Musiikki-i'istä: 23, osa 2 - uutta, vanhempaa

Ajattelin joskus tätä musiikki-ikäsarjaa aloittaessani, että silloinen ikäni olisi hienoa kruunata musiikki-ikäkirjoitukseen silloisesta iästäni sinä hetkenä, kun se ikä päättyy. No, myöhästyin. Tulen muutaman vuoden perässä. Ei se mitään.

Olin 23,5-vuotias. Talvi oli lumeton. Ensilunta sai odotella yli helmikuun puolenvälin - liian pitkään. Niinä aikoina tutustuin kanadalaiseen Tegan & Sara -nimeä itsestään käyttävään kahteen siskokseen. Kivaa musiikkia kun tekivät. Jostain syystä silloin tuntui kivalta esimerkiksi kappale Nineteen, jonka muistan kuulleeni kannettavasta cd-soittimestani raitiovaunussa 3B Sörnäisten kohdalla (omituinen 3B-reitti selittyy vakioreitillä silloin tehdyillä kiskotöillä). Olin matkalla - sinänsä ristiriitaista kyllä - jääkiekko-otteluun. Ja silloin ajattelin, että tuntuupa musiikki taas hyvältä, että tässä hetkessä on jotain. Ilma oli pimeä ja ruma, mutta raitiovaunu liikkui ja ympärillä oli ihmisiä, jotka olivat sen kappaleen ulkopuolella mutta silti osa sitä, koska minulla on pää. Mitä tuohon Nineteeniin noin muuten tulee, niin minusta on jotensakin kuultavissa, että rummut on soittanut Death Cab for Cutien rumpali.

Niihin aikoihin intouduin ensi kertaa elämässäni kuuntelemaan myös Mew'n Frengers-levyä. Innoittajana toimii Kalliossa sijainnut eräs kehnohko pitsapaikka, jonka lehtivalikoimaan kuului muun muassa viisi vuotta vanha Image, toukokuulta 2003. Siinä oli Frengersin arvostelu. Levyä kehuttiin. Sitten se levy piti käydä ostamassa. Ja niin siihenkin levyyn muodostui yhteys. Siellä oli hyviä lauluja. Kuten nyt vaikkapa 156, jonka kertosäe tuntui kivalta.

Ennen kevään tuloa julkaisi uuden levynsä myös Nada Surf. Siellä oli joitain vähän ärsyttäviä lauluja, koska asiat olivat niissä jotenkin liian juustoisesti positiivisia. Ja minähän en juustosta juuri perusta. Mutta oli siellä myös hyviä lauluja, kuten Whose Authority, johon liittyy sellaista tiettyä vapautta, kuten ehkä näkyy, ettei nyt mitään ole pakko. Sellainen tunne on kiva.

Kevät toi muassaan kaksi uutta julkaisua, ja molemmat liittyivät Death Cab for Cutiehin. Ensin yhtyeen kitaristi Chris Walla julkaisi soololevynsä Field Manual, sitten Death Cab Narrow Stairsinsa. Vastoin kaikkia odotuksia pidin lopulta enemmän Wallan levystä. Death Cab tuntui jo vähän tylsältä - varmaan siksi, että levykin oli tylsempi kuin yhtyeen aiemmat. Mutta se Wallan levy! Sympaattinen. Vaikka levyllä on parempiakin lauluja kuin tämä Sing Again, minun on nyt aivan pakko tämä Sing Again tähän kumminkin upottaa. Video on nimittäin kuvattu Wallan asuinkaupungissa Portlandissa, Oregonissa, ja voi että, paikat näyttävät kuuden päivän kokemuksella tutuilta. Tuon yhden sillan yli kävelin useasti, enkä yleensä ollut matkalla minnekään. Ja näkyypä tuolla videolla esiintyvän myös itse Ben Gibbard ja erä Decemberistsin tyyppejä.

No. 23-vuotiaana ehdin kuunnella myös muun muassa montrealilaista Starsia. Pidin siitä musiikista osittain kovasti. Kaksi levyä oli tehokuuntelussa. Koska Stars on tässä blogissa mainittu jo kerran aiemminkin, nyt ei sovi upottaa samaa laulua. Upotettakoon siis tämä mellakkalaulu. Pidän siitäkin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 23-vuotisuuteni toisella puoliskolla:

Death Cab for Cutie - Narrow Stairs

Mew - Frengers

MGMT - Oracular Spectacular

Nada Surf - Lucky

Stars - In Our Bedroom After the War

Stars - Set Yourself on Fire

Tegan & Sara - The Con

Tegan & Sara - So Jealous

Chris Walla - Field Manual

Musiikki-i'istä: 23, osa 1 - vuodenaikasattumia

Ensimmäinen puolikas 23 vuoden ikääni on sikäli musiikillisesti kiinnostava, että kesällä tuli kuunneltua ennen muuta kesäiseltä kuulostavaa musiikkia ja joulukuussa lopulta jotain erittäinkin epäkesäistä. Niin kävi kai vähän sattumalta, en silloin ajatellut, että vuodenaikojen vaihtelulla olisi minuun mitään vaikutusta.

Minun kesäni 2007 levy oli ehdottomasti Voxtrotin samanniminen debyytti. Odotettu levy, kyllä, mutta odotukset olivat kovempia kuin itse lopputulos. No, itsepä olivat tehneet niin hyviä EP:itä. Nyt ei ole enää koko bändiäkään olemassa, mutta pantakoon tähän silti yksi laulu siltä kesältä, Ghost.

Oli siis kesä. Silloin sattui siitä harvinainen asia, että englanninkielinen suomalaisyhtye onnistui kuulostamaan hyvältä - kuuntelin nimittäin Rubikia. Yhtyeen ensimmäinen levy on minulle liian kikkailevaa (myöhemmätkin levyt potentiaalisesti), mutta yksi laulu oli ylivoimaisesti ylitse muiden, koska se oli, no, poppia. City and the Streetsissä on monina hetkinä vähän kaikkea oleellista: kivalta kuulostavia kitaroita ja kivalta kuulostava melodia. (Hauskahko yksityiskohta muuten: YouTube-pätkän ääniraitaa on leikattu alusta, koska oikeastihan kappale alkaa sellaisella yhden soinnun riffillä. Veikkaan leikkelyn syyksi sitä, että se yhden soinnun riffi on vähän epätarkasti soitettu mutta mennyt kumminkin studiossa läpi. No, toimii kyllä näinkin.)

Eräänä marraskuun alun päivänä satoi lunta tai räntää, ja tuusulalaisessa Jokelan taajamassa sattui ylimääräisten uutislähetyksen arvoisia. Saman päivän iltana Tavastialla oli jokseenkin valoisampi meno, sillä kolme kömpelöä brooklynilaista soitti lavalla kosketinsoittimia. Edelliskesänä tätä oli tullut kuultua levymitassakin.

Sitten tuli joulukuu, ja olin löytänyt The National -yhtyeen Boxer-levyn jälkimainingeissa.

Siitä ajasta muistuttaa jostain syystä myös toinen laulu, ennalta vain puolitutun The Decemberistsin The Engine Driver. Alla- ja ylläolevat musiikit sopivat siihen aikaan: oli pimeää, joulukuu, luntakaan ei satanut, ja täytin ohessa 23,5 vuotta.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 23-vuotisuuteni ensimmäisellä puoliskolla:

Au Revoir Simone - The Bird of Music

The Decemberists - Picaresque

Editors - An End Has a Start

The National - Alligator

The National - Boxer

Of Montreal - Hissing Fauna, Are You the Destroyer?

Rubik - Bad Conscience Patrol

Voxtrot - Voxtrot

Bright Eyes, Radio City Music Hall, New York, 9.3.2011

Nytpä tuli sitten Bright Eyeskin nähtyä. Keikka oli kyllä jossain määrin erityinen, mutta taas jäin kaipaamaan vähän turhan paljon.

No, keikkapaikkasta tuli kyllä samantien olo, että jotain erityistä tässä nyt on tekeillä. Radio City Music Hallin esiintymistila on teatterimainen, ja siihen tilaan mahtuu noin 6 000 ihmistä, kaikki istumapaikoille. Tämä keikka oli loppuunmyyty. Yhtäkkiä siellä huomasin, että oikeastaan jopa vähän jännitti.

