Flow'sta kaksi asiaa

Niin monet keikat jäivät Flow'ssa väliin, lauantaina etenkin. Omituista kyllä en lauantain aikana toisaalla sijaitessani osannut olla kovin harmissani hyvien esiintyjien näkemättä jäämisestä, mutta näin jälkeenpäin olo on vähän haikea. Olin jo ihan sinut sen kanssa, että The Pains of Being Pure at Heart, Flow'n paras bändi, jäisi näkemättä, mutta näin jälkikäteen minua ihan vähän harmittaa. Etenkin, kun luen keikasta tällaisia kuvailuja. Se yhtye vain olisi pitänyt nähdä.

Mutta osaan minä läsnäolonikin hetkistä jotain sanoa. Pääsääntöisesti kaksi asiaa.

Asia 1: Human League

Joskus vastaan tulee tunne, että ihan kaikki muut ovat perillä jostain asiasta, josta itse ei tiedä mitään. Kun Human League nimittäin alkoi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä soittaa suurinta hittiään Don't You Want Me, äimistelin, että jaa, ne soittavat covereitakin, tämmöinen uusi kuuma yhtye. Piti sitten puhelimella käyttää internetin hakukonetta ja tutkia, että kenen laulu tämä nyt alun perin onkaan, koska olin jossain sattunut sen joskus kuulemaan ja monestikin. Paljastui, että ihan Human Leaguen oma laulu se oli, ja paljastui, että yhtye on ollut olemassa vuodesta 1977, ja paljastui, että "tämä yhtye teki synaindien", kuten eräs lähellä ollut asian määritteli, ja paljastui, että ne ovat myyneet yli 20 miljoonaa levyä.

Ja se hetki oli niin kovin kummallinen. Olin kuullut koko yhtyeestä tietoisesti ensimmäistä kertaa kutakuinkin kolme päivää sitten, mutta mitään ennakkotutustumista en ollut tietysti tehnyt. Ja kun Human Leaguen keikkaa mentiin katsomaan, minä vain ajattelin, että tällainen synapop-yhtye taas, näitähän maailmassa riittää. Vähätpä minä moisesta klassikkostatuksesta tiesin ennen kuin keikka oli melkein ohi, ja se hämmensi, hämmensi suunnattomasti.

Joskus olen sen täälläkin varmasti todennut: minun musiikillinen yleissivistykseni on superkehnoa. Tiedän vain niistä yhtyeistä, joista pidän paljon, ja Human Leaguesta en pidä paljon. Oli se nyt silti ihan ookoo.

Asia 2: Rubik

Rubikin keikankin alusta piti sitten menettää pari kappaletta, mutta ei se mitään, koska yksi kappale voi silti lopulta muuttaa kaiken. Kun City & the Streets alkoi, aloin leijailla, itketti, laulu kuulosti hyvältä, ja niin, onhan se nyt yksi parhaista Suomessa tehdyistä lauluista minusta. Sitä minä vähän ihmettelin, että mikseivät ne lopettaneet keikkaansa siihen lauluun. Koska silloin jos joskus oli minulla olo, että nyt ei voi enää kuulla mitään, että näin on hyvä. Silti ne soittivat vielä päätöskappaleenaan uusimmalta levyltään yhden huomattavasti vähäpätöisemmän. Ei se mitään, hyvä keikka oli silti.

Noin muutoin kaikki jäi hyvin vahvasti irtonaiseksi. Irtonaisuus taitaa kuulua tähän aikaan.