Musiikki-i'istä: 24 - Amsterdam ja ensikosketuksia

Last.fm on tavallaan hieno musiikkipalvelu. Kesällä 2008 siivosin silloista asuntoani rakkaassa Merihaassa ja kuuntelin jotakin Last.fm-musiikkipalvelun suositusradiokanavaa. Totta puhuen en tainnut siivota, muuten ei olisi muistikuva esimerkiksi tästä kuulemastani laulusta niin selkeä.

Bändin nimi ei nyt ensisilmäyksellä vakuuttanut, ja sittemmin yhtye tai oikeammin pelkkä Eric Elbogen onkin lyhentänyt sen varmasti siedettävämpään muotoon Say Hi. Jostain syystä jokin siinä musiikissa silloin minua viehätti. Yksinkertaisuus ehkä. Aika harva ympärillä oleva ihminen siitä ainakaan yhtään innostui, varmaan juuri siitä syystä, että musiikista tavallaan puuttui kaikki sisältö, paitsi että minusta siinä oli kaikki tarvittava sisältö: jokin tuntui.

Sitten muutin Amsterdamiin.

Say Hi oli vahvasti Amsterdam-musiikkia. Sitä oli myös muun muassa Sigur Rósin haukuttu poppilevy Med suth i eyrum vid spilum endalaust, josta pidin kyllä myös kovasti. Vuoden aikana tuli nähtyä Sigur Rós peräti kahdesti, Kulttuuritalolla ja siellä Amsterdamissa. Molemmat keikat olivat mietoja pettymyksiä, mutta ehkä silti näkemisen arvoisia. Tuli ainakin todettua, etten minä ehkä ole sellainen huminatyyppi kuin monet muut sen yhtyeen kuulijat. Mutta oli sillä poppilevyllä silti hetkensä, sanoi kuka muu tahansa nyt mitä muuta tahansa.

Amsterdamissa oli kivaa ja joskus myös jännän irrallisella tavalla haikeaa, sillä tavalla haikeaa, että elämä kumminkin oli tietääkseni hyvää. Jonain iltana istuin sikäläisessä asumuksessani tietokoneen ääressä, join punaviiniä tai teetä ja kuuntelin tätä. Silloin en oikeastaan arvannut sitä merkitystä, jonka se musiikki ja se tekijä saisi myöhemmin aikaan päässäni. Niin, Elliott.

Amsterdamin loppusyksyyn kuului myös matka Brysseliin. Sieltä mukaan tarttui Frightened Rabbitin levy, jota jo puinkin. Amsterdamin viimeisinä ja niitä seuranneina aikoina Frightened Rabbit oli elämäni ainoita yhtyeitä. The Midnight Organ Fight vain on niin hieno levy. I'm David, please.

Palasin Amsterdamista Merihakaan tammikuussa. Oli aivan järkyttävän harmaata ja pimeää, ja samalla moinen havainto sai aikaan erän kylmiä väreitä. Että tällaisessa paikassa minä sitten asun, Euroopan oudoimmassa kolkassa, ja siinä on nyt jotain hienoa. Mutta musiikki, sitä ei ehkä ollut ympärillä yhtä paljon kuin joskus aiemmin oli ollut.

No, ainakin The Gaslight Anthem -yhtyettä silti kuuntelin. Niiden piti tulla keikalle Helsinkiin helmikuussa, mutta niiltä varastettiin jotain tavaraa Ruotsissa ja keikka lykkääntyi kesään. The '59 Sound -levyä tuli silti kuunneltua. Jotkut väittävät, että yhtye kuulostaa Bruce Springsteeniltä, mutta tykkäänpä tästä silti, kyllä tämä aina Brucen päihittää. Yhtye ei näytä siltä kuin kuuntelemani yhtyeet yleensä näyttävät, mutta väliäkö silläkään. Kiva tunnelma, haikeita lauluja.

Seuraavassa iässä bändimusiikin kuunteleminen sitten jotenkin lakkasi. Siitä lisää myöhemmin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 24-vuotiaana:

Frightened Rabbit - The Midnight Organ Fight

The Gaslight Anthem - The '59 Sound

Hello Saferide - More Modern Short Stories from Hello Saferide

Say Hi to Your Mom - Impeccable Blahs

Say Hi to Your Mom - Numbers & Mumbles

Say Hi - The Wishes and the Glitch

Sigur Rós - Med suth i eyrum vid spilum endalaust

Elliott Smith - Either/Or

We Are Scientists - Brain Thrust Mastery

Musiikki-i'istä: 21, osa 2 - kyllä lähtee, edelleen

Jos 21-vuotisuuden ensimmäinen osa oli ollut jo sinänsä ihan vahvaa suorittamista, toinen oli, jos mahdollista, vielä vahvempaa suorittamista. Paljastui jopa, että kahteen osaan pitää panna vielä myös tämä iän toinen puolisko, koska tunnistekenttään tulisi liian pitkästi tavaraa. Tässä olkoon siis 21 vuoden ikäni kutakuinkin kolmas neljännes, joulukuusta 2005 maaliskuulle 2006.

Joskus edellisenä syksynä olin levykaupassa sormeillut Arcade Firen Funeralia. "Hyvä levy", sanoi sattumalta viereen osunut opiskelututtava toimeni huomattuaan. No, silloin olin kuullut avausraitaa vähän, koska eräs muukin oli sanonut, että tästä voisin minä pitää. Pihtasin silti ostopäätöstäni. Kului pari kuukautta, ja sitten, Lontoon Heathrow'n lentokentällä, ostin levyn, ja seurasi jotain niin ikimuistoista ja mullistavaa. Funeral pysyy yhtenä kaikkien aikojen huimimmista levyistä, eikä siihen voi kyllästyä, eikä siihen ole syytäkään kyllästyä. Sinä talvena maahan tuli lopulta aika paljon lunta ja ilmaan kylmä lämpötila.

Jostain oli niinä aikoina tullut mieleen sekin, että Sigur Rósia voisi alkaa kuunnella. Ostin Takk...-levyn. Kuuntelin Glósolia hetkittäin tauotta, se räjähdyskohta sykähdytti kovasti. Myös Hoppipollaa kuuntelin paljon, koska se on kaunis. Siinä on kovin hassu videokin.

Ehätin tutustua vähän myös Antony & The Johnsonsiin (enää en merkittävästi jaksa sitä kuunnella, Antony Hegartyn ääni vaatisi ilmeisesti yhä totuttelua). The Magic Numbersin debyytti soi niin ikään joissain väleissä.

Yhä edelleen tuli kuunneltua myös Wolf Paradea. 21-vuotisuuteni kolmantena neljänneksenä tutustuin ensi kertaa myös The Postal Serviceen. Such Great Heights taisi soida joskus jossain.

Vaikkei levyjä tähän kolmikuukautiseen niin ällistyttävän useita mahtunutkaan, tuntui kuitenkin siltä, että musiikki oli tosi tärkeää. Ei ollut valheellisesti ajateltu. Tämä jäi nyt vähän luettelomaiseksi, mutta nyt en ehdi kirjoittaa paremmin!

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 21-vuotisuuteni kolmannella neljänneksellä:

Antony & The Johnsons - Antony & The Johnsons

Antony & The Johnsons - I Am a Bird Now

Broken Social Scene - Broken Social Scene

The Cure - Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me

The Magic Numbers - The Magic Numbers

Mew - And the Glass Handed Kites

Sigur Rós - Takk...

The Strokes - First Impressions of Earth

Kohuväite: Sigur Rós on Radiohead toisinpäin!

Ai miten niin? Onko pakko vastata? Vastaan silti.

Sigur Rós nimittäin alkoi minusta tehdä kunnon musiikkia vasta ensimmäisten levyjensä jälkeen. Radiohead taas teki kunnon musiikkia nimenomaan kolmella ensimmäisellä levyllään (tai jos ollaan supertarkkoja, kahdella ensimmäisellä, mutta kyllä se OK Computerkin on ihan OK). Ihan samalla tavoin kuin Sigur Rósin alkupään Agaetis Byrjun (1999) ja ennen muuta () (2002) eivät ole päätyneet aktiivikuunteluun, kaikki Radioheadin levyt sitten vuoden 1997 ovat olleet minusta ihan tylsiä ja mitäänsanomattomia. Huminaa ja ininää, kuka semmoisesta nyt. Tai siis monikin, huomaan, kun havainnoin ympäristöäni, mutta kun. Radioheadin tapauksessa on kyllä pakko myöntää, että nuo Kid A:t ja Amnesiacit ovat vieraannuttaneet minut myös kaikelta niiden jälkeen tulleelta, vaikka niissä kai voisikin olla jotakin potentiaalia, joku väitti joskus. En tiedä, onko.

Puitakoon nyt kumminkin tässä Sigur Rósia, koska sitä oli alun perin tarkoitus puida. Aloitin Sigur Rósin kuuntelemisen ostamalla Takk... -levyn maaliskuussa 2006. Pidin siitä - jo ensikuuntelulla Glósoli-kappaleen neljän ja puolen minuutin tienoiden räjähdyskohta sai aikaan pakahtuneen olon. Takk... on aika kaukana popista, mutta siellä on popsointukuvioita ja popmelodioita ja yllättävänkin yksinkertaisia tunnelmanluontiratkaisuja - ja ennen muuta siellä on lauluja, jotka ovat kokonaisia. Levyn loppupuoli kylläkin muuttuu unenomaiseksi mössöksi päässä, jos esimerkiksi sattuu nukahtamaan, mikä tässä tapauksessa on aika helppoa.

Mutta se Glósoli on silti kiva. (Samoin on toki vaikkapa Hoppipolla, mutta Glósoli on tuossa alla nyt.)

Seuraavalla levyllään Med suth i eyrum vid spilum endalaust (2008) (ja hei, sori, nyt annoin periksi noiden islantilaisten kirjainten kanssa, tiedän kyllä, ettei olisi pitänyt) ne menivät vielä popimpaan suuntaan, mikä tietysti miellytti minua. Tämä oli kesän 2008 levy, ja kyllä se näin keväälläkin jo toimii. Jos Takk... on öinen, Med suth i eyrum on ainakin vähemmän öinen. Levyn alkupuolesta tulee hyvä mieli. Kuten vaikka tästä Gódan daginn -laulusta.

Nämä molemmat levyt ovat tietysti vähän epätasaisia, mutta niin ovat monet muutkin levyt. Minua ei haittaisi lainkaan, jos Sigur Rós olisi vielä nykyistäkin vähemmän höttöisempää, koska yhtyeellä kumminkin olisi potentiaalia aikamoiseksi minun pääni sisällä.

Ja sitten tämä islannin kieli on kivaa ja jännittävää. Sigur Rósin nokkajätkä Jónsi voisi unohtaa sen epämääräisen satukielen ja englannin, koska islanti kuulostaa kivemmalta ja jännittävämmältä. Islanti on satukieltä parempi, koska islanti on oikea kieli, ja islanti on englantia parempi, koska islanti on islanti.