Amsterdamista, Amsterdamille

Kun bussi kaarsi toissa päivänä Amsterdamiin, tuntui jännittävältä. Asuinhan kaupungissa kolme vuotta sitten yhden lukukauden verran, mikä tietysti saa aikaan sen, että kaupunkiin muodostuu vahvahko tunneyhteys. Samalla on käynyt niin, että jotkin laulut maailmassa muistuttavat minua Amsterdamista enemmän kuin mistään muusta.

Tässä on hätiköity kokoelma minun Amsterdam-musiikkiani.

Say Hi to Your Mom: Hooplas Involving Circus Tricks

Löysin amerikkalaisen, turhan arvelluttavasti nimetyn Say Hi to Your Mom -yhtyeen (sittemmin pelkkä Say Hi) juuri ennen lähtöäni Hollantiin. Niinpä Amsterdam-alkuaikoinani kuuntelin runsaasti Numbers & Mumbles -levyä, jolla myös tämä kappale on. Tunnelma on vähän postalservicemäinen ja enimmäkseen yksinkertaisen pop, ja minä pidän siitä. En tiedä kovin monta muuta ihmistä, joka pitäisi, mutta minusta heidänkin olisi hyvä suoda yhtyeelle mahdollisuus. Yhtye nimittäin on nimeään parempi. Tai no, ei se mikään yhtye sillä lailla varsinaisesti ole, lähinnä Eric Elbogenin yksinäisehkö musiikkiprojekti.

Frightened Rabbit: Head Rolls Off

Frightened Rabbitin Midnight Organ Fight on minusta yksi maailman parhaista levyistä, ja sitä levyä kuuntelin ensi kertaa nimenomaan joulukuisessa Amsterdamissa. Tähän olisi voinut valikoitua levyltä miltei mikä tahansa kappale, mutta nyt siihen valikoitui tämä.

I'll make tiny changes to earth.

Elliott Smith: Ballad of Big Nothing

Amsterdam on myös kaupunki, jossa sain ensikosketukseni Elliott Smithiin kuuntelemalla Either/Or-levyä. Parhaiten marraskuussa jäi mieleen kaunis Angeles, mutta koska sekin laulu on joskus tähän julkaisualustaan upotettu, upotan tähän nyt toisen jo silloin mieleenjääneen, Ballad of Big Nothingin. Vasta vuotta myöhemmin Elliott oli minulle oikeasti tärkeä.

Sufjan Stevens: John Wayne Gacy jr.

Niihin aikoihin kuuntelin runsaasti myös Sufjan Stevensiä, jonka kappale John Wayne Gacy jr. muistutti minun pääni sisällä kovasti juuri yllä mainitsemaani Angelesia. Kaunista, niin ikään.

MGMT: Time to Pretend

Olisihan tässä ihan yhtä hyvin voinut olla myös se superhitti Kids, mutta koska siitä laulusta ei enää voi tulla mieleen kuin hihittelevä Teemu Selänne, on valittava Oracular Spectacular -levyn kahdesta tunnetuimmasta laulusta tämä.

---

Ei varmasti mitään maailmoja mullistavaa uutta musiikkia teille, hyvä lukijakunta, mutta nämä laulut nyt vain sattuvat olemaan merkittäviä. Niillä siis mennään.

Musiikki-i'istä: 23, osa 2 - uutta, vanhempaa

Ajattelin joskus tätä musiikki-ikäsarjaa aloittaessani, että silloinen ikäni olisi hienoa kruunata musiikki-ikäkirjoitukseen silloisesta iästäni sinä hetkenä, kun se ikä päättyy. No, myöhästyin. Tulen muutaman vuoden perässä. Ei se mitään.

Olin 23,5-vuotias. Talvi oli lumeton. Ensilunta sai odotella yli helmikuun puolenvälin - liian pitkään. Niinä aikoina tutustuin kanadalaiseen Tegan & Sara -nimeä itsestään käyttävään kahteen siskokseen. Kivaa musiikkia kun tekivät. Jostain syystä silloin tuntui kivalta esimerkiksi kappale Nineteen, jonka muistan kuulleeni kannettavasta cd-soittimestani raitiovaunussa 3B Sörnäisten kohdalla (omituinen 3B-reitti selittyy vakioreitillä silloin tehdyillä kiskotöillä). Olin matkalla - sinänsä ristiriitaista kyllä - jääkiekko-otteluun. Ja silloin ajattelin, että tuntuupa musiikki taas hyvältä, että tässä hetkessä on jotain. Ilma oli pimeä ja ruma, mutta raitiovaunu liikkui ja ympärillä oli ihmisiä, jotka olivat sen kappaleen ulkopuolella mutta silti osa sitä, koska minulla on pää. Mitä tuohon Nineteeniin noin muuten tulee, niin minusta on jotensakin kuultavissa, että rummut on soittanut Death Cab for Cutien rumpali.

Niihin aikoihin intouduin ensi kertaa elämässäni kuuntelemaan myös Mew'n Frengers-levyä. Innoittajana toimii Kalliossa sijainnut eräs kehnohko pitsapaikka, jonka lehtivalikoimaan kuului muun muassa viisi vuotta vanha Image, toukokuulta 2003. Siinä oli Frengersin arvostelu. Levyä kehuttiin. Sitten se levy piti käydä ostamassa. Ja niin siihenkin levyyn muodostui yhteys. Siellä oli hyviä lauluja. Kuten nyt vaikkapa 156, jonka kertosäe tuntui kivalta.

Ennen kevään tuloa julkaisi uuden levynsä myös Nada Surf. Siellä oli joitain vähän ärsyttäviä lauluja, koska asiat olivat niissä jotenkin liian juustoisesti positiivisia. Ja minähän en juustosta juuri perusta. Mutta oli siellä myös hyviä lauluja, kuten Whose Authority, johon liittyy sellaista tiettyä vapautta, kuten ehkä näkyy, ettei nyt mitään ole pakko. Sellainen tunne on kiva.

Kevät toi muassaan kaksi uutta julkaisua, ja molemmat liittyivät Death Cab for Cutiehin. Ensin yhtyeen kitaristi Chris Walla julkaisi soololevynsä Field Manual, sitten Death Cab Narrow Stairsinsa. Vastoin kaikkia odotuksia pidin lopulta enemmän Wallan levystä. Death Cab tuntui jo vähän tylsältä - varmaan siksi, että levykin oli tylsempi kuin yhtyeen aiemmat. Mutta se Wallan levy! Sympaattinen. Vaikka levyllä on parempiakin lauluja kuin tämä Sing Again, minun on nyt aivan pakko tämä Sing Again tähän kumminkin upottaa. Video on nimittäin kuvattu Wallan asuinkaupungissa Portlandissa, Oregonissa, ja voi että, paikat näyttävät kuuden päivän kokemuksella tutuilta. Tuon yhden sillan yli kävelin useasti, enkä yleensä ollut matkalla minnekään. Ja näkyypä tuolla videolla esiintyvän myös itse Ben Gibbard ja erä Decemberistsin tyyppejä.

No. 23-vuotiaana ehdin kuunnella myös muun muassa montrealilaista Starsia. Pidin siitä musiikista osittain kovasti. Kaksi levyä oli tehokuuntelussa. Koska Stars on tässä blogissa mainittu jo kerran aiemminkin, nyt ei sovi upottaa samaa laulua. Upotettakoon siis tämä mellakkalaulu. Pidän siitäkin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 23-vuotisuuteni toisella puoliskolla:

Death Cab for Cutie - Narrow Stairs

Mew - Frengers

MGMT - Oracular Spectacular

Nada Surf - Lucky

Stars - In Our Bedroom After the War

Stars - Set Yourself on Fire

Tegan & Sara - The Con

Tegan & Sara - So Jealous

Chris Walla - Field Manual