Itse keikka oli, kuten odottaa sopi, hyvin painottunut tuoreimpaan levyyn. Aiemmin eilen kävelin sitä levyä kuunnellen Manhattanilla, ja on pakko myöntää, että aloin vähän pitää siitä - Shell Games ja Jejune Stars ovat hyviä lauluja, livenäkin. Harmillisesti esimerkiksi Haile Selassieta ei kuitenkaan soitettu.

Vanhemmilta levyiltäkin soitettiin kyllä lauluja, mutta eniten jäi harmittamaan, että ne kaikkein merkityksellisimmät laulut jäivät kuulematta. Vuoden 1998 Letting Off the Happinessilta soitettiin Padraic My Prince, muttei If Winter Endsiä. Fevers & Mirrorsilta soitettiin The Calendar Hung Itself ja An Attempt to Tip the Scales, muttei Sunrise, Sunsetiä. I'm Wide Awake It's Morningilta soitettiin kolme laulua, muttei Luaa tai First Day of My Lifea.

Melkein kaikissa lauluissa oli tiettyä massiivisuutta; Conor Oberstin lisäksi lavalla oli kuusi muuta soittajaa - ja kaksi rumpalia, joista toinen toimi välillä pelkkänä perkussionistina. Mutta kyllä tässä nyt vähän mieleen tuli, että miksi niitä rumpaleita pitää olla kaksi, kun yksikin todistetusti riittäisi. Tästä sitten seurasi se, että maltillisia kokoakustisia lauluja ei varsinaisesti kuultu: hiljaisin oli Oberstin yksin soittama uuden levyn Ladder Song. Ihan kiva laulu, mutta pianolaulu, ja minä olisin nyt niin halunnut kuulla edes yhden laulun, jota säestäisi lähinnä pelkkä Oberstin kitara.

Keikan hienoin hetki oli kappale Poison Oak, joka kuulosti paremmalta kuin levyllä, vaikka hyvältä se kuulostaa levylläkin. Ja sen alussa Oberst nimenomaan soittikin yksin.



Toinen hieno hetki oli Road to Joy, johon Bright Eyesin tiedetään lopettaneen keikkansa useasti. Ikävä kyllä nyt kappale soi encoressa toiseksi viimeisenä.

Encoren viimeisenä soi uuden levyn päätöskappale One for Me, One for You. Täysi antikliimaksi, vihainen olo jäi; kappale loppui taustanauhalta kuuluvaan miespuolisen tahon monologiin, kuten levylläkin. Bändi oli siinä vaiheessa jo lähtenyt lavalta, jonne se ei enää palannut. Sen monologin alle peittyi myös yleisön suurin pauhu, ja monologin päätyttyä syttyivät valot.

Tämä päätöskappalevalinta ärsytti siksi, että Bright Eyesilla olisi oikeasti sellaisiakin lauluja, joiden jälkeen ei enää edes voisi soittaa mitään.

Ärtymys kuitenkin unohtui, kun ulosmenojonossa joku amerikkalainen ilmeisen känninen nuorehko jätkä kysyi minulta sytyttämätön tupakka kädessään leikkisästi The Decemberists -yhteyksistäni: "Do you like The Decemberists? You look like Colin Meloy. Not a bad sign." Lausunnon totuudenmukaisuudesta on vaikeaa sanoa, mutta vähän kyllä nauratti. Sitten kävelin ulos ja valot olivat tosi kirkkaita, kuten nyt siinä ympäristössä valot tapaavat olla.

Ja on The Decemberists minusta ihan hyvä, välillä vähän turhan tasalaatuinen vain.

Bright Eyesiä lämmittelivät Wild Flag ja Superchunk. Wild Flag on portlandilainen neljän naisen rockyhtye, joka taisi soittaa eilen ensimmäisen keikkansa. Tähän pitää tietysti repiä mukaan Elliott Smith: Wild Flagin rumpuja soittaa Janet Weiss, joka on Elliottinkin kanssa soittanut. Itse yhtye oli hetkittäin kiva. Samaa voi sanoa Superchunkista. Tarkempi tutustuminen ennen keikkaa kun oli jäänyt.

Vielä pääesiintyjään palatakseni lavashow oli melkomoisen massiivinen - ja yleisössä paljon teinejä. Bright Eyesilla taitaa olla Amerikassa vähän tällainen lukioikäinen angstimaine. Hämmentävää. Häiritsevääkin.