Nyt on ilmiselvästi menossa jokin vaihe. Sen sijaan, että lukisin erästä romaania (jonka ostin taannoin Lontoosta puolella punnalla ja joka ei jotenkin onnistu pitämään otteessaan, harmi sinänsä), luen taas vanhoja päiväkirjojani, taas jostain kuuden vuoden takaa. Edellisessä merkinnässäni puin Ryan Adamsin Love Is Helliä, joka oli merkittävä levy eritoten joulukuussa 2005. Juuri ennen vuoden loppua kuvioihin ehti kuitenkin astua myös Arcade Firen Funeral, jota kuuntelin ensimmäisen kerran lentokoneessa, kannettavasta cd-soittimestani.
Lontoon ja Méxicon välillä joulukuun 28:ntena vuonna 2005 olin levystä tätä mieltä: "Vaikka olen kuunnellut levystä vasta vain puolet (noin), se tuntuu jo nyt klassikolta."
Näin jälkeenpäin voin hyvin todeta olleeni oikeilla jäljillä. Ihan sama, että kaikki kriitikot ovat jo kehuneet levyä maasta kattoon ja siitä edelleen taivaaseen. Ihan sama, että olen kriitikoiden kanssa samaa mieltä. Ihan sama, että löysin levyn vasta noin vuosi levyn ilmestymisen jälkeen. Arcade Firen Funeral on minusta maailman paras levy.
Olin kuunnellut levyä tietokoneeltani jo aiemmin, mutta eihän se ollut yhtään sama. Lentokoneessa käsissä oli hypisteltävänä jännittävästi muotoiltu lyriikkapaperi, johon oli painettu yhtyeen jäsenten allekirjoitukset, ja se pahvikansi, joka tuli moniviikkoisen matkan aikana ruhjottua rinkassa huomattavasti elämäänähneemmäksi.
Levy kesti hyvinkin intensiivistä ja yksipuolista kuuntelua hyvän matkaa yli kaksi kuukautta. Nyttemmin kuuntelen levyä niinä hetkinä, joina jokin nostalgiankaltainen iskee, kuten äsken, ja niissäkin tilanteissa noin keskimäärin pidän kuulemastani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti