Suomen paras levy

Joskus vastaan tulee niin hyviä levyjä, että niihin jää ihan täysin jumiin, eikä mitään muuta oikein sitten osaakaan kuunnella. Kyllähän te nyt tiedätte. Niin käy minulle toisinaan, viimeksi viime aikoina.

Mutta viime aikoina ei sentään ole käynyt ihan kuten viime syksynä. Silloin nimittäin ilmestyi helsinkiläis-hämeenlinnalaisen Delay Treesin debyyttipitkäsoitto, ja jos olisin kova tekemään listauksia kunkin vuoden parhaista levyjulkaisuista, se levy olisi vuoden 2010 listani ykkönen. (Mistä tulikin mieleeni, että moinen listaus voisikin olla ihan kiinnostavaa tehdä, vaikka nythän on kyllä jo huhtikuu.)

Istun parhaillani junassa työasioissa matkalla kohti erästä maakuntakeskusta, ja on vähän luppoaikaa, kuten junissa usein on. Mieleen tuli kuunnella Delay Treesiä, koska edellisestä kuuntelukerrasta on jo aikaa ja alkoi vähän kiinnostaa, miltä levy kuulostaa nyt. No, edelleen tosi hyvältä. Tämä levy on klassikko, yksi merkittävimmistä. Johan minä eräässä toisessa paikassa silloin viime syksynä julistin aivan samaa, mutta väliäkö sillä.

Eräänä lokakuisena pimeänä iltana lähdin kävelemään tyhjille kaduille, aika lailla vailla päämäärää. Päätin tutustua vasta ostamaani levyyn, jonka tiesin lupaavaksi. Ja sitten se vain tapahtui, aivan yhtäkkiä: se levy kuulosti niin uskomattoman hyvältä niiden kelmeiden kruununhakalaisvalojen alla. Ilma oli aika selkeä ja kylmä, muistan.

Palasin kotiin. Ennen nukkumaanmenoani, joskus tosi myöhään, kuuntelin vielä sängyssäni tämän kappaleen viidesti peräkkäin ja joka kerralla se itketti.

Tämä tuntui sikäli poikkeukselliselta ja hullulta, etten juuri koskaan ole ollut niitä ihmisiä, jotka kuuntelisivat yhtä kappaletta repeatilla - kyse on yleisemminkin ollut levyistä. Ja niin, Delay Treesin levy sai lopulta ihan saman kohtelun kuin sen avauskappale ensimmäisinä kuuntelutuokioina. Levyn kakkoskappale Cassette 2012 on sekin niin kivatunnelmainen, että menköön tuohon alle upotuksena. Onhan siitä tehty musiikkivideokin, missä esiintyy aika monta ihmistä.

Asiat menivät syksyllä lopulta niin, että kuuntelin Delay Treesiä alituiseen. Levy kuulosti erityisen hienolta niinä hetkinä, kun siirtyi paikasta toiseen. Se toimi ihmismassoissa, se toimi tyhjillä kaduilla, se toimi kulkuneuvoissa. Ja kyllähän se toimi kotonakin. Oikeastaan kaikkialla.

Erityisintä levyssä on se, että se tuntuu tavoittavan jotain selittämätöntä omaan olemiseen liittyvää. Lisäksi levy tuntuu olevan täysin yleispätevä ja aika sanaton vastaus, jos kysytään, mikä siinä kaduilla haahuilussa keskellä yötä nyt muka on niin hienoa, mikset nukkuisi mieluummin. Itse asiassa Delay Treesin levy tuntui aika hurjalta ihmiselle, jonka tapoihin jo rutkasti ennen viime syksyä kuului tehdä kuten kappaleen Whales & Colors kertoja tekee: kävellä ympäri Helsinkiä.

Tällaisten subjektiivisten totuuksien laukomista pitäisi tietysti varoa, tai no jaa, miksipä pitäisi kun tarkemmin ajattelen, mutta minusta Delay Treesin levy on kaikkien aikojen paras Suomessa julkaistu levy. En minä ainakaan mistään muusta näin paljon tykkää.