On taas se aika vuodesta, kun melkein ainoa musiikki, jota osaan paikasta toiseen siirtyessäni kuunnella, on The Pains of Being Pure at Heartia. Se yhtye saa jotenkin aina valtaansa keväisin, oikeastaan jo kolmatta kevättä peräjälkeen. Mutta koska Painsista puhuminen tässä blogissa juuri nyt tuntuisi pelkästään jumittamiselta ja koska tänään satoi koko lailla kaatamalla vettä koko lailla koko päivän eikä aurinko vilahtanutkaan ja koska en juuri nyt siirry paikasta toiseen, kerron teille eräästä toisesta brooklynilaisyhtyeestä ja niiden levystä.
We Are Augustinesin debyyttialbumi Rise Ye Shunken Ships julkaistiin Pohjois-Amerikassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa jo viime vuonna, ja Britanniassa nyt tässä vastikään eli runsas kuukausi sitten. Levy on hieno.
Sehän on. We Are Augustinen levyn ensimmäisen laulun ensimmäisistä soinnuista kuulee, että levy on kuunneltava loppuun. Amerikkalaisyhtye kuulostaa levyllään hämmentävän skotlantilaiselta, juuri siihen tapaan kuin Frightened Rabbit tai pari muuta bändiä. Tästä käynee syyttäminen laulaja Billy McCarthyn lauluääntä ja mahtipontisia ja massiivisia sovituksia. Niiden vuoksi We Are Augustines olisi täysin kotonaan esimerkiksi Glasgow'ssa.
Yhtye saa, aivan kuten ilmiselvin verrokkinsa Frightened Rabbit, aikaan tunteen siitä, että leijuu, ja tunteen siitä, että tämäpä yhtye olisi vallan hienoa nähdä esiintymässä.
(Paljastui muuten, että tuo alla oleva onkin lainakappale Eric Bachmann -nimiseltä amerikkalaistyypiltä, joka on julkaissut laulun Crooked Fingers -sooloprojektinsa debyyttilevyllä. Siihenkin pitänee tutustua, laulu kuulostaa sikäli hyvältä.)
Kävelin aiemmin tällä viikolla johonkin (tiedän kyllä minne) salibandymailapussi olalla ja kuuntelin pitkästä aikaa vähän The Pains of Being Pure at Heartia mobiililaitteestani. Varta vasten panin laitteeni soittamaan Say No to Love -irtosinglejulkaisua, jonka olen aiemmin jotenkin ihan kokonaan onnistunut sivuuttamaan. Sehän on kiva laulu! Sehän voisi soida diskossa! Minun teki mieli jopa vähän tanssia! Jos minä olisin diskonpitäjä, voisin soittaa tämän laulun!
Videokin on hyväntuulinen. Ihan tulee sellainen olo, että tuohon bändiin voisi olla tosi kivaa kuulua. Voisi soittaa aurinkoisilla ullakoilla ja aurinkoisilla nurmikoilla ja kaikki olisi kivaa. Tämä on aika lailla samanlaista musiikkia kuin Belong-levyn monet kappaleet, mutta niin vain levyn ulkopuolella.
Ja muuten. Say No to Loven b-puoli Lost Saint on sekin hyvä laulu. Painsin tapauksessa kaikkein mainittavinta on, että laulu on aika erilainen kuin yhtyeen muu tuotanto, ja silti ihan hyvä laulu. Kyllähän sen jo Suede ja Manic Street Preachers aikoinaan ovat minulle opettaneet, että b-puolia kannattaa syleillä.
Tämän merkinnän olisin toki ihan hyvin voinut kirjoittaa myös silloin puolitoista vuotta sitten, kun asia olisi ollut mitenkään ajankohtainen, mutta kävi näin: kirjoitan merkintää nyt. Kappaleet tulevat kuunnelluiksi silloin, kun tulevat. Olen joskus huono seuraamaan aikaani. Ja sarja muita kehnoja tekosyitä.
No niin. Vuosi loppuu. Voisin listata vuoden parhaat levyt. Paitsi etten osaa. Olen paha junnaaja. Kuuntelen laiskasti uutta musiikkia. Olen uudesta musiikista kyllä tietoinen, mutta kun aina ei uusi musiikki sillä lailla hetkauta.
Listaan siis vain vuoden levyt. Sellaiset levyt, joiden julkaisu on sattunut hetkauttamaan minua edes vähän johonkin suuntaan. Ja ehkä minä nyt osaan nimetä yksittäisen vuoden 2011 parhaan levyn, mutta säästänpä sen - draamantajuinen kun olen - tuonne loppuun.
Esimerkiksi tällaisia vuonna 2011 ilmestyneitä levyjä minä vuonna 2011 kuuntelin.
Bright Eyes - The People's Key
Kävelin ympäri Manhattania (pahoittelen sijainnilla makusteluani!) tämä levy korvissani ja valmistauduin illalla koittavaan keikkaan (pahoittelen keikkaelämyksellä makusteluani!). Syksyllä 2010 minulla oli kova Bright Eyes -vaihe, jolloin kuuntelussa olivat etenkin Fevers & Mirrors (2000) ja I'm Wide Awake, It's Morning (2005). The People's Key on toisenlainen levy, jopa sellaista yleisempää indiepoppia, eikä muutos välttämättä ollut huono. Levy osoittautui lähtöolettamuksia kivemmaksi, vaikkei olekaan Bright Eyesin paras. Saapa nähdä, veikö Conor Oberst Bright Eyesin lopullisesti naftaliiniin tämän levyn myötä. Toivon tietysti, ettei.
William Fitzsimmons - Gold in the Shadow
Gold in the Shadow on tavallaan William Fitzsimmonsin monipuolisin levy. Levy ei todellakaan ole huono, mutta kyllä se ehkä silti minusta on Fitzsimmonsin huonoin, jos valita pitää. Fitzsimmonsin kolme ensimmäistä levyä ovat kaikki minulle läheisempiä, vaikka niissä toistetaan miltei tavaramerkinomaisesti paria sointukuviota. Lisäksi kolmella ensimmäisellä levyllä on monia surullisia lauluja. Gold in the Shadow taas on valoisampi ja soittimellisempi ja bändimäisempi levy. Kyllä tämäkin kivasti istuu hiljaisiin iltoihin ja sellaisiin.
Death Cab for Cutie - Codes and Keys
Harmillista kyllä, Death Cabin uusin ei ole minusta kovin erityinen levy - etenkään, kun ottaa huomioon, että yhtye on aikoinaan tehnyt Transatlanticismin (2003) ja Plansin (2005) kaltaiset mestariteokset. Yhtye on kasvanut aikuiseksi, Ben Gibbard on kasvanut aikuiseksi, Ben Gibbard on muuttunut seesteisemmäksi, Ben Gibbard on luopunut alkoholista ja alkanut juosta maratoneja, ja Ben Gibbardin elämä on ilmiselvästi tasaisempaa. Tämä kaikki on varmasti ollut ihan hyväksi Gibbardin elämänlaadulle. Harmillista vain on, että Gibbardin tekemän musiikin surumielinen perusluonne on samassa rytäkässä mennyt, koska nimenomaan surumielisyys on asia, joka minua on aina Death Cabissa niin kovasti viehättänyt. Codes and Keys on toki ihan turvallista aikuispoppia, enkä minä nyt sitä kuunnellessani ärry, myönnettäköön.
Koria Kitten Riot - The Lows & The Highs
Koria Kitten Riot, eli käytännössä laulaja-lauluntekijä Antti Reikko, oli vuoden mukavimpia uusia tuttavuuksia. Syksyllä ilmestynyt The Lows & The Highs on kansainvälisen tason suomalainen levy, ja kun MySpacessa KKR:n vaikutteiksi nimetään sellaisia kuin Elliott Smith, Neil Young, Sufjan Stevens, Bright Eyes, Nick Drake, Jon Auer, Damien Rice, The Flaming Lips, Regina Spector, Arcade Fire, Nada Surf, The Posies, Sparklehorse ja Death Cab for Cutie, minua kovasti hämmentää. Reikon makua ei voi moittia. Sitä voi kehua. Ja mikä parasta, hänen tekemänsä levytkin vastaavat odotuksiin. Harmillista KKR:n kannalta on, että tämänkaltainen musiikki on Suomessa on ihan marginaalissa, englanninkielisyytensäkin vuoksi. (Tuossa alla on liveversio kappaleesta Playing Truant, koska levyversiota ei ollut tarjolla ja koska Playing Truant on minusta miellyttävä kappale. Kappaleen poljento on kiva, kuin The Nationalin Fake Empiressa, mikä on hyvä asia.)
Ewert and the Two Dragons - Good Man Down
Tässäpä toinen uusi hieno tuttavuus, Tallinnasta. Ewertin ja tyyppien toinen levy Good Man Down julkaistiin loppuvuodesta myös Suomessa, ja levy on hieno, hieno. Levy on ollut ostoslistallani jo hetkestä, ja mikä sattuvinta, levy on juuri kadonnut Spotifysta, ja se on oikeastaan jopa vähän piristävää. Tuntuu kivalta ajatukselta se, että saapuu levyn kanssa kotiin, panee levyn soittimeen ja painaa nappulaa. Sitten, nappulan painamisen jälkeen, huoneen täyttää tämä avausraita, ja sitten hymyilyttää. Se on musiikilta kivasti tehty.
Tämän levyn nimeäminen vuoden parhaaksi ei vaatinut minulta lainkaan lihaksia, jos nyt lihaksia vaaditaan vuoden parhaan levyn valintaan. Ei kai vaadita. Minä pidän toiveikkuudesta ja ilmassa leijailemisesta, ja sitä tämä levy minulle edustaa mitä vahvimmin. Painsista minulle aina tulee sellainen onnellinen ja ilmava olo, jotenkin kuulas. Harmillisesti yhtyeen Flow-esiintyminen Helsingissä jäi väliin, mutta onnekas kun olin, näin samat kappaleet ja pari ylimääräistäkin maaliskuun viimeisenä päivänä Philadelphiassa. Tuntui kivalta. Joillain levyillä vain on muita enemmän merkitystä, ja esimerkiksi tällä levyllä on.
Kun täytin 26, kuuntelin taas Teenage Fanclubia - koska kuten aiempinakin vuosina, syntymäpäiväni oli kesällä ja Teenage Fanclubilta oli vasta tullut uusi levy ja Teenage Fanclub sopii kesään, totta kai. Se syntymäpäivä oli jotenkin surumielinen, muistelisin, olin illan töissä, mutta joskus niinä aikoina paistoi kyllä varmasti se aurinkokin parvekkeen ovesta sisään ja tämä Baby Lee soi ja muukin osa Shadows-levyä, vaikkei se olekaan Teenage Fanclubin paras levy.
Löysin pitkästä aikaa jotain itselleni uuttakin musiikkia, kun vastaan tuli lontoolainen Mumford & Sons. Jostain syystä se musiikki ei ole minun kuuntelussani osoittautunut kovinkaan epäkertakäyttöiseksi. Sen kesän, kesän 2010, jälkeen siihen ei jotenkin ole tehnyt mieli palata. Ja nyt minua hämmentää, ettei kesä 2010 ole enää hetkeen ollut viime kesä. No, tämä laulu silti nyt tähän näin, Little Lion Man.
Tuli syksy. Teki mieli palata johonkin aiemmin kuuntelemaansa. Moldovan ja Romanian välisen rajan minibussikyydillä ylitettyäni tuli yhtäkkisesti mieleen kuunnella Death Cab for Cutien Plans-levyä, ja sillä hetkellä oli niin kertakaikkisen hyvä, kuten olen kertonutkin jo. Vanhaan tavaraan kuului kuitenkin myös Elliott Smith. Kumma kyllä kuuntelin silti itselleni uutta Elliott-laulua, tällaista yksittäistä levyllä julkaisematonta kappaletta YouTubesta. Ei ole yleensä kuulunut tapoihin, mutta silloin vähän kuului. Cecilia/Amanda on nimittäin hieno laulu. Harmillista että jäi ylijäämään, ei olisi tarvinnut.
Vähän niinä syksyisinä hetkinä tuli sitten kuunneltua myös Bright Eyesiä, enemmän kuin ikinä aiemmin. Talvi ei ollut edes alkanut, mutta tuntui jo siltä, että se voisi loppua.
Sen syksyn levy oli kuitenkin Delay Treesin debyytti. Siitä olen puhunut täällä niin paljon, ettei minun kannata tässä moista lähteä toistelemaan. Klikatkaa tuosta oikealta bändin nimeä, ja voitte löytää tuntemuksiani yhtyeestä. Ne tuntemukset ovat tietysti positiivisia.
Keväällä kiihtyi oman tulevan ja nyt jo äänitetyn, miksatun ja masteroidun levyni tekeminen siinä määrin, että muun musiikin kuunteleminen vähän jäi. Kaiken keskellä The Pains of Being Pure at Heart julkaisi kuitenkin uuden levynsä, ja siitä minä pidin kyllä kovasti, vieläkin ihan pidän.
Pahoittelen - tässä oli vähän nyt toistoa. Mutta toistohan toki on paitsi opintojen äiti myös tässä tapauksessa keino pitää blogi hengissä, koska kuitenkin haluan pitää blogin hengissä. Edes jotenkin.
Ja niin. Musiikki-i'istä-sarjani tuli nyt jonkinlaiseen päätökseensä. Koska satun nyt olemaan 27-vuotias vielä vajaat kahdeksan kuukautta, seuraavaa ikämerkintää täytyy valitettavasti odottaa ainakin sinne asti.
Hyvää kesää eiku mikä nyt on.
Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 26-vuotiaana:
Alcoholic Faith Mission - Let This Be the Last Night We Care
Arcade Fire - The Suburbs
Bright Eyes - Fevers & Mirrors
Bright Eyes - I'm Wide Awake It's Morning
Bright Eyes - Letting Off the Happiness
Bright Eyes - Lifted or the Story Is in the Soil, Keep Your Ear to the Ground
Syksy vuonna 2009 tuntui jotenkin uudelta, jännittävältäkin, sopivasti haikealta. Tällaisiin aikoihin liittyy tapauksessani useasti tunne musiikin tärkeydestä ja hyvyydestä. Ja miksikö syksy tuntui uudelta? Siksi, että musiikki oli oikeastaan uutta. En koskaan ollut erityisemmin pitänyt akustisista lauluista, koska kyllähän nyt rummut pitää olla. Sitten tuli Elliott Smith elämään.
No, tässä kappaleessa on kylläkin rummut, ja tämä kappale on enemmänkin konventionaalinen pophitti kuin laulaja-lauluntekijän hengentuote, mutta silti tai ehkä juuri osin siksikin siitä kovasti pidin. Syksyn 2009 laulu, vahvasti.
Olin kuunnellut edellisessä iässäni koneellani ollutta Either/Or-levyä (loistava!), mutta vasta syksy 2009 ja levyt XO ja Figure 8 saivat ymmärtämään, että tässä on nyt kaikki. Sen jälkeen avautui se Either/Orkin. Ja oikeastaan ihan kaikki muu Elliott Smith myös. Elliottin levyjä kuunnellessa päätin lopulta lokakuussa ottaa yhteyttä Tampereella asuvaan ystävääni, joka joskus oli puhunut jostain soololevyn kaltaisesta ja että hän voisi siinä projektissa auttaa. Alkoi syntyä säkeitä, alkoi syntyä melodioita, alkoi syntyä lauluja, aloin soittaa kitaraa. Että kiitos vaan, Elliott, sinulla taisi olla elämääni lähtemätön ja järjettömän iso vaikutus.
Ja kun akustisen musiikin makuun olin päässyt, kuvioihin asteli myös parrakas yhdysvaltalainen William Fitzsimmons, jonka kolme levyä oli pakko tilata sinä samana päivänä, kun graduani kirjoittaessani ensi kertaa William Fitzsimmonsia ylipäätään kuulin. Niin ne levyt sitten olivat minulla lopulta. Levyt luovat oivan tunnelman, surumielisen mutta myös toiveikkaan. Ja voi että sitä tunnetta, joka syntyi, kun Fitzsimmonsin näki soittamassa täyteen ahdetussa Semifinalissa Helsingissä marraskuussa 2009. Silloin silmät ensin kostuivat ja sitten aukenivat, mikä tuntui niin eheyttävältä että olin haljeta, paradoksaalista kyllä. William Fitzsimmonsin Helsingin-keikka menee ehkä minun elämäni viiden parhaan keikan joukkoon - sillä oli silloin kovin rajusti merkitystä. (Lumisessa Torontossa viime maaliskuussa sama tekijä ei päässyt samalle henkilökohtaisuuden tasolle, mutta siitä ei nyt ollutkaan puhe.)
Niinä aikoina oli jotenkin sopivaa, että päädyin kuuntelemaan myös Bon Iveriä. Sekin sopi tunnelmaan, siihen kaikkeen. Oli ehkä joulukuu.
Samalla syntyi omiakin lauluja, monia lauluja, ja niistä muodostui ensimmäisen levyni runko. Helmikuussa alkoivatkin sitten levyn äänitykset, ja muun musiikin kuuntelu jäi vähemmälle. Sen jälkeen mentiin kuitenkin taas.
Maaliskuun viimeisenä päivänä lähdin matkalle Pohjois-Amerikkaan. Matkaa edeltäneenä tiistaina olin ostanut Fanfarlo-yhtyeen debyyttilevyn Reservoir. Kun Hakaniemenrannassa paistoi vuoden ensimmäinen kevätaurinko ja selässä oli iso rinkka, minua hymyilytti. Niitä hetkiä, jotka eivät unohdu.
Se oli minulle lopulta San Francisco -musiikkia, mitä vahvimmin, koska sinne ensiksi Helsingistä silloin lähdin. San Franciscosta tuli minulle rakas, tietysti. Sieltä ostin myös The Pains of Being Pure at Heartin ensimmäisen levyn. Olin kuunnellut sitä vähän Spotifysta silloin ja miettinyt, että ehkä ihan hyvä bändi, mutten ollut varma. No, levyn ostin ja kun pääsin kotiin, pääsin levyä myös kuuntelemaan. Ja kävi kuten kaikissa haaveissani olinkin toivonut: Suomessa paistoi aurinko, Pains teki olosta huolettoman, olihan kevät. Asiat olivat hyvin.
Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 25-vuotiaana:
Bon Iver - For Emma, Forever Ago
Fanfarlo - Reservoir
William Fitzsimmons - Goodnight
William Fitzsimmons - The Sparrow and the Crow
William Fitzsimmons - Until When We Are Ghosts
Frightened Rabbit - Sing the Greys
Frightened Rabbit - The Winter of Mixed Drinks
The National - High Violet
The Pains of Being Pure at Heart - Higher Than the Stars EP
The Pains of Being Pure at Heart - The Pains of Being Pure at Heart
Niin monet keikat jäivät Flow'ssa väliin, lauantaina etenkin. Omituista kyllä en lauantain aikana toisaalla sijaitessani osannut olla kovin harmissani hyvien esiintyjien näkemättä jäämisestä, mutta näin jälkeenpäin olo on vähän haikea. Olin jo ihan sinut sen kanssa, että The Pains of Being Pure at Heart, Flow'n paras bändi, jäisi näkemättä, mutta näin jälkikäteen minua ihan vähän harmittaa. Etenkin, kun luen keikasta tällaisia kuvailuja. Se yhtye vain olisi pitänyt nähdä.
Mutta osaan minä läsnäolonikin hetkistä jotain sanoa. Pääsääntöisesti kaksi asiaa.
Asia 1: Human League
Joskus vastaan tulee tunne, että ihan kaikki muut ovat perillä jostain asiasta, josta itse ei tiedä mitään. Kun Human League nimittäin alkoi lauantain ja sunnuntain välisenä yönä soittaa suurinta hittiään Don't You Want Me, äimistelin, että jaa, ne soittavat covereitakin, tämmöinen uusi kuuma yhtye. Piti sitten puhelimella käyttää internetin hakukonetta ja tutkia, että kenen laulu tämä nyt alun perin onkaan, koska olin jossain sattunut sen joskus kuulemaan ja monestikin. Paljastui, että ihan Human Leaguen oma laulu se oli, ja paljastui, että yhtye on ollut olemassa vuodesta 1977, ja paljastui, että "tämä yhtye teki synaindien", kuten eräs lähellä ollut asian määritteli, ja paljastui, että ne ovat myyneet yli 20 miljoonaa levyä.
Ja se hetki oli niin kovin kummallinen. Olin kuullut koko yhtyeestä tietoisesti ensimmäistä kertaa kutakuinkin kolme päivää sitten, mutta mitään ennakkotutustumista en ollut tietysti tehnyt. Ja kun Human Leaguen keikkaa mentiin katsomaan, minä vain ajattelin, että tällainen synapop-yhtye taas, näitähän maailmassa riittää. Vähätpä minä moisesta klassikkostatuksesta tiesin ennen kuin keikka oli melkein ohi, ja se hämmensi, hämmensi suunnattomasti.
Joskus olen sen täälläkin varmasti todennut: minun musiikillinen yleissivistykseni on superkehnoa. Tiedän vain niistä yhtyeistä, joista pidän paljon, ja Human Leaguesta en pidä paljon. Oli se nyt silti ihan ookoo.
Asia 2: Rubik
Rubikin keikankin alusta piti sitten menettää pari kappaletta, mutta ei se mitään, koska yksi kappale voi silti lopulta muuttaa kaiken. Kun City & the Streets alkoi, aloin leijailla, itketti, laulu kuulosti hyvältä, ja niin, onhan se nyt yksi parhaista Suomessa tehdyistä lauluista minusta. Sitä minä vähän ihmettelin, että mikseivät ne lopettaneet keikkaansa siihen lauluun. Koska silloin jos joskus oli minulla olo, että nyt ei voi enää kuulla mitään, että näin on hyvä. Silti ne soittivat vielä päätöskappaleenaan uusimmalta levyltään yhden huomattavasti vähäpätöisemmän. Ei se mitään, hyvä keikka oli silti.
Noin muutoin kaikki jäi hyvin vahvasti irtonaiseksi. Irtonaisuus taitaa kuulua tähän aikaan.
Flow-festivaali on tänä viikonloppuna. Oikein kivaa. Epäonnisten sattumien vuoksi iso osa perjantai-illasta ja melkein koko lauantai jäävät väliin, kun on kohtalaisen välttämättömiä menoja tiellä, mikä tietysti on harmillista.
Ei se mitään.
Sikäli tosin kyllä, että ensi kertaa Flow'ssa on päivä, joka saisi minut paikalle ihan vain musiikin vuoksi: tuo lauantai. Sillä voin lohduttautua, että miltei kaikki niistä minua eniten kiinnostavista yhtyeistä olen jo elävinä nähnyt.
Tässä silti omasta mielestäni Flow'n viisi kivointa esiintyjää.
5. Iron & Wine, la 19.30
Aina, kun olen Iron & Winesta tiennyt, se on ollut minusta jotensakin orastavasti kiinnostava musiikintekijä. Vaan siinäpä se. Orastavasti kiinnostava kun ei vielä ole ihan superkiinnostava ja monet verrokit ovat olleet minusta sittenkin kiinnostavampia ja parempia. Mutta jos minä olisin lauantaina kello 19.30 Suvilahdessa, kävisin eittämättä katsomassa keikan. Se on kylläkin päälavalla, mikä tämänkaltaiselle musiikille on vähintäänkin haasteellinen ympäristö varmasti.
4. Rubik, su 17.45
Tämän keikan minä saatan jopa nähdä! Kerran olen vain tämän yhtyeen nähnyt, vuonna 2007, ja sen jälkeen ovat muuttuneet monet asiat. Rubik on kasvanut debyyttilevystään ja muuttunutkin. Tätä uusinta Solar-albumia olen kuunnellut vain aika vähän, ja neljän vuoden takainen Bad Conscience Patrol on edelleen minulle tutumpi. Sykähdyttävyyksiä siellä on minusta enemmän kuin tällä nykylevyllä. Ehkä keikka kuitenkin muuttaa kaiken. Laws of Gravity kun esimerkiksi on hieno kappale kaikessa osittaisessa elektronisuudessaankin.
3. Magenta Skycode, la 16
Magenta Skycode on minulle siitä kummallinen yhtye, etten ole nähnyt sitä koskaan elävänä. Enkä tietysti näe nytkään, harmillista kyllä. Ensimmäinen levy IIIII (2006) on ollut aikoinaan melko kovassakin kuuntelussa, mutta aivan kuten Rubikinkin tapauksessa on käynyt, sitä seurannut tekele on jäänyt miltei huomiotta. Se on kyllä ilmiselvästi hyvä, muttei siltikään vuoden 2010 paras Suomessa julkaistu. Tässä yhtyeen ensimmäiseltä levyltä kappale Open Air. Vielä enemmän pidän kappaleesta Luvher Oh Hater, mutta sitä en nyt tähän hätään säällisenä versiona löytänyt.
2. Delay Trees, la 14.15
Mikä oikeusmurhaesiintymisaika! Delay Trees on koko festivaalin esiintyjistä minulle kaikkein tutuin, olen nähnyt ne kaiketi viidesti, ja kuudes kerta olisi ollut kiva, mutta sijaitseminen 40 kilometrin päässä festivaalialueesta häiritsee aikeen toteuttamista. Sinänsä kertakaikkisen hienoa, että Flow on ottanut yhtyeen ohjelmistoonsa. Toivottavasti ihmisiä menee paikalle paljon. Lisäksi yhtye on vastikään julkaissut Before I Go Go EP:n, joka ei minusta aivan yllä levyn huiman korkealle tasolle mutta on silti alustavan tutustumisen perusteella hyvä.
Pelkkä tämä yhtye olisi saanut minut lauantaiksi paikalle, mutta väliin jää, kuinka ollakaan. Näin yhtyeen Philadelphiassa maaliskuun viimeisenä päivänä (kuten muuten sattumoisin myös Flow'ssa lauantaina esiintyvän Twin Shadow'n, joka oli vähän tylsä muistaakseni), ja korvat särkivät - korvatulpat unohtuivat yöpymispaikassa sijainneeseen rinkkaan, pahimmoiset. Ei se mitään. Pains olisi minun Flow'ni kaikkein odotetuin esiintyjä ja ylivoimaisesti.
---
Ehkä tämä nyt vähän kertoo minustakin. Top 5 -listaa kootessani viidenneksi oli pakko ottaa yhtye, jonka levyä en edes omista - koska Flow vain sattuu edelleen olemaan sellainen festivaali, jolla omia absoluuttisia suosikkeja on lähtökohtiin nähden yllättävän vähän. Tänä vuonna niitä suosikkeja tosin on aiempaa enemmän, tai ainakin parhaat ovat parempia kuin koskaan ennen - esimerkiksi Painsin ja Delay Treesin veroista Flow-esiintyjää ei minun elämässäni ole vielä ollut. Joskus ehkä vielä saattaa käydä niin, että Flow'ssa esiintyisi vaikka mitä hyviä bändejä ja artisteja - ainoa ongelma vain on se, että minulla se yhtyeiden perusjoukko on suhteettoman suppea. Sen nirsoudestaan saa.
Ulkona sataa, satoi äskenkin. Kadulla kävellessä kastuminen ei niin haitannut - enemmänkin harmitti se, että silmälasien linsseihin tulee tarkkaa näkemistä häiritseviä vesipisaroita. Sitten kun laseja sisälle päästyään vähän pyyhkii talouspaperiin tai paitansa etumukseen, linssit tuntuvat ja näyttävät likaisilta. Sitten ne pitäisi taas pestä, mutta kukapa nyt sellaista jaksaisi tämän tästä.
Se laseista. Kadulla kävelemisen ja sateen hetkellä kuuntelin kannettavasta laitteestani Death Cab for Cutieta shuffle-asetus päällä. Taas sitä yhtyettä, varsin monetta kertaa. Nyt huomaan, että tämä blogimerkintä eksyy vähän eri reitille kuin alun perin ajattelin, mutta ehkä niin saa käydä.
Tulin nimittäin taas todenneeksi olevani musiikinkuuntelijana aikamoinen jumittaja, ja tämänkin olen varmaan joskus aiemminkin todennut. Huomasin asian, kun tässä mietin, milloin viimeksi olen esimerkiksi innostunut jostain uudesta musiikkijulkaisusta. Siitä on miltei kolme kuukautta, ja sekin julkaisu oli ennalta tutun The Pains of Being Pure at Heartin kakkoslevy, joka kyllä onkin hyvä. Mutta ei se enää tehokuuntelussa ole. Enää ei ole mikään tehokuuntelussa. Soittimissa pyörivät samat vanhat tutut, kun innostuminen nyt vain on hankalaa, eikä siitä tietysti voi päättää. Aina yhtye- tai levysuosituksia kuullessani olen lähtökohtaisesti vähän turhan skeptinen. Skeptisyyden taso tosin riippuu suosittelijastakin. Sain viime vuonna Pohjois-Amerikan-matkallani iPodini Portlandissa täyteen kaikkia yhtyeitä ja artisteja "joista voisit pitää". Ei niissä muutoin ollut vikaa, mutta en jaksanut kuunnella niitä oikeastaan yhtään. Nyt se iPodkin on jo toisaalla.
Vaan mietitäänpä tätä Death Cabia vielä. Niiltä tuli viime kuun lopussa uusi levy. Olen kuunnellut sitä internetin välityksellä ehkä puoleenväliin. Sitten se unohtui. En tainnut innostua siitäkään. Ehkä joskus kuuntelen sen loppuun. Mutta niillä on näitä aiempia levyjä ja lauluja, joita olen kyllä kuunnellut aktiivisesti. Viimeksi tänään, tuolla kotikadullani, jolla satoi silmälaseja kastelevasti.
Laite arpoi soitettavaksi tämän.
Ja niin, siinäpä se musiikin hienous kai sitten on. Laulu alkoi, ja samalla alkoi tuntua kevyemmältä ja hymyilyttää vähän enemmän. Hätäkös tässä, ajattelin, vaikkei sellaiselle ajatukselle ollut juuri siinä hetkessä sellaista tarvetta kuin joskus toiste on ollut. Ei tämä ehkä ole Death Cabin paras laulu, mutta on tässä ehkä yksi parhaista Death Cabin kappaleiden A-osista, kun se nyt vain on niin ilmava ja kiva.
Enkä minä nyt puhu ensimmäistä kertaa täällä Death Cabista, mutta koettakaapa silti kestää. Joskus vain löydän siihen yhtyeeseen aika vahvan yhteyden, ainakin, jos kuuntelen kahta viime levyä aiemmin tehtyjä levyjä. Tätä voinee pitää merkkinä vaikka siitä, että olen ns. helppo maali. Ja siitä, etten ole mieleltäni kovinkaan raavas. Pidän Death Cabista yhtä paljon kuin vihaan värikuulasotaa - merkittävästi.
Flow-festivaali aiheuttaa mielentiloihin tiettyä vuoristoratamaisuutta. Kun vastikään olin päässyt iloitsemasta, että The Pains of Being Pure at Heart tulee sinne, on nyt kuitenkin petyttävä, koska The Pains of Being jne. soittaa siellä lauantaina. Ja näistä kolmesta festivaalipäivästä juuri lauantai sattuu - tietysti - olemaan se, jona eräs meno velvoittaa minut toisaalle. No, höh. Onneksi maailma on kuitenkin osoittautunut melko pieneksi. Onneksi olen jo nähnyt The Painsin livenä. Suurin yhtyeeseen liittyvä hekumointikin on jo jäänyt taakse, jotenkin yhtäkkisesti.
Niin, siitä tulikin mieleeni. Musiikillisesti en ole viime aikoina ollut oikein missään. Toukokuun puoleenväliin mennessä olen käyttänyt Spotifyn kymmenen tunnin kuukausittaisesta kuunteluoikeudesta vähän yli kaksi tuntia (ei sillä, että sieltä musiikkia muutenkaan kovin paljon toistaisin). Mitään yksittäistä kappaletta en ole kuunnellut repeatilla aikoihin, joten sekään Spotify-rajoite ei ole ollut likipitäenkään vaarassa paukkua - kymmenen tai edes viisi euroa kuukaudessa olisi siten sekin hirveää liioittelua, vaikka kaikkia mahdollisuuksia avaisikin. Sitten hetkittäin olen suorittanut levyhyllynläpikuunteluprojektiani ja ollut mekaanisesti olemassa, kun taustalla on soinut joku Placebo.
Aina välillä minä ajaudun - tässä kirjoituksessa irti aiheesta, musiikinkuuntelumielessä irti musiikista. En nimittäin yhtään osaa sanoa, mitä musiikkia olen viimeisen kuukauden aikana lähinnä kuunnellut. Tähän aikaan ei liity mitään yksittäistä levyä, ja näin on minulle käynyt ennenkin. Kyllähän minä suhtaudun musiikkiin intohimoisesti, mutta joskus ei vain kärsivällisyys riitä musiikin kuuntelemiseen. Ihan kuin se ei yleensä tahdo riittää elokuvien katsomiseen tai kirjojen lukemiseenkaan, vaikka molemmista olisi varmasti ihmiselle hyötyä.
Ehkä tälle musiikinkuuntelusuvannolle on silti yksi muita ilmeisempi syy. Olen nimittäin alkanut valmistella toisen levyni äänityksiä: sovittanut lauluja, äänittänyt demoja, hionut kappalejärjestystä, järjestänyt rumpusettiä lainaan studiosessiota varten, järjestänyt bassokitaraa lainaan studiosessiota varten, järjestänyt kitaralleni huollon, koska intonaatiot olivat ihan seinillä ja sitten yleisesti täpissyt. Koska onhan tämä nyt jännittävää, hemmetti.
Ja kun minä nyt äsken rohkenin väittää, etten ole kovin paljon mitään musiikkia kuunnellut, niin näitä demojani kyllä olen. Ja kun rohkenin väittää, etten ole mitään kappaletta kuunnellut repeatilla, niin joitain näistä demoistani kyllä olen. Olen voimasanalla höystetyn innostunut. Viikon ja päivän kuluttua olen studiossa, mikä tietysti on ihmeellistä. Mukana menossa ovat rummut, bassokitara, akustinen kitara ja sähkökitara.
Satuin perjantain ja lauantain välisenä yönä käymään paikassa, jossa oli tanssilattia. Tanssilattialla oli ihmisiä. Valot olivat himmeinä. Musiikki raikasi äänentoistojärjestelmästä. Tiskin takaa myytiin erilaisia nesteitä. Oli kyse eräänlaisesta indiediskosta.
Yksi kappale kuulosti tutulta, niin tutulta, että tiesin kuulleeni kappaleen jossain. Hetkosen verran ehdin miettiä, että varmaan sitten jossain elämäni aiemmassa indiediskossa. Siinä laulettiin muun muassa, että mountains beyond mountains. Nopea selvitystyöskentely paljasti: sehän on Arcade Fireä! Elämän aiempaa indiediskoa todennäköisemmin olin siis kuullut laulun omista kaiuttimistani tai kuulokkeistani.
Juuri siinä tilanteessa asia ei tuntunut kovin pysäyttävältä (vain vähän pysäyttävältä), mutta jossain muussa tilanteessa olisi voinut tuntua. Olin toki hetken hämmentynyt ja vieläkin vähän. Kyllähän minä omistan kaikki Arcade Firen kolme pitkäsoittoa, ja yhtye on minulle varmasti yksi merkittävimmistä, mutta keskellä yötä en kumminkaan kyennyt tunnistamaan yhtä uusimman levyn lauluista. Ajattelin kyllä vähän, että tämä kuulostaa Arcade Fireltä ja että laulaja kuulostaa Régine Chassagnelta, mutta yhäkään en niillä havainnoin osannut edes tunnistaa laulun esittäjää, vaan jonkinmoinen blackout iski.
Tämä taitaa olla vain merkki siitä, että niin harmillista kuin se onkin, Arcade Firen viime vuonna ilmestynyt kolmas levy Suburbs on mielestäni yhtyeen huonoin, jos sillä kerran on olemassa kappaleita, joiden olemassaolon olen unohtanut. Ei se huono levy kylläkään ole, mutta muun muassa vähän turhan pitkä -ylle upottamaani raitaan numero 15 asti en nimittäin ole päässyt levyä kuunnellessani kovin usein, kun aina on tullut mieleen jotain omaan soittamiseen liittyvää kesken kaiken ja levyn kuunteleminen on pitänyt keskeyttää. (Niin käy usein, ja yhä vain useammin, jos levy on pitkä.)
Minulle levyn vahvin osa on sen alkupuoli, etenkin sellaiset kappaleet kuin Ready to Start, Modern Man ja ehkä kaikkein suurin Suburbs-suosikkini City With No Children.
Vaan ei tällä mihinkään Funeralin tasoon ylletä, ei laisinkaan. Juuri nyt Arcade Fireen palaaminen ei tosin tunnu mielekkäältä muutenkaan. Tätä kutsutaan metatekstiksi, mutta senkin uhalla kerron asiasta lisää tuon seuraavan sulkumerkin perässä.
(Suurin syy palaamattomuuteen on se, että juuri nyt on olemassa yksi sellainen levy, jota kuuntelen niin, etten oikein mitään muuta levyä osaa. Se taas johtuu auringonpaisteesta, mahdollisuudesta avata parvekkeen ovi aamukahvin juomisen yhteydessä, keväästä ylipäätään ja tietysti siitä, että kaikkeen edellä lueteltuun [ja joskus muuhunkin] liittyy selittämätöntä huolettomuutta, jota se yksi nimenomainen levy jotenkin viestii, ja se yksi nimenomainen levy on The Pains of Being Pure at Heartin Belong, jonka kuuntelulle ei ole millään tulla loppua, enkä tietenkään ole vähimmässäkään määrin edes yrittänyt, mutta koska blogin lukijoiden piinaaminen pelkällä yhdellä bändillä viikkokausien ajan tuntuu blogin lukijan näkökulmasta varmasti epämielekkäältä, yritän välttää sitä, mutta onhan se nyt hankalaa, koska en toistaiseksi ole saanut levystä tarpeekseni, ja se siis on aivan todella hieno levy, ja tämän mielipiteen te varmasti minusta saatoittekin jo tietää. Jos haluatte siis kuulla, mikä näitä päiviäni nyt säestää, menkää esimerkiksi Spotifyhin. Ehkä tekin sitten tykkäätte siitä levystä vähän.)
Flow on minun tapauksessani aina kuulunut niihin festivaaleihin, jotka ovat tavallaan potentiaalisesti kivoja, mutta jonka bändivalinnat eivät ole julkistamisen hetkellä tuntuneet oikein missään. Parhaat nimet ovat olleet puolituttuja tai tuttuja, mutta nimien takana piilevä musiikki harvoin merkityksellistä tai sellaista, että sitä olisi pakko livenä kuulla ja nähdä. Flow on siis ollut sellainen puolivälin indiefestivaali, jonka parhaat bändit ovat mahdollisesta kivuudestaan huolimatta vähän turhan keskinkertaisia.
Ensi kesänä asiaan tulee muutos, koska kerrankin Flow'hun on tulossa yhtye, joka on elämässäni juuri nyt kaikkein paras: The Pains of Being Pure at Heart. Tämä on aivan uskomatonta ja huimaa. Vajaa viikko sitten näin yhtyeen ensi kertaa livenä, ja sittemmin uusi levy Belong on kasvanut yhä vain tärkeämmäksi, ja sitten, yhtäkkiä, kiirii tieto, että ne tulevat Suomeen. Helsinkiin! Totta puhuen olin ehtinyt makustella (sanavalinta!) tällaisella TPoBPaH:n ja Flow'n yhdistävällä ajatuksella jo vähän aiemmin, mutta koska aiemminkaan kivoimmat bändit eivät ole Flow'hun tulleet (koska ne kumminkin ovat varmaan vähän epätrendikkäitä), en osannut olla toiveikas.
Kävin Flow'ssa ensi kertaa viime kesänä, ja mauksi jäi vähän valju. Usein ennalta tuntemattomien bändien keikoilla on tietysti paljon tylsempää kuin sellaisten bändien, joita odottaa kieli pitkällä ulkona suusta. Siksi monet Flow'n aktit eivät tuntuneet suuremmin, paitsi Girls vähän tuntui, koska niitä olin sentään ollut kuunnellut ihan aktiivisestikin.
Ensi kesänä siellä näkyisi olevan myös Iron & Wine, mikä on ihan kiinnostavaa, mutta ei räjäytä tajuntaani varsinaisesti, mistä merkkinä olkoon nyt vaikka se, ettei minulla ole yhtään niiden (tai siis sen) levyä.
Ensi kesän festivaalivalintani lienevät näillä puhein siis Hämeenlinnan Wanajafestival (koska siellä on Manic Street Preachers) ja Helsingin Flow (koska siellä on The Pains of Being Pure at Heart ja varmaan muutenkin). Jee!
Ainakin yksi asia näitä Suomen ensi kesän kiinnostavimpia festivaalibändejä yhdistää. Kattokaa vaikka.
Se oli tähän mennessä tänä vuonna näkemistäni keikoista paras - yksikään laulu ei aiheuttanut pienintäkään pitkästymisen tunnetta, vaan pikemminkin hymyä, koska The Pains of Being Pure at Heartin meluisa nynnyily on hymyilyttävää. Kaikkien kappaleiden aikana tuntui hyvältä, ja kaikkien kappaleiden jälkeen odotin innostuneena, mitä seuraavaksi tulee.
Kun keikka alkoi Belongilla ja jatkui This Love Is Fucking Right! -menopalalla, tunsin oloni onnelliseksi sillä lailla kuin nyt keikoilla yleensä voi tuntea olonsa onnelliseksi, ja mietin, tuntuikohan kenestäkään siinä ympärillä samalta. Yleisö nimittäin oli keikan alussa ihmeellisen jähmeää, tiedä sitten, miksi. TPoBPaH:a ennen soittaneelle Twin Shadow'lle ne kyllä jaksoivat huutaa ja taputtaa kuin mielipuolet, vaikkei se ollut yhtään niin hyvä. No, keikan loppua kohti meno kyllä yltyi.
Ja nyt kun lämppäreistä tuli puhe, ensimmäinen lämppäri, philadelphialainen Creepoid, oli minusta aivan helvetin huono. Lämmittelijäyhtyeen osa on tietysti tosi epäkiitollinen, ja harva niitä mihinkään varsinaisesti tulee katsomaan. Joskus lämppärit kumminkin aiheuttavat riemua uuden löytämisestä, mutta nyt syntyi pelkkää harvoin koetun mittavaa ärtymystä siitä, ettei se kamala vastenmielinen lo-fi-möykkä tuntunut sitten yhtään miltään. Mutta minä olenkin monella tapaa nirso, mitä musiikkiin tulee. Ihan kiva ei yleensä riitä. Tästä voinee loogisesti päätellä, ettei myöskään ihan paska yleensä riitä. (Oho. En minä oikeasti ole näin armoton ja nämäkin tyypit ovat varmasti kivoja. Mutta se musiikki ei nyt vain miellyttänyt, kuten ehkä huomaatte.)
Vaan pääesiintyjä oli edelleen hieno, vaikka kerhohuonemaisen kirkon kellarin akustiikka oli surkeaa tasoa ja voluumit ihan liian kaakossa. Uudenkin levyn laulut, sellaiset kuten koneiden rytmittämä The Body tai levyn loppupuolen kiva Too Tough, toimivat oikein mielekkäästi. Lisäksi debyytiltä kuultiin viisi parasta raitaa: aiemmin mainitun This Love ja niin edelleenin lisäksi Stay Alive, Young Adult Friction, Come Saturday ja keikan infernaalisehkosti, jopa punkahtavasti päättänyt Everything With You.
Illan aikana olin havaitsevinani myös joitain sympaattisia kaveribändi soittaa keikan -piirteitä - yhtyeen laulaja-kitaristi Kip Berman on nimittäin kotoisin Philadelphiasta, ja läsnä oli ilmiselvästi monia tyypin vanhoja ystäviä. Yleisö sai tietää, että läsnä oli myös Bermanin äiti, jonka kanssa hän kaupungissa kasvoi.
Sillä selittyi (vähän keinotekoisesti mutta silmäkulmassa olevalla pilkkeellä höystettynä) osittain myös se, miksei Higher Than the Stars -EP:ltä (ikävä kyllä) kuultu mitään. Joku yleisön tyyppi toivoi EP:n nimikkokappaletta soitettavaksi, mihin Berman vastasi: "You can't sing about 'the back of her mothers car' when your mother is actually here."
Ja näinhän sen laulun huippukohdassa tosiaan lauletaan.
Now you can’t think straight, because you’re not straight in the back of her mothers car No secret’s too safe, and how you can’t stay in the back of her mother’s car No secret’s too safe, and how you can’t stay higher than the stars.
Jos nämä sattuvat toistekin sinne, missä menen, menen katsomaan.
Jos minä jostain asiasta viimeisen yhden vuoden musiikinkuuntelussani olen ollut yllättynyt, niin ainakin siitä, että huomaan pitäväni The Pains of Being Pure at Heart -yhtyeestä niinkin paljon kuin pidän. Paljon.
Alku oli tuttuun tapaan kankea. Joskus joulukuussa 2009 kuuntelin yhtyettä vähän Spotifystä ja totesin, että no, tämmöistä. Nelisen kuukautta myöhemmin ostin sitten sen debyyttilevyn (s/t, 2009) superkuuluisasta sanfranciscolaisesta levykaupasta (jonka nimeä en tietenkään nyt muista), ja kun pääsin lopulta kotiin, panin levyn soittimeen - matkalla ei ollut levyntoistamismahdollisuutta. Oli toukokuu, aurinko paistoi, ja minä pidin siitä yhtyeestä noin kolmen viikon ajan enemmän kuin mistään muusta.
Etenkin tämä kappale, This Love Is Fucking Right!, sopi niihin orastavan kesäisiin tuokioihin.
Kaiken akustisen hyssyttelyn jälkeen TPoBPaH kuulosti virkistävältä, kivalta, yksinkertaiselta, häpeilemättömältä. Aluksi kyllä vierastin tätä yhtämittaista kitaravallia ja mökää, mutta kun melodiat ja soinnut olivat niin kauniita ja kivoja, minun oli pakko antaa periksi. Tykkäänhän tämänkaltaisesta popista, ja kiinnitänhän kumminkin aina enemmän huomiota sointuihin ja melodioihin kuin soundeihin.
TPoBPaH-suhde jatkui, ja seuraavaksi haalin käsiini Higher Than the Stars -EP:n, ja sekin on hieno. Pidän erityisen runsaasti Twins-kappaleesta. Se on surullinen, siinä on jotain loppukesän haikeutta, elokuisuutta, vaikka nimenomaan toukokuussa sitäkin kaikkein eniten kuuntelin.
And now I know everything that’s good is gone.
Uusimman, vasta ihan pari päivää sitten ilmestyneen TPoBPaH-levyn, nimeltään Belong, hankin muutama päivä sitten Buffalosta. Parin kuuntelukerran perusteella uskallan sanoa sen verran, että pidän siitäkin ja että se mitä ilmeisimmin on debyytin veroinen.
All your real friends are words.
Äskeisen laulun otsikko, Heaven's Gonna Happen Now, on sikäli nyt ajankohtainen, että juuri tänä iltana näen The Pains of Being at Heartin soittavan philadelphialaisessa kirkossa, mistä olen oikeasti aivan suunnattoman innostunut. Monet suosikkibändini ovat sellaisia, että niiden tuotannossa väistämättä on jokin levy tai joitain levyjä, joista en niin jaksa syttyä. TPoBPaH ei ole kahdella pitkäsoitollaan ja yhdellä EP:llään päässyt vielä ollenkaan siihen tilaan, ja jos hyväksi todettu (joskin yksipuolinen) linja jatkuu, pidän tästä yhtyeestä paljon vastakin.
Tokihan olen tietoinen siitä, että vaikutteet kuuluvat läpi, tämä on jo kuultu 80-luvulla, mutta väliäkö sillä. Eivät minua tässä musiikissa nuo soundit kosketakaan.
Maanantaina minä ylitän Atlantin. Tapahtuma on tietysti kovin odotettu ja miellyttävä. Ja kun minä nyt olen mitä olen, niin onhan se myönnettävä, että tämänkin matkan kaikkein merkittävin ponsi on musiikki. Päätin varhain, että akustinen kitarani lähtee mukaan. Ajattelin mennä sen kanssa mahdollisimman moniin open mic -tilaisuuksiin soittamaan joskus syntyneitä lauluja, koska sellainen toiminta nyt vain on ihan hurjan kivaa.
Lisäksi omistan jo lipun kahdelle keikalle. Ensi keskiviikkona näen New Yorkin Radio City Music Hallissa Bright Eyesin. Jee! Kuun lopussa ajattelin olla Philadelphiassa, koska siellä soittaa The Pains of Being Pure at Heart eli TPoBPaH (pakko aina päästä käyttämään tätä lyhennettä, koska se on noinkin hölmönnäköinen) yhden kirkon sisällä. Jee!
Näihin asioihin saatan palata sieltä matkan varrelta, mutta mitään en tietysti voi luvata.
On musiikilla ja matkustamisella tietysti muunkinlainen yhteys: sellainen kuuntelumielinen. Matkat tapaavat nimittäin kasvattaa joidenkin musiikkien merkitystä ihan erityisesti ja ihan erityisiin mittoihin. Pikainen miettiminen toi päähäni kolme sellaista levyä, joihin on muodostunut syvä yhteys ulkomailla sijaitsemiseen liittyvässä irrallisuudessa.
Arcade Fire - Funeral
Joulukuun 28. päivänä vuonna 2005 olin matkalla kohti Meksikoa. Piti vaihtaa konetta Heathrow'lla. Heathrow'lla oli HMV-levykauppa. Ostin sieltä levyjä. Yksi niistä levyistä oli Arcade Firen Funeral, jota ainakin kaksi eri ihmistä oli minulle ennen sitä hetkeä suositellut. Kului muutama tunti, ja siellä jossain 11 kilometrin korkeudessa sitten olin. Kuuntelin levyä ensi kertaa, kannettavasta cd-soittimestani, ja hypistelin pahvikansia ja niiden sisältä kaivamaani taiteltua paperia, josta luin sanoja. Sen lennon aikana kuuntelin levyn ainakin kolmesti läpi, eikä sille myllerrykselle vain ollut tulla loppua. Siinä hetkessä tuntui siltä, ettei mikään musiikki koskaan ollut kuulostanut tai tuntunut sellaiselta, niin hurjalta, pakahduttavalta, hyytävältä. Kuuntelin levyä lopulta todella, todella paljon koko sen neliviikkoisen matkan keston ajan, ja sama touhu jatkui, kun matka oli ohi. Ja koko ajan se levy vain tuntui. Itse asiassa Funeralin kutsuminen matkamusiikiksi on ihan täyttä vähättelyä - minulle se levy voi olla ylipäätään kaikkien aikojen merkittävin. Levyn pahvikannet kulahtivat matkan aikana rinkassa, kuten olettaa sopii, mutta itse tykkään tämän seurauksen tulkita vahvaksi merkiksi siitä, että levyllä on ollut paljon väliä.
Sleeping is giving in.
Fanfarlo - Reservoir
Kävin viime keväänä Pohjois-Amerikan länsirannikolla. Juuri ennen matkaa tutustuin Spotifyssä lontoolaiseen Fanfarlo-yhtyeeseen, joka yhtäkkiä kuulosti hyvältä. Niinpä ostin Reservoir-levyn matkaa edeltävänä päivänä helsinkiläisestä levykaupasta. Sitten siirsin levyn kannettavaan muotoon. Sitten lähdin rinkka selässäni kävelemään pitkin Hakaniemenrantaa ja aurinko paistoi ja ymmärsin: tämä levy on hyvä ja sopii tunnelmaan niin kovin täysin. Lopulta olin San Franciscossa, ja Fanfarloon liittyvä ymmärrys vahvistui. Ensimmäisenä päivänäni kaupungissa kävelin kohti Tyyntämerta Ulloa-katua pitkin. Koskaan aiemmin en ollut Tyyntämerta nähnyt, ja siellä se nyt sitten siinsi alamäen päässä. Ja minusta tuntui, että tällaista on vapaus ja että tällaista on nähdä tosi kauas.
But kid, I'm a pilot, it's all I believe in. You can ride on my back.
Death Cab for Cutie - Plans
Viime syyskuussa satuin matkustamaan minibussilla Moldovan pääkaupungista Chisinausta Romanian pääkaupunkiin Bukarestiin. Ajoneuvo oli päästellyt matkan Moldovan puoleisen osuuden, ja EU-rajamuodollisuuksien jälkeen olin lopulta eri maassa. Tie oli vähän parempaa, joten vauhti kiihtyi. Oli aika lailla se hetki, kun katuvalot ihan kohta syttyisivät. Siinä hetkessä tuli jostain syystä mieleen kuunnella Death Cab for Cutien levyä Plans. Vaikka olin omistanut levyn jo yli neljän vuoden ajan, se ei koskaan ollut yltänyt sellaiselle tasolle kuin se silloin ylsi. Jokin siinä vain tuntui niin lohdulliselta ja hienolta. Ulkona pimeni, mutta sisällä oli levyn kuuntelemisen aikana käynyt aivan päinvastaisesti. Se oli yksi niistä hetkistä, joina musiikki sai tuntemaan, ettei tässä ole hätä. Se oli erityistä, koska ei aina ole sellainen hetki.
I wish we could open our eyes to see in all directions at the same time.
