Musiikki-i'istä: 19 - myös oikeasti huonoa musiikkia

Toistaiseksi pahin musiikillinen eksymiseni taitaa olla peräisin 19 vuoden iästä. Ihan tulen harkinneeksi, voinko tällaisista muinaisista asioista edes kertoa, mutta pakko kai minun on, kun kerran olen leikkiin lähtenyt.

Siinä missä aika monen muun kuuntelemani musiikin takana olen sittemmin pystynyt seisomaan, esimerkiksi Kotiteollisuuden takana en vain pysty. Se yhtyehän on ihan sietämätön! Siltipä vain joskus tuli sitäkin kuunneltua. Ja silloin taisin vielä pitääkin siitä, mutta vaikea on nyt sanoa, miksi. Vielä jossain myöhemmässä vaiheessa ajattelin, että onhan niillä joitain ihan kiehtovia sointukuvioita ja melodioita jossain vähän varhaisemman materiaalin keskellä, mutta kun olen tuota levyhyllyäni läpi kuunnellut, niin ei niillä kyllä ole. En kyllä upota tähän mitään Kotiteollisuutta - koska oikeasti välitän ihmisistä ja etenkin teistä, lukijat. Ne levyt menevät divariin vielä. Olenko selityksen velkaa? Ei tätä kyllä voi selittää millään. No, olin tyhmempi kuin nyt.

Ei silti huolta - en kuunnellut pelkkää paskaa. Täytin 19 vuotta pitkälti Kentiä kuunnellen. Tässä iässä tutustuin muun muassa Kentin nimettömään debyyttiin (1995). Se levy on pakko nostaa aina esiin, kun näistä Eskilstunan tyypeistä puhutaan. Verkligenin (1996) ja Hagnesta Hillin (1999) lisäksi siis, ja onhan toki Isolakin (1997) hyvä. Mutta se debyytti. Kertakaikkisen kiva levy. Kuunnelkaa vaikka erikoisin mörinästemmoin höystetty Ingenting någonsin.

Muun muassa tuota kuuntelin, kun jouduin olemaan eräänlaisessa pakkolaitoksessa, jossa pukeuduttiin pääasiassa vihreisiin vaatteisiin ja jossa ei tosiaankaan ollut kivaa. Päivää ennen kuin sinne menin, heinäkuisena sunnuntaina, Järvenpään Prisma oli auki. Ostin sieltä elämäni ensimmäisen Liekki-levyn. Sen nimi oli (ja on) Korppi (2003). Pienokainen-laulu oli kiinnittänyt huomioni YleX-radiokanavalla, ja silloin yhtye oli ihan uusi tuttavuus, ja levy sitten sattui silmään ja osoittautui hyväksi. Tykkäsin siitä. Myöhemmin samassa iässä ostin myös yhtyeen ekan levyn, joka kantaa nimeä Magio (2001). Tykkäsin siitäkin. Magiolla on monta mielekästä laulua. Vaikka Sulka, jonka kertosäkeen sointukuvio - niin sanottu sensitive female chord progression - toimii, kuten se sointukuvio useimmiten toimii. (Se on suosikkisointukuvioni kaikista maailmassa. Paljastettakoon: olen käyttänyt sitä toisinaan itsekin. Tai mitäpä paljastamista moisessa on, musiikkihan, ainakin pop, on kierrätystä.)

Sitten tuli Absoluuttiselta Nollapisteeltäkin taas levy, Seitsemäs sinetti (2003). Kuuntelin sitä paljon. Koska Nollapistettä tuli puitua jo aiemmin, mainittakoon tässä, että 19-vuotiaana tapahtui elämässä sellainenkin harvinaisuus, että kuuntelin YUP:tä. Nyt muistan, että sitä taisi tapahtua jo 18-vuotiaanakin, mutta 19-vuotiaana myös. Lauluja metsästä (2001) on minusta YUP:n ylivoimaisesti paras levy. Muita en oikein jaksa, mutta tämä onkin poppia!

(Upotus on livepätkä Jyrkistä vuoden 2001 huhtikuusta, mutta itsehän kuuntelin tätä laulua vasta yli kaksi vuotta myöhemmin.)

Pelkästään suomalaista (tai ruotsalaista) musiikkia en 19-vuotiaana kuunnellut, vaikka se täyttikin musiikinkuuntelustani varmistikin suurimman osan. Sain joululahjaksi Coldplayn debyyttilevyn Parachutes (2000, oho, olisin luullut, että 2002 tai 2003, jos ulkomuistista olisi pitänyt heittää), koska ajattelin, että se voisi olla ihan hyvä. Olihan se, mutta koskaan en ole erityisemmin yhtyeestä sittemmin perustanut. Jos vain olisin sattunut aloittamaan Coldplayn laajemman kuuntelemisen joskus, tilanne voisi olla toinen, mutta Parachutes on edelleen, sinänsä kumma kyllä, ainoa omistamani yhtyeen levy tai ylipäätään ainoa Coldplay-levy, jonka olen kuunnellut alusta loppuun. (Joskus ehkä vielä kuuntelen läpi sen kakkoslevynkin. Olisin ainakin joskus varmaan pitänyt siitä.) Tämä laulu taisi olla yksi Parachutes-suosikkini. En tiedä miksi. En minä kyllä enää oikein jaksa. Chris Martinin äänikin on sellainen kuin on.

Keväällä 2004 radiossa soi esimerkiksi Darkness, mutta se ei johtanut jonkin tason harkinnasta huolimatta toimenpiteisiin. Lisäksi radiossa soi yksi hassu pophitti ja lupaava laulu, jonka tempo vaihtui ihan sen laulun alkuvaiheessa - hitaammaksi! Sen laulun nimi oli Take Me Out, ja pidin siitä. Yhtyeeksi paljