30.12.2011

Vuoden levyt

No niin. Vuosi loppuu. Voisin listata vuoden parhaat levyt. Paitsi etten osaa. Olen paha junnaaja. Kuuntelen laiskasti uutta musiikkia. Olen uudesta musiikista kyllä tietoinen, mutta kun aina ei uusi musiikki sillä lailla hetkauta.

Listaan siis vain vuoden levyt. Sellaiset levyt, joiden julkaisu on sattunut hetkauttamaan minua edes vähän johonkin suuntaan. Ja ehkä minä nyt osaan nimetä yksittäisen vuoden 2011 parhaan levyn, mutta säästänpä sen - draamantajuinen kun olen - tuonne loppuun.

Esimerkiksi tällaisia vuonna 2011 ilmestyneitä levyjä minä vuonna 2011 kuuntelin.

Bright Eyes - The People's Key

Kävelin ympäri Manhattania (pahoittelen sijainnilla makusteluani!) tämä levy korvissani ja valmistauduin illalla koittavaan keikkaan (pahoittelen keikkaelämyksellä makusteluani!). Syksyllä 2010 minulla oli kova Bright Eyes -vaihe, jolloin kuuntelussa olivat etenkin Fevers & Mirrors (2000) ja I'm Wide Awake, It's Morning (2005). The People's Key on toisenlainen levy, jopa sellaista yleisempää indiepoppia, eikä muutos välttämättä ollut huono. Levy osoittautui lähtöolettamuksia kivemmaksi, vaikkei olekaan Bright Eyesin paras. Saapa nähdä, veikö Conor Oberst Bright Eyesin lopullisesti naftaliiniin tämän levyn myötä. Toivon tietysti, ettei.



William Fitzsimmons - Gold in the Shadow

Gold in the Shadow on tavallaan William Fitzsimmonsin monipuolisin levy. Levy ei todellakaan ole huono, mutta kyllä se ehkä silti minusta on Fitzsimmonsin huonoin, jos valita pitää. Fitzsimmonsin kolme ensimmäistä levyä ovat kaikki minulle läheisempiä, vaikka niissä toistetaan miltei tavaramerkinomaisesti paria sointukuviota. Lisäksi kolmella ensimmäisellä levyllä on monia surullisia lauluja. Gold in the Shadow taas on valoisampi ja soittimellisempi ja bändimäisempi levy. Kyllä tämäkin kivasti istuu hiljaisiin iltoihin ja sellaisiin.



Death Cab for Cutie - Codes and Keys

Harmillista kyllä, Death Cabin uusin ei ole minusta kovin erityinen levy - etenkään, kun ottaa huomioon, että yhtye on aikoinaan tehnyt Transatlanticismin (2003) ja Plansin (2005) kaltaiset mestariteokset. Yhtye on kasvanut aikuiseksi, Ben Gibbard on kasvanut aikuiseksi, Ben Gibbard on muuttunut seesteisemmäksi, Ben Gibbard on luopunut alkoholista ja alkanut juosta maratoneja, ja Ben Gibbardin elämä on ilmiselvästi tasaisempaa. Tämä kaikki on varmasti ollut ihan hyväksi Gibbardin elämänlaadulle. Harmillista vain on, että Gibbardin tekemän musiikin surumielinen perusluonne on samassa rytäkässä mennyt, koska nimenomaan surumielisyys on asia, joka minua on aina Death Cabissa niin kovasti viehättänyt. Codes and Keys on toki ihan turvallista aikuispoppia, enkä minä nyt sitä kuunnellessani ärry, myönnettäköön.



Koria Kitten Riot - The Lows & The Highs

Koria Kitten Riot, eli käytännössä laulaja-lauluntekijä Antti Reikko, oli vuoden mukavimpia uusia tuttavuuksia. Syksyllä ilmestynyt The Lows & The Highs on kansainvälisen tason suomalainen levy, ja kun MySpacessa KKR:n vaikutteiksi nimetään sellaisia kuin Elliott Smith, Neil Young, Sufjan Stevens, Bright Eyes, Nick Drake, Jon Auer, Damien Rice, The Flaming Lips, Regina Spector, Arcade Fire, Nada Surf, The Posies, Sparklehorse ja Death Cab for Cutie, minua kovasti hämmentää. Reikon makua ei voi moittia. Sitä voi kehua. Ja mikä parasta, hänen tekemänsä levytkin vastaavat odotuksiin. Harmillista KKR:n kannalta on, että tämänkaltainen musiikki on Suomessa on ihan marginaalissa, englanninkielisyytensäkin vuoksi. (Tuossa alla on liveversio kappaleesta Playing Truant, koska levyversiota ei ollut tarjolla ja koska Playing Truant on minusta miellyttävä kappale. Kappaleen poljento on kiva, kuin The Nationalin Fake Empiressa, mikä on hyvä asia.)



Ewert and the Two Dragons - Good Man Down

Tässäpä toinen uusi hieno tuttavuus, Tallinnasta. Ewertin ja tyyppien toinen levy Good Man Down julkaistiin loppuvuodesta myös Suomessa, ja levy on hieno, hieno. Levy on ollut ostoslistallani jo hetkestä, ja mikä sattuvinta, levy on juuri kadonnut Spotifysta, ja se on oikeastaan jopa vähän piristävää. Tuntuu kivalta ajatukselta se, että saapuu levyn kanssa kotiin, panee levyn soittimeen ja painaa nappulaa. Sitten, nappulan painamisen jälkeen, huoneen täyttää tämä avausraita, ja sitten hymyilyttää. Se on musiikilta kivasti tehty.


---

Sitten se vuoden paras levy!

The Pains of Being Pure at Heart - Belong

Tämän levyn nimeäminen vuoden parhaaksi ei vaatinut minulta lainkaan lihaksia, jos nyt lihaksia vaaditaan vuoden parhaan levyn valintaan. Ei kai vaadita. Minä pidän toiveikkuudesta ja ilmassa leijailemisesta, ja sitä tämä levy minulle edustaa mitä vahvimmin. Painsista minulle aina tulee sellainen onnellinen ja ilmava olo, jotenkin kuulas. Harmillisesti yhtyeen Flow-esiintyminen Helsingissä jäi väliin, mutta onnekas kun olin, näin samat kappaleet ja pari ylimääräistäkin maaliskuun viimeisenä päivänä Philadelphiassa. Tuntui kivalta. Joillain levyillä vain on muita enemmän merkitystä, ja esimerkiksi tällä levyllä on.

War inside of me

Heräsin. Keitin kahvia. Päässä alkoi soida säe.

And I, I feel like I wouldn't like me if I met me.

Ei sillä, että juuri niiden sanojen päässä soimiselle olisi siinä hetkessä ollut mitään suurempaa syytä, niin vain sattui olemaan. Sen seurauksena piti panna soimaan se levy, jonka avauskappale moisen säkeen sisältää.


Kyseessä on kanadalaisen Tegan & Sara -duon So Jealous (2006). Hyvä levy onkin. Ja aliarvostettu, siis minun pääni sisällä - olen kerta toisensa jälkeen onnistunut unohtamaan levyn olemassaolon ja hyvyyden. Sellaiselle ei ole mitään syytä.

Tuo levyn alku on kiva. Lisäksi levyn seuraavat kappaleet ovat kivoja. Koko levy on kiva, varmasti Tegan & Saran paras, ainakin nyt sanoisin niin ihan mukisematta. Jostain syystä yhtyeen muu tuotanto (The Con -levyä lukuun ottamatta) on jäänyt vähän varjoon. Mutta tämä So Jealous on kyllä hyvä. Ei maailman paras, koska kaikki levyt eivät voi olla, mutta hyvä. Hyvä.

Koska kirjallinen ilmaisuni on juuri nyt jähmeää, kirjallinen ilmaisu pitää päättää tähän. Täällähän kukaan ei pakota muuhun.

I wake up exhausted, it's not morning.

