The Pains of Being Pure at Heart, Philadelphia, 31.3.2011

Se oli tähän mennessä tänä vuonna näkemistäni keikoista paras - yksikään laulu ei aiheuttanut pienintäkään pitkästymisen tunnetta, vaan pikemminkin hymyä, koska The Pains of Being Pure at Heartin meluisa nynnyily on hymyilyttävää. Kaikkien kappaleiden aikana tuntui hyvältä, ja kaikkien kappaleiden jälkeen odotin innostuneena, mitä seuraavaksi tulee.

Kun keikka alkoi Belongilla ja jatkui This Love Is Fucking Right! -menopalalla, tunsin oloni onnelliseksi sillä lailla kuin nyt keikoilla yleensä voi tuntea olonsa onnelliseksi, ja mietin, tuntuikohan kenestäkään siinä ympärillä samalta. Yleisö nimittäin oli keikan alussa ihmeellisen jähmeää, tiedä sitten, miksi. TPoBPaH:a ennen soittaneelle Twin Shadow'lle ne kyllä jaksoivat huutaa ja taputtaa kuin mielipuolet, vaikkei se ollut yhtään niin hyvä. No, keikan loppua kohti meno kyllä yltyi.

Ja nyt kun lämppäreistä tuli puhe, ensimmäinen lämppäri, philadelphialainen Creepoid, oli minusta aivan helvetin huono. Lämmittelijäyhtyeen osa on tietysti tosi epäkiitollinen, ja harva niitä mihinkään varsinaisesti tulee katsomaan. Joskus lämppärit kumminkin aiheuttavat riemua uuden löytämisestä, mutta nyt syntyi pelkkää harvoin koetun mittavaa ärtymystä siitä, ettei se kamala vastenmielinen lo-fi-möykkä tuntunut sitten yhtään miltään. Mutta minä olenkin monella tapaa nirso, mitä musiikkiin tulee. Ihan kiva ei yleensä riitä. Tästä voinee loogisesti päätellä, ettei myöskään ihan paska yleensä riitä. (Oho. En minä oikeasti ole näin armoton ja nämäkin tyypit ovat varmasti kivoja. Mutta se musiikki ei nyt vain miellyttänyt, kuten ehkä huomaatte.)

Vaan pääesiintyjä oli edelleen hieno, vaikka kerhohuonemaisen kirkon kellarin akustiikka oli surkeaa tasoa ja voluumit ihan liian kaakossa. Uudenkin levyn laulut, sellaiset kuten koneiden rytmittämä The Body tai levyn loppupuolen kiva Too Tough, toimivat oikein mielekkäästi. Lisäksi debyytiltä kuultiin viisi parasta raitaa: aiemmin mainitun This Love ja niin edelleenin lisäksi Stay Alive, Young Adult Friction, Come Saturday ja keikan infernaalisehkosti, jopa punkahtavasti päättänyt Everything With You.

Illan aikana olin havaitsevinani myös joitain sympaattisia kaveribändi soittaa keikan -piirteitä - yhtyeen laulaja-kitaristi Kip Berman on nimittäin kotoisin Philadelphiasta, ja läsnä oli ilmiselvästi monia tyypin vanhoja ystäviä. Yleisö sai tietää, että läsnä oli myös Bermanin äiti, jonka kanssa hän kaupungissa kasvoi.

Sillä selittyi (vähän keinotekoisesti mutta silmäkulmassa olevalla pilkkeellä höystettynä) osittain myös se, miksei Higher Than the Stars -EP:ltä (ikävä kyllä) kuultu mitään. Joku yleisön tyyppi toivoi EP:n nimikkokappaletta soitettavaksi, mihin Berman vastasi: "You can't sing about 'the back of her mothers car' when your mother is actually here."

Ja näinhän sen laulun huippukohdassa tosiaan lauletaan.

Now you can’t think straight, because you’re not straight
in the back of her mothers car
No secret’s too safe, and how you can’t stay
in the back of her mother’s car
No secret’s too safe, and how you can’t stay
higher than the stars.



Jos nämä sattuvat toistekin sinne, missä menen, menen katsomaan.