Kohuväite: Sigur Rós on Radiohead toisinpäin!

Ai miten niin? Onko pakko vastata? Vastaan silti.

Sigur Rós nimittäin alkoi minusta tehdä kunnon musiikkia vasta ensimmäisten levyjensä jälkeen. Radiohead taas teki kunnon musiikkia nimenomaan kolmella ensimmäisellä levyllään (tai jos ollaan supertarkkoja, kahdella ensimmäisellä, mutta kyllä se OK Computerkin on ihan OK). Ihan samalla tavoin kuin Sigur Rósin alkupään Agaetis Byrjun (1999) ja ennen muuta () (2002) eivät ole päätyneet aktiivikuunteluun, kaikki Radioheadin levyt sitten vuoden 1997 ovat olleet minusta ihan tylsiä ja mitäänsanomattomia. Huminaa ja ininää, kuka semmoisesta nyt. Tai siis monikin, huomaan, kun havainnoin ympäristöäni, mutta kun. Radioheadin tapauksessa on kyllä pakko myöntää, että nuo Kid A:t ja Amnesiacit ovat vieraannuttaneet minut myös kaikelta niiden jälkeen tulleelta, vaikka niissä kai voisikin olla jotakin potentiaalia, joku väitti joskus. En tiedä, onko.

Puitakoon nyt kumminkin tässä Sigur Rósia, koska sitä oli alun perin tarkoitus puida. Aloitin Sigur Rósin kuuntelemisen ostamalla Takk... -levyn maaliskuussa 2006. Pidin siitä - jo ensikuuntelulla Glósoli-kappaleen neljän ja puolen minuutin tienoiden räjähdyskohta sai aikaan pakahtuneen olon. Takk... on aika kaukana popista, mutta siellä on popsointukuvioita ja popmelodioita ja yllättävänkin yksinkertaisia tunnelmanluontiratkaisuja - ja ennen muuta siellä on lauluja, jotka ovat kokonaisia. Levyn loppupuoli kylläkin muuttuu unenomaiseksi mössöksi päässä, jos esimerkiksi sattuu nukahtamaan, mikä tässä tapauksessa on aika helppoa.

Mutta se Glósoli on silti kiva. (Samoin on toki vaikkapa Hoppipolla, mutta Glósoli on tuossa alla nyt.)

Seuraavalla levyllään Med suth i eyrum vid spilum endalaust (2008) (ja hei, sori, nyt annoin periksi noiden islantilaisten kirjainten kanssa, tiedän kyllä, ettei olisi pitänyt) ne menivät vielä popimpaan suuntaan, mikä tietysti miellytti minua. Tämä oli kesän 2008 levy, ja kyllä se näin keväälläkin jo toimii. Jos Takk... on öinen, Med suth i eyrum on ainakin vähemmän öinen. Levyn alkupuolesta tulee hyvä mieli. Kuten vaikka tästä Gódan daginn -laulusta.

Nämä molemmat levyt ovat tietysti vähän epätasaisia, mutta niin ovat monet muutkin levyt. Minua ei haittaisi lainkaan, jos Sigur Rós olisi vielä nykyistäkin vähemmän höttöisempää, koska yhtyeellä kumminkin olisi potentiaalia aikamoiseksi minun pääni sisällä.

Ja sitten tämä islannin kieli on kivaa ja jännittävää. Sigur Rósin nokkajätkä Jónsi voisi unohtaa sen epämääräisen satukielen ja englannin, koska islanti kuulostaa kivemmalta ja jännittävämmältä. Islanti on satukieltä parempi, koska islanti on oikea kieli, ja islanti on englantia parempi, koska islanti on islanti.