22.12.2011

Levy, joka löytyi lentokoneessa

Nyt on ilmiselvästi menossa jokin vaihe. Sen sijaan, että lukisin erästä romaania (jonka ostin taannoin Lontoosta puolella punnalla ja joka ei jotenkin onnistu pitämään otteessaan, harmi sinänsä), luen taas vanhoja päiväkirjojani, taas jostain kuuden vuoden takaa. Edellisessä merkinnässäni puin Ryan Adamsin Love Is Helliä, joka oli merkittävä levy eritoten joulukuussa 2005. Juuri ennen vuoden loppua kuvioihin ehti kuitenkin astua myös Arcade Firen Funeral, jota kuuntelin ensimmäisen kerran lentokoneessa, kannettavasta cd-soittimestani.

Lontoon ja Méxicon välillä joulukuun 28:ntena vuonna 2005 olin levystä tätä mieltä: "Vaikka olen kuunnellut levystä vasta vain puolet (noin), se tuntuu jo nyt klassikolta."

Näin jälkeenpäin voin hyvin todeta olleeni oikeilla jäljillä. Ihan sama, että kaikki kriitikot ovat jo kehuneet levyä maasta kattoon ja siitä edelleen taivaaseen. Ihan sama, että olen kriitikoiden kanssa samaa mieltä. Ihan sama, että löysin levyn vasta noin vuosi levyn ilmestymisen jälkeen. Arcade Firen Funeral on minusta maailman paras levy.



Olin kuunnellut levyä tietokoneeltani jo aiemmin, mutta eihän se ollut yhtään sama. Lentokoneessa käsissä oli hypisteltävänä jännittävästi muotoiltu lyriikkapaperi, johon oli painettu yhtyeen jäsenten allekirjoitukset, ja se pahvikansi, joka tuli moniviikkoisen matkan aikana ruhjottua rinkassa huomattavasti elämäänähneemmäksi.

Levy kesti hyvinkin intensiivistä ja yksipuolista kuuntelua hyvän matkaa yli kaksi kuukautta. Nyttemmin kuuntelen levyä niinä hetkinä, joina jokin nostalgiankaltainen iskee, kuten äsken, ja niissäkin tilanteissa noin keskimäärin pidän kuulemastani.

20.12.2011

Kuuden vuoden jälkeen

Satuin äsken lukemaan vanhoja päiväkirjamerkintöjä, melko lailla tarkasti kuuden vuoden takaa. Niistä ajoista muistin toki päiväkirjoja lukemattakin joitain asioita. Muun muassa sen, että joulukuun 2005 levy oli mitä vahvimmin Ryan Adamsin Love Is Hell (jos sitä nyt siis voi kutsua yhdeksi levyksi, mutta minä tässä kutsun).



Love Is Hell -levy mainittiin päiväkirjassa useaan otteeseen, monesti sinänsä ylimalkaisina kappaleennimilainauksina, jotka eivät niinkään viitanneet musiikkiin kuin itse asiaan, mutta jotka kertoivat, että musiikilla arvatenkin oli merkitystä. Ja olihan sillä. Joulukuussa oli joinain päivinä tosi kylmä. Levy sopi kaikkeen. Jopa levyn avaavat Political Scientist ja Afraid Not Scared olivat merkittäviä, vaikkeivät ne ilman kontekstiaan ehkä olisi sellaisia minulle niin olleet. Mutta silloin olivat ja sen vuoksi ovat vieläkin.



Ja niin joulukuu eteni. Päiväkirja täyttyi. Seuraava päiväkirja täyttyi. Seuraava päiväkirja täyttyi. Kului useita joulukuita ja sitten saapui nykyinen, jonka aikana päädyin lopulta kääntelemään kuusi vuotta aiemmin täyteen kirjoittamiani ruutuvihkon sivuja. Kai tässä jokin on nyt toisin. Ja jokin ei. Arvioni mukaan esimerkiksi painoni on kutakuinkin sama.

18.12.2011

San Francisco, Girls, meri ja kaikki

Kutakuinkin kaksi vuotta sitten, tai ihan vähän runsaat kaksi vuotta sitten, tein spontaanin teon noin kymmenminuuttisen harkinnan perusteella: varasin itselleni lennon Pohjois-Amerikan länsirannikolle ja sieltä takaisin, koska mikäpä minua olisi pidätellyt. Menolentoni määränpää oli San Francisco, kaupunki, joka on kahden viime päivän aikana jostain syystä sattunut tulemaan mieleen useampaan otteeseen.

San Franciscossa ehkä yllättävintä on, ettei sieltä juurikaan tule musiikkia, jota olisin kuunnellut elämäni aikana kovinkaan aktiivisesti. Yksi kaupungin yhtyeistä kuitenkin onnistuu toistumasti saamaan kotipaikkansa mieleeni. Sitä kuullessani muistan mitä elävimmin Ulloa Streetin, jota pitkin kohti Tyyntämerta kävellessäni katsoin jännittävän näköisiä taloja ja jännittävän näköisiä autoja. Silloin oli kai pilvistä, mutta siitä huolimatta pääni haluaa muistaa hetken aurinkoisena, mitä hetki tietysti jollain abstraktimmalla tasolla olikin.



Girlsin Album (2009) on levy, joka kuulosti pääni sisällä ihan San Franciscolta jo ennen matkaa ja kuulostaa siltä myös nyt, yli puolitoista vuotta matkan jälkeen. Kun levy alkaa Lust for Lifella, mieleen tulee aina se jotenkin rajattoman vapauden tunne ja meri, joka pian näkyisi edessä ja jatkuisi siitä pisteestä aina Japaniin asti.

Minä pidän sellaisista meristä. Ja minä pidän San Franciscosta. Tai siis rakastan San Franciscoa. Jos pitäisi kertoa, miksi, en oikein osaisi. Siltä ehkä vain tuntuu.

11.12.2011

Amsterdamista, Amsterdamille

Kun bussi kaarsi toissa päivänä Amsterdamiin, tuntui jännittävältä. Asuinhan kaupungissa kolme vuotta sitten yhden lukukauden verran, mikä tietysti saa aikaan sen, että kaupunkiin muodostuu vahvahko tunneyhteys. Samalla on käynyt niin, että jotkin laulut maailmassa muistuttavat minua Amsterdamista enemmän kuin mistään muusta.

Tässä on hätiköity kokoelma minun Amsterdam-musiikkiani.

Say Hi to Your Mom: Hooplas Involving Circus Tricks


Löysin amerikkalaisen, turhan arvelluttavasti nimetyn Say Hi to Your Mom -yhtyeen (sittemmin pelkkä Say Hi) juuri ennen lähtöäni Hollantiin. Niinpä Amsterdam-alkuaikoinani kuuntelin runsaasti Numbers & Mumbles -levyä, jolla myös tämä kappale on. Tunnelma on vähän postalservicemäinen ja enimmäkseen yksinkertaisen pop, ja minä pidän siitä. En tiedä kovin monta muuta ihmistä, joka pitäisi, mutta minusta heidänkin olisi hyvä suoda yhtyeelle mahdollisuus. Yhtye nimittäin on nimeään parempi. Tai no, ei se mikään yhtye sillä lailla varsinaisesti ole, lähinnä Eric Elbogenin yksinäisehkö musiikkiprojekti.

Frightened Rabbit: Head Rolls Off


Frightened Rabbitin Midnight Organ Fight on minusta yksi maailman parhaista levyistä, ja sitä levyä kuuntelin ensi kertaa nimenomaan joulukuisessa Amsterdamissa. Tähän olisi voinut valikoitua levyltä miltei mikä tahansa kappale, mutta nyt siihen valikoitui tämä.

I'll make tiny changes to earth.

Elliott Smith: Ballad of Big Nothing


Amsterdam on myös kaupunki, jossa sain ensikosketukseni Elliott Smithiin kuuntelemalla Either/Or-levyä. Parhaiten marraskuussa jäi mieleen kaunis Angeles, mutta koska sekin laulu on joskus tähän julkaisualustaan upotettu, upotan tähän nyt toisen jo silloin mieleenjääneen, Ballad of Big Nothingin. Vasta vuotta myöhemmin Elliott oli minulle oikeasti tärkeä.

Sufjan Stevens: John Wayne Gacy jr.


Niihin aikoihin kuuntelin runsaasti myös Sufjan Stevensiä, jonka kappale John Wayne Gacy jr. muistutti minun pääni sisällä kovasti juuri yllä mainitsemaani Angelesia. Kaunista, niin ikään.

MGMT: Time to Pretend


Olisihan tässä ihan yhtä hyvin voinut olla myös se superhitti Kids, mutta koska siitä laulusta ei enää voi tulla mieleen kuin hihittelevä Teemu Selänne, on valittava Oracular Spectacular -levyn kahdesta tunnetuimmasta laulusta tämä.

---

Ei varmasti mitään maailmoja mullistavaa uutta musiikkia teille, hyvä lukijakunta, mutta nämä laulut nyt vain sattuvat olemaan merkittäviä. Niillä siis mennään.

7.12.2011

Oikein hyvä popmuseokokemus

En ole oikein koskaan ollut museoihmisiä. Siinä mielessä minun lapsuuteni ei ole koskaan loppunut: museot kuulostavat minusta aina vähän tylsiltä paikoilta. Tästä jokseenkin sisäänrakennetusta ennakkoluulosta olisi tietysti hyvä päästä eroon, koska oikeasti monet museot ovat erittäinkin mielenkiintoisia ja kivoja. Minun päässäni sellaiseen kategoriaan kuuluu muun muassa brittiläisen popmusiikin historiaa esittelevä museo Lontoossa. Kävin museossa tänään.

Ensimmäisenä menin tietysti museon "hands on" -henkisimpään huoneeseen, jossa oli kitaroita, pianoja, rumpuja ja bassoja. Niillä sai opetella erilaisia kappaleita eräänlaisen videon välityksellä. Ensin menin pianon ääreen. Minä jätin sen videon huomiotta ja soitin vain, ja se tuntui hyvältä, niin hyvältä kuin nyt yli viikon matkustamisen ja soittamattomuuden jälkeen vain voi tuntua.

Sen jälkeen menin kitaran ääreen. Opetusvideon kappaleeksi valikoitui Magic Numbersin kiva Forever Lost. Sen mukana oli mukavaa soittaa, vähän väärin soinnuin tietysti, mutta oikeasta sävellajista ja melkein oikein soinnuin kuitenkin. Saatoin hivenen hytkyä, en tiedä, en ollut näkemässä itseäni muutaman metrin päästä. Itse laulukin sopi sijaintiin, lontoolainenhan yhtye on tässä kysymyksessä.


Kuuntelin Magic Numbersin debyyttilevyä silloin, kun olin 21 ja juuri palannut Meksikosta tai juuri lähdössä sinne. Silloin elin musiikinkuuntelullisesti aika hyvää aikaa. Uutta musiikkia löytyi tämän tästä, mikä tietysti oli kovin miellyttävää.

Henkilökohtaisen musiikkihistoriani läpikäynti ei päättynyt siihen. Menin seuraavaan huoneeseen. Ja voi että. Näin vitriinillä suojatun David Bowien settilistan joltain 1970-luvun alkupuolen keikalta, ja mieleeni tuli vahvemmin kuin koskaan, että tuo keikka olisi varmasti ollut hieno, jotain sellaista, jonka olisi kernaasti kuullut - ainakin silloin, kun olin 17-vuotias ja Bowieta melko runsaasti kuuntelin. Sillä 1970-luvun keikalla soitettiin muun muassa tämä Hunky Dory -levyn menopala.


Samaan aikaan huoneessa taisi soida Bowie-hitti Starman, ja siitäkin tuli tietysti 17-vuotisuus mieleen. Vaihdoin huonetta. Sitten vaihdoin huonetta uudestaan. Kiehtovia ne olivat oikeastaan kaikki, mutta siinä 1990-luvun huoneessa soi lopulta Sueden Animal Nitrate. Suu meni typertyneeseen hymyyn: niin joo, tämän levyn ostin keväällä 16-vuotiaana Järvenpään Prismasta. Kuuntelin sitä sinä keväänä ja seuranneena kesänä paljon.


Sitten menin vielä toisen kerran soitinhuoneeseen, jossa soitin pianoa toistamiseen. Enkä ollenkaan olisi malttanut sieltä lähteä. Olisi tehnyt mieli laulaakin ja yltyä viimeistelemään yksi laulu, jonka tekemisen aloitin syksyllä 2008 Amsterdamissa.

Mitä itse museopuoleen silti tulee, oli mainittavan jännittävää lukea kaikenmoisesta brittiläisen populaarimusiikin historiasta ja etenkin 1990-luvun brittipopista, joka oli oikeastaan ensimmäinen musiikkityyli, jolla minulle oli väliä. Tapahtui havahtuminen: minunkin musiikinkuuntelullani, niin satunnaista kuin se toisinaan onkin ollut, on historia, ja sen kohtaaminen sai tänään aikaan pieniä virnistyksiä. Ihan kivaa.

6.12.2011

Itsenäisyyspäiväksi

Tämä on kieltämättä ja varmasti kliseinen valinta itsenäisyyspäivän teemalauluksi, enkä todennäköisesti ole ensimmäinen ihminen, jonka mieleen tällainen laulu itsenäisyyspäivänä tulee. Totta puhuen samainen laulu taisi pälkähtää päähäni myös tasan vuosi sitten, mutta silloinpa ei vielä tämä blogi kukoistanut. Nyt kukoistaa.

Minun tapauksessani ilmeisin itsenäisyyspäivän kappale on Elliott Smithin Independence Day, joka XO-albumilla jää ehkä vähän välikappaleeksi ja turhan pienelle huomiolle. Sävellys on kuitenkin lopulta aika hieno, ja sen paljastaa viimeistään tämä livetallenne, jossa Elliottin kitaransoitto ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Ei mitään erityisen kömpelöä rämpytystä.


No, tässäpä vielä levyversio. Varmuuden vuoksi.


Lisäksi voin kertoa, että tämä on elämäni toinen itsenäisyyspäivä, jonka vietän ulkomaassa, Lontoossa tarkemmin. Tunnelma on kieltämättä vähän toinen.

5.12.2011

Och Ramlösa blir vin

Siirryin viime maanantaina lentokoneesta toiseen Tukholman Arlandan lentoasemalla. Ostin pullon kivennäisvettä. Join pullon tyhjäksi. Sittemmin matkani aikana olen täytellyt sitä uudestaan, viimeksi tänä aamuna. Pullon etiketti kertoo, että pullo on pitänyt sisällään Ramlösaa, mikä tietysti on eittämättömän ruotsalaista. Toinen eittämättömän ruotsalainen asia on Kent, yhtye, jota kuuntelin nuorempana aktiivisestikin ja jonka ensimmäisistä levyistä edelleenkin runsaasti pidän.

Kentin ja Ramlösan yhtymäkohta on tietystikin kappale Socker. Ramlösa-pulloni nähdessään matkaseuranani Pariisissa ollut taho mainitsi, että kappaleen Ramlösa blir vin -kohta on hänen suosikkilyriikkansa koko Kentin tuotannosta. Laulussahan lauletaan seuraavasti: "Och gäst ikväll är Jesus / Han har kickat heroin / Han läppjar på sitt glas / och Ramlösa blir vin."


On myönnettävä, että Socker on minusta yksi Kentin parhaista lauluista, ilmiselvästi, vaikken nyt noita lyriikoita kovin tarkasti ole jaksanut itse pohdiskella. Mutta tämä laulu ihan hyvin sopii tämäniltaiseen silmiäkirvelevän raukeaan tunnelmaan lontoolaisessa pubissa, jonka äänimaisemasta olen eristänyt itseni kuulokkein.

Ingen, ingen, ingen, ingen hör.