Joskus en olisi ollenkaan uskonut, että saattaisin tehdä St. Catherinen kaltaisen laulun. Hämmennykseni kai johtuu siitä, että tässä laulussa on mukana joitain barokkipop-elementtejä. Ainakin tämä on vähän erilainen kuin monet muut tekeleeni. Erilaisuutta on jo vaikkapa se, että St. Catherine alkaa pelkällä laululla - vähän kuin CMX:n Discopolis-levyn Suljettu astia vuonna 1996. Mikään muu ei tätä siihen lauluun yhdistäkään.
St. Catherinen melodia syntyi samoihin aikoihin kuin levyn kakkosraidan The Second Time I Saw Youn. Hassua kyllä kappaleet ovat jotakuinkin tyystin toistensa vastakohtia. Kyse oli kesäkuusta 2010, televisiosta saattoi tulla jalkapallon MM-kisoja, mutta kuten niin monesti muulloinkin, en juuri silloin oikein saanut sanoja päähäni. Sanat löytyivät lopulta joskus lokakuussa, siinä elämäni kovimman lauluntekosuman tuoksinassa. Nimensä laulu on saanut yhdeltä brysseliläiseltä aukiolta, koska aukion nimi kuulosti tarkoitukseen lyyriseltä. Noin vuosi sitten kävin Montrealissa toteamassa, että siellä samaa nimeä kantaa kaupungin keskeisin kauppakatu.
Ajattelin pitkään, ettei St. Catherine mahdu Heartsille, mutta kun aloin tehdä laulusta instrumentoidumpaa bändiversiota, mieli muuttui. Kappaleesta rakentui sen verran erilainen ja hämmentävämpi, että tulin lopputulokseen, jonka mukaan tämä laulu tuo levylle jonkinlaista lisämaustetta.
Lisäksi tämä on levyn kappaleista ainoa, jolla on mukana soittimia, joita en itse soita. Matti Kari eli "Masa" nimittäin studiossa otti ensin tamburiinin kauniiseen käteensä ja ravisti sitä. Sen jälkeen hän otti trumpetin kauniisiin käsiinsä ja puhalsi sitä. Molemmat soittimet toivat kappaleeseen minusta miellyttävää lisäsointia, sellaista jopa Sufjan Stevens -henkistä, jos sillä korvalla tykkää asioita kuunnella.
Täytin 20. Sinä kesänä iso hitti oli se joku romanialainen eurorenkutus, jonka nimi oli kai Dragostea din tei.
Mutta minä olin jo edennyt päässäni Skotlantiin (jossa en tähän päivään mennessä oikeasti ole käynyt, ilmeisesti pitäisi). Kuuntelin kosolti Franz Ferdinandia, jonka ensimmäinen levy osoittautui miellyttäväksi. Ei huonoja lauluja. Sitä kai voi yleisesti pitää aivan hyvän levyn merkkinä. Lopullisesti minut vakuutti levyn kakkossinkku The Dark of the Matinee, josta jostain syystä pidin. Myös tämä levyn viimeistä edellinen laulu, Come on Home, miellytti kovasti.
Siinä iässä astuin myös kohti Viroa. Ja viroa. Aloin nimittäin kuunnella J.M.K.E.-yhtyettä ensi kertaa, koska minulle tiedettiin kertoa, että sillä yhtyeellä on omat yhteytensä esimerkiksi varhaiseen CMX:ään ja YUP:hen. Niinpä minä sitten ostin elämäni toisen Tallinnan vierailuni aikana yhtyeen levyn Ainult planeet (2002). En pitänyt sitä huonona. Myöhemmin 20-vuotisuuteni aikana ostin kuitenkin Külmale maale -klassikon (1989), ja vaikken nyt mikään punktyyppi kaikessa määrin olekaan, jotain kiehtovaa siinä oli silti. No, minua kiinnosti se kieli. Opin laulujen sanoja ulkoa, ja siinähän ohessa myös opin jotain. Itse asiassa J.M.K.E:llä on aivan ratkaiseva vaikutus siihen, että osaan nykyään jotenkin keskustella viroksi. Ilman sitä yhtyettä tuskin olisin koskaan mennyt yliopistossa viron perus- ja jatkokursseille, ja sen yhtyeen vuoksi minulla oli niille kursseille hyvä lähtötaso. Ulkoa oppimieni J.M.K.E.-lyriikoiden avittamana olin päätellyt kaikkia kieleen liittyviä rakenteita ja merkityksiä - lyriikat olivat levyjen kansissa monesti paitsi viroksi myös englanniksi, jopa suomeksi.
Ja meie kõik sõidame külmale maale, külmale maale, külmale maale!
Kesä päättyi. Muutin Helsinkiin, ensimmäiseen omaan kotiini. Opiskelut alkoivat, elämä alkoi muuttua. Silti sinä syksynä kaksi aiemman elämän yhtyettä kuitenkin asteli uusien julkaisujensa myötä vielä kuvioihin. Ensin julkaisi Absoluuttinen Nollapiste b-puoli- ja harvinaisuuskokoelmansa Sortovuodet 1994-2004. Se tuntui syksyltä, koska oli syksy.
Sitten julkaisi Manic Street Preachers Lifebloodinsa. Minulla ei ollut oikein mitään odotuksia. Olin jo menettänyt uskoni yhtyeeseen. Mutta Lifeblood, se oli järisyttävä yllätys - että Manicskin voi peräti nynnyillä kuulostamatta nololta. Ennen muuta ne kappaleet tuntuivat ihan eri tavalla kuin Manics-kappaleet yleensä olivat tuntuneet. Jokin selittämätön syystunnelma varmaan, kuten Glasnostissa.
Make life slower, stop life growing.
Talven aikana, vasta 20-vuotiaana, aloin kuunnella Ashia, jota moni viiteryhmäläinen tuntuu kuunnelleen jo teininä, jos silloinkaan. Olin jotenkin pitänyt yhtyettä ihan liian amerikkalaisena (pohjoisirlantilaisuudestaan huolimatta), mutta niin vain aloin siitäkin pitää kokoelmalevynsä Intergalactic Sonic 7''s (2002) myötä. Poppia.
Ehkä musiikin merkitys alkoi kasvaa. Tai sitten sinä keväänä aloin kuunnella sellaista musiikkia kuin yhä kuuntelen. Tuli Interpol, tuli The Smiths, alkoi vähä vähältä tulla vaikka mitä kivaa. Niin kutsutun indien maailma alkoi avautua kaikessa hienoudessaan, ja seuraavassa iässä se oikein räjähti käsiin. Varoitan jo nyt, että siitä ikämerkinnästä saattaa ihan hyvin tulla vähän pidempi kuin näistä aiemmista. Tätäkin olisi voinut vielä jatkaa parilla täsmäesimerkillä. Ei näitä levyjä nyt kovin paljon ollutkaan, mutta suunta oli alkanut olla kaiketi ihan hyvä.
Toistaiseksi pahin musiikillinen eksymiseni taitaa olla peräisin 19 vuoden iästä. Ihan tulen harkinneeksi, voinko tällaisista muinaisista asioista edes kertoa, mutta pakko kai minun on, kun kerran olen leikkiin lähtenyt.
Siinä missä aika monen muun kuuntelemani musiikin takana olen sittemmin pystynyt seisomaan, esimerkiksi Kotiteollisuuden takana en vain pysty. Se yhtyehän on ihan sietämätön! Siltipä vain joskus tuli sitäkin kuunneltua. Ja silloin taisin vielä pitääkin siitä, mutta vaikea on nyt sanoa, miksi. Vielä jossain myöhemmässä vaiheessa ajattelin, että onhan niillä joitain ihan kiehtovia sointukuvioita ja melodioita jossain vähän varhaisemman materiaalin keskellä, mutta kun olen tuota levyhyllyäni läpi kuunnellut, niin ei niillä kyllä ole. En kyllä upota tähän mitään Kotiteollisuutta - koska oikeasti välitän ihmisistä ja etenkin teistä, lukijat. Ne levyt menevät divariin vielä. Olenko selityksen velkaa? Ei tätä kyllä voi selittää millään. No, olin tyhmempi kuin nyt.
Ei silti huolta - en kuunnellut pelkkää paskaa. Täytin 19 vuotta pitkälti Kentiä kuunnellen. Tässä iässä tutustuin muun muassa Kentin nimettömään debyyttiin (1995). Se levy on pakko nostaa aina esiin, kun näistä Eskilstunan tyypeistä puhutaan. Verkligenin (1996) ja Hagnesta Hillin (1999) lisäksi siis, ja onhan toki Isolakin (1997) hyvä. Mutta se debyytti. Kertakaikkisen kiva levy. Kuunnelkaa vaikka erikoisin mörinästemmoin höystetty Ingenting någonsin.
Muun muassa tuota kuuntelin, kun jouduin olemaan eräänlaisessa pakkolaitoksessa, jossa pukeuduttiin pääasiassa vihreisiin vaatteisiin ja jossa ei tosiaankaan ollut kivaa. Päivää ennen kuin sinne menin, heinäkuisena sunnuntaina, Järvenpään Prisma oli auki. Ostin sieltä elämäni ensimmäisen Liekki-levyn. Sen nimi oli (ja on) Korppi (2003). Pienokainen-laulu oli kiinnittänyt huomioni YleX-radiokanavalla, ja silloin yhtye oli ihan uusi tuttavuus, ja levy sitten sattui silmään ja osoittautui hyväksi. Tykkäsin siitä. Myöhemmin samassa iässä ostin myös yhtyeen ekan levyn, joka kantaa nimeä Magio (2001). Tykkäsin siitäkin. Magiolla on monta mielekästä laulua. Vaikka Sulka, jonka kertosäkeen sointukuvio - niin sanottu sensitive female chord progression - toimii, kuten se sointukuvio useimmiten toimii. (Se on suosikkisointukuvioni kaikista maailmassa. Paljastettakoon: olen käyttänyt sitä toisinaan itsekin. Tai mitäpä paljastamista moisessa on, musiikkihan, ainakin pop, on kierrätystä.)
Sitten tuli Absoluuttiselta Nollapisteeltäkin taas levy, Seitsemäs sinetti (2003). Kuuntelin sitä paljon. Koska Nollapistettä tuli puitua jo aiemmin, mainittakoon tässä, että 19-vuotiaana tapahtui elämässä sellainenkin harvinaisuus, että kuuntelin YUP:tä. Nyt muistan, että sitä taisi tapahtua jo 18-vuotiaanakin, mutta 19-vuotiaana myös. Lauluja metsästä (2001) on minusta YUP:n ylivoimaisesti paras levy. Muita en oikein jaksa, mutta tämä onkin poppia!
(Upotus on livepätkä Jyrkistä vuoden 2001 huhtikuusta, mutta itsehän kuuntelin tätä laulua vasta yli kaksi vuotta myöhemmin.)
Pelkästään suomalaista (tai ruotsalaista) musiikkia en 19-vuotiaana kuunnellut, vaikka se täyttikin musiikinkuuntelustani varmistikin suurimman osan. Sain joululahjaksi Coldplayn debyyttilevyn Parachutes (2000, oho, olisin luullut, että 2002 tai 2003, jos ulkomuistista olisi pitänyt heittää), koska ajattelin, että se voisi olla ihan hyvä. Olihan se, mutta koskaan en ole erityisemmin yhtyeestä sittemmin perustanut. Jos vain olisin sattunut aloittamaan Coldplayn laajemman kuuntelemisen joskus, tilanne voisi olla toinen, mutta Parachutes on edelleen, sinänsä kumma kyllä, ainoa omistamani yhtyeen levy tai ylipäätään ainoa Coldplay-levy, jonka olen kuunnellut alusta loppuun. (Joskus ehkä vielä kuuntelen läpi sen kakkoslevynkin. Olisin ainakin joskus varmaan pitänyt siitä.) Tämä laulu taisi olla yksi Parachutes-suosikkini. En tiedä miksi. En minä kyllä enää oikein jaksa. Chris Martinin äänikin on sellainen kuin on.
Keväällä 2004 radiossa soi esimerkiksi Darkness, mutta se ei johtanut jonkin tason harkinnasta huolimatta toimenpiteisiin. Lisäksi radiossa soi yksi hassu pophitti ja lupaava laulu, jonka tempo vaihtui ihan sen laulun alkuvaiheessa - hitaammaksi! Sen laulun nimi oli Take Me Out, ja pidin siitä. Yhtyeeksi paljastui Franz Ferdinand. Levyn ostin kuitenkin vasta seuraavassa iässä, joten ei siitä enempää vielä. Yhtä kaikki orastava Franz Ferdinand -tykästyminen tuntui vähän siltä, että olin menossa kohti parempaa. Sanoisin, että ehkä olinkin.
Tulin täysi-ikäiseksi kesäyön aikana, ja aamulla jääkaapissa odotti litra täysmaitoa hyvää syntymäpäivää toivottava post-it-lappu kyljessään. Elettiin musiikillisestikin kummallisia aikoja.
Heinäkuussa olin töissä eräässä huoltofirmassa ja kastelin nurmikkoja ja istutuksia - juuri muuta ei silloin ehtinyt tehdä, koska oli niin kuuma, että kasvit ja muut sellaiset olisivat muutoin kai kuolleet. Minulla oli kannettava cd-soitin, ja se soitti kirjastosta lainassa ollutta Absoluuttisen Nollapisteen kakkoslevyä Muovi antaa periksi (1995). Se oli niin psykedeelinen ja niin käsittämätön, että pidin siitä paljon, mikä oli aika ennenkuulumatonta. Joistain kappaleista pidin kyllä hauskuusaspektien ulkopuolisestikin. Vaihtoehtoisesti soitin soitti saman rovaniemeläislähtöisen yhtyeen silloin ihan tuoretta levyä Nimi muutettu (2002). Tai sitten soi Simpukka-amppeli (1998). Tai melkein mikä tahansa Nollapiste-levy, koska se oli silloin kovaa kamaa. Upotettakoon silti Simpukka-amppelin Silti, koska YouTube tarjoaa aika vähäisesti vaihtoehtoja.
Elokuussa CMX julkaisi Isohaaransa. Sitäkin kuuntelin ihan, mutten kyllä kuuntelisi enää. Kesän aikana tuli käytyä Ilosaarirockissa, jossa Absoluuttisen Nollapisteen lisäksi näin myös Musen ja Sueden - aikamoista. Musen Origin of Symmetry (2001) olikin silloin kuuntelussa, joskin ei kovin kovassa kuuntelussa, mutta kuuntelussa nyt kumminkin.
Suomalaisesta musiikista en kuitenkaan niinä aikoina päässyt. Loppusyksystä käsiin tarttui Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatan soololevy vuodelta 1996, Liimatan Pan Alley, jota eräskin sukuun kuuluva vieressäkuuntelija kutsui ärsyttäväksi. Voin ymmärtää reaktion täysin, mutten oikein ymmärrä sitä, miksen itse ole osannut ärsyyntyä vieläkään. Ylioppilaskirjoituksiin taas valmistauduin helmikuussa kuuntelemalla Wigwamin poppilevyä Nuclear Nightclub (1975), joka oli ainakin hetken aikaa tosi hyvä. Ei sekään ole enää niin hyvä.
Kevät eteni. Aloin kuunnella Zen Cafén siihenastista koko tuotantoa. Tykkäsin debyyttilevystä Romuna (1997) yllättävänkin paljon, samoin kakkoslevystä Idiootti (1998) ja samoin joistain niiden jälkeenkin tulleista. Nyt kun niitä tässä olen vähän pitkästä aikaa kuunnellut, voin seistä silloisen mielipiteeni takana: Zen Café on yllättävän kiva yhtye, ja etenkin varhainen Zen Café siis. Ua Ua -levyn (1999) Minun kaupunkini kuului jossain vaiheessa suosikkeihin.
Ja niin vain lähestyi 19 vuoden ikä vääjäämättömästi. Tai en minä tiedä, oliko siinä nyt varsinaisesti mitään vääjäämätöntä. Luin kuitenkin pääsykokeisiin, jotka johtivat minut opiskelemaan paikkaan, josta on peräisin hyvin merkittävä osa yhteyksistäni muihin ihmisiin ja sellaisiin. Niitä aikoja pohjustin muun muassa aloittamalla ruotsalaisen Kentin kuuntelun. Suosikkilevyni Kentiltä taitaa olla Verkligen (1996), vaikka kuunteluni taisikin alkaa Isolalla (1997) ja Hagnesta Hillillä (1999). Tässä yksi lempilauluistani Verkligeniltä, avausraita Avtryck.
Tämäkin kaikki taitaa vain osoittaa sen, että niin kutsuttu musiikillinen koti on löytynyt vasta myöhemmin. Nämäkin yhtyeet nimittäin tuntuvat jokseenkin toisenlaiselta tavaralta kuin se, jota täällä olen näiden musiikki-ikämerkintöjen ulkopuolella puinut. Tiedäpä sitten.
Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 18-vuotiaana:
Absoluuttinen Nollapiste - Muovi antaa periksi
Absoluuttinen Nollapiste - Neulainen Jerkunen
Absoluuttinen Nollapiste - Nimi muutettu
Absoluuttinen Nollapiste - Olos
Absoluuttinen Nollapiste - Simpukka-amppeli
Absoluuttinen Nollapiste - Suljettu
CMX - Isohaara
Kent - Hagnesta Hill
Kent - Isola
Kent - Vapen & Ammunition
Kent - Verkligen
Tommi Liimatta - Liimatan Pan Alley
Muse - Origin of Symmetry
The Smashing Pumpkins - Rotten Apples: Greatest Hits
Tässä se nyt on, yksi niistä i'istä, joihin suhtaudun näin jälkeenpäin jostain syystä melkoisen kaihoisasti. Silloin oli elämässä niitä hetkiä, jolloin kaiken haikeutensa ja muun tarkemmin määrittelemättömän keskellä tunsi kuitenkin olevansa aika lailla sellainen kuin halusikin. Musiikillinen ympäristökin siinä samassa sitten laajeni. Jos vielä muutaman päivän yli 17-vuotiaana Manic Street Preachers oli isoin yhtye (soittivat silloin Seinäjoella), tuli kumminkin huomattua, että muutakin musiikkia oli. Tämä kehitys alkoi ihan vähän jo 16-vuotiaana tietysti.
Koska olen syntynyt kesäkuussa, tässä puitavat musiikilliset jutut alkavat helposti kesistä. Kesän 2001 ykköslevy oli Sueden Dog Man Star (1994) ja ykköslaulu levyn nelosraita ja jonkinmoinen rakkauslaulu The Wild Ones. Koskaan ennen ei ollut ollut niin, että semmoisesta musiikista nyt varsinaisesti syttyisi, koska Manics-koulukunnan eräänlaisena tampiona ajattelin, että kovathan jätkät eivät tällaisia puoli-imeliksi tulkittavia lauluja kuuntele. Mutta sitä oli 17-vuotisuus: huomasin, etten oikeastaan ole kovin kova jätkä.
Sinä kesänä kuuntelussa oli aika lailla koko Sueden siihenastinen tuotanto. Erityismaininta kuuluu b-puolikokoelma Sci-Fi Lullabiesille (1997), joka oli sekin ihan järisyttävän hyvä ja on kieltämättä vieläkin. Levy soi pitkinä Järvenpään ja Kuortaneen välisinä automatkoina kannettavasta cd-soittimesta, ja samalla mielessä oli toive, että autoradio soisi ihan vähän hiljempaa. Ulkona oli aika kuuma.
