoehtokulttuurin, outouden ja taiteen tyyssijana on ollut olemassa jo hyvän kotvan, ja onpa aihetta käsitelty myös ironisehkon huumorin keinoin, kuten muun muassa Portland-televisiosarjassa: "Portland is where young people go to retire." Ja mikäpä on Portlandissa nuoren ihmisen eläköityessä, kun voi tehdä kivoja asioita ja syödä outoja donitseja.

Portlandissa vaikuttaneita kivojen asioiden tekijöitä on hämmentävän runsaasti. Minulle niistä tutuimpia ovat tietysti artistit ja yhtyeet, kuten Elliott Smith, The Decemberists, The Shins, Chris Walla ja kaikenlaiset sellaiset. Uusin vastaani tullut kiva Portland-asia on eräänlaista indiefolkia soittava Blind Pilot -yhtye.

Tästä kaikki äsken alkoi: yhtyeen 3 Rounds and a Sound -debyyttilevyn (2009) päätös- ja nimikkoraidasta, jonka ensimmäisenä satuin kuulemaan. Last.fm-musiikinkuuntelupalvelu suositteli minulle tätä yhtyettä, ja syystä suosittelikin. Yhtyettä verrattiin kolmeen viimeaikaiseen suosikkiini, mikä riitti mitä mainioimmaksi syyksi innostua. Minä innostuin niinkin paljon, että televisiosta tullut sinänsä kiinnostava jalkapallo-ottelu sai jäädä taustalle ja äänettömäksi jo ensimmäisen puoliajan loppupuolella. Olo ei ollut jalkapallon intensiiviseen katsomiseen muutenkaan sopiva, eikä varsinkaan siinä vaiheessa, kun tämä yhtye kävi tutummaksi.

Toisella levyllään, viime vuonna ilmestyneellä We Are the Tidellä, yhtye on siirtynyt kohti kokonaisvaltaisempaa bändisoundia, huomaan. Avausraita Half Moon sen jo osoittaa.

Yhtyeen torvenkäyttö tuo mieleen muun muassa Fanfarlon, ja sitä kautta ehkä myös Beirutin, mutta Beirut ei ole minusta ollenkaan niin hyvä kuin Fanfarlo. No, sivujuonne. Samalla tässä on jotain sellaista vanhempaa folkhenkeä, mikä kivasti sopii tällaiseen melko tyhjään ja omalla tavallaan pimeään huoneeseen, jota lämmittävä patteri on unohtunut vähän turhan vaimealle. Tämän seurauksena ruumiin ulokkeet, kuten nenä, ovat mainittavan kylmiä. Jos musiikki voisi sellaisia ulokkeita lämmittää, tämä lämmittäisi.

Blind Pilot tuli vuonna 2008 Pohjois-Amerikan länsirannikon indiepiireissä hieman tunnetuksi polkupyörillä tekemästään kiertueesta: se alkoi Washingtonin Bellinghamista (Death Cab for Cutien kotikaupunki, muuten) ja päättyi Meksikon rajalle, Kalifornian San Diegoon. Yhtye veti polkupyöriensä perässä itse suunnittelemiaan kärryjä. Sikäli aika osuvaa, että polkupyöränkäytössä juuri Portland on Yhdysvaltojen johtava kaupunki.

En tiedä, kuinka tervettä on luoda erilaisista kaupungeista kuvaa niissä tehdyn musiikin perusteella, mutta niin minä nyt vähän tapaan tehdä: mitä parempaa musiikkia, sitä kiinnostavampi kaupunki. Ulkomaille, etenkin Pohjois-Amerikkaan, muuttaminen on minusta ollut aina jokseenkin kiinnostava ajatus, ja jos muuttoperusteena olisi pelkkä musiikki, muuttaisin varmaan Portlandiin (muutenkin tietysti saattaisin). Tämä Blind Pilot on siihen uusin syy.

Freelance Whales - Location

Sori, täällä on ollut hiljaista. Minulla on ollut kaikkea tämän blogin näkökulmasta epäolennaista tässä käynnissä. Paljon on toki ollut käynnissä myös sellaista, joka nimenomaan on olennaista. Eilen näin yhden virolaisyhtyeen loistavan keikan ja aiemmin viikolla sain 500 cd-levyä, siis maaliskuussa julkaistavan pitkäsoittoni painettuna ja monistettuna, ja sehän oli tosi siistiä myös, mutta mistään näistä en ehdi enempää kirjoittaa juuri nyt, koska on kohta kova kiire junaan. Toinen syy on se, että olen viime päivinä päätynyt kuuntelemaan yhtä kappaletta toistuvasti, niin kosolti, että siitä nyt on pakko jotain tännekin pukahtaa. Tai pakko ja pakko, mutta ymmärtänette.

Kyseessä on brooklynilaisen (no niin, ärsyyntykää ja lopettakaa lukeminen tähän, mikäli ns. hipsterileima saa kuuroksi myös sille verta seisauttavalle musiikille, joka saa aikaan liikettä sisällä) Freelance Whalesin (no niin, ärsyyntykää bändin nimestä, koska se ei kyllä ole kaksinen) vuonna 2010 (no niin, ärsyyntykää, koska tämä ei edes ole mikään uusi juttu, mutta minä kuulin tästä ensi kertaa vasta ehkä keskiviikkona) julkaistun Weathervanes-levyn kolmosraidasta Location.

Tavallaan tällainen laulu on tehty jo monesti. Freelance Whalesia on syytelty pikaisen hakukoneenkäytön perusteella muun muassa siitä, ettei yhtye keksinyt debyytillään mitään uutta, ja siitä, että yhtye kuulostaa nynnyltä. Minä pitäisin molempia kehuina. Tässä Belle & Sebastian kohtaa The Postal Servicen pienin Sufjan Stevens -maustein, eikä sillä kombinaatiolla noin yleisestikään voi kovin helposti epäonnistua.

No, nimien pudottelu sikseen. En pidä tästä laulusta ilmeisten vertailukohtiensa vuoksi, vaan siksi, että se on kaunis ja tuntuu.

Joistain pusikoista näitäkin bändejä vain vähän myöhässä nousee tietoisuuteen. Aina ei onnistu ajan seuraaminen. Yhtä kaikki: jos ette tätä yhtyettä ole vielä kuunnelleet, kuunnelkaa. Se voi palkita.