Kesään 2001 kuului myös kaksi rokkifestivaalia: yksi Seinäjoella ja toinen Joensuussa. Musiikillisesti ne festivaalit veivät CMX:n äärelle. Se jos mikä oli tyystin poikkeuksellista: suomenkielinen musiikki ei koskaan ollut merkinnyt juurikaan mitään, mutta CMX ilta-auringossa tai ilta-auringon jälkeen tuntui jostain syystä poikkeukselliselta, vaikka yhtye silloin oli suurilta osin uusi tuttavuus. Loppukesä kului Cloaca Maxima -kokoelmaa (1997) kuunnellen, ja sitten tuli lopulta hankittua aika lyhyen ajan sisällä kaikki CMX:n siihenastiset pitkäsoitot.
Ja tuli syksy. Satun muistamaan, että CMX:n Rautakanteleen (1995) ostin syyskuun 11:n iltapäivänä vuonna 2001 Keravan Anttilan TopTen-osastolta. Tulin kotiin, kuulin uutiset, menin huoneeseeni, avasin television, totesin, että 'oho' tai 'jaa', panin television äänettömälle ja levyn soimaan. Hyvältä se kuulosti. Televisiossa lentokone törmäsi torniin, eikä minulla kyllä vieläkään ole hajua, mahtoiko se nyt sitten olla suora lähetys vai nauhoitettua kamaa. Juuri sillä hetkellä se levy kiinnosti enemmän, vaikka kai sitä nyt myöhemminkin olisi ehtinyt kuunnella. Tämä laulu siellä esimerkiksi on.
Melkein kaikki kuuntelemani musiikki on tehty aikaisintaan 1990-luvulla enkä jostain syystä tykkää paljonkaan mistään aiemmasta tehdystä, mutta 17-vuotiaana tähän kaavaan tuli ehkä ensimmäinen poikkeus. Innostuin 1970-lukulaisesta David Bowiesta, eritoten levyistä The Man Who Sold the World (1970), Hunky Dory (1971), The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars (1972) ja Diamond Dogs (1974). Muun muassa tätä Hunky Doryn laulua (ja koko levyä) kuuntelin helmikuussa kävellessäni jostain vanhojen tanssien ensimmäisestä näytöksestä kotiin ja pakkasta oli.
Maaliskuun röpelöisten jäiden aikaan innostuin myös kahdesta ensimmäisestä levyllisestä Radioheadia. Siihen asti Radiohead oli ollut päässäni pelkästään outo - missäänhän ei koskaan soitettu sitä varhaista kamaa, joka nyt kuitenkin oli aika pyytämättäkin sellaista musiikkia, josta pidän. Ja yhä vain pidän. Hienoja visualisointejakin olisi joistain lauluista tarjolla, mutta koska tässä haluan korostaa kaikkinaista outouttani, upotan tähän silloisen The Bends -suosikkini, Bonesin.
Keväällä musiikilliset mieltymykseni alkoivat sojottaa vähän kaikenmoisiin suuntiin. Astelin tyynesti kohti progressiivista, sain ystävältä lainaksi kaksi Absoluuttisen Nollapisteen levyä ja aloin innostua niistäkin. Ne levyt olivat Olos (2000) ja Suljettu (1999). Kunnolla Absoluuttinen Nollapiste -aika kuitenkin alkoi vasta, kun olin täysi-ikäinen. Sekin oli menoa, tavallaan.
Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 17-vuotiaana:
Absoluuttinen Nollapiste - Olos
Absoluuttinen Nollapiste - Suljettu
Black Sabbath - Paranoid
Blur - The Best Of
David Bowie - Diamond Dogs
David Bowie - Hunky Dory
David Bowie - The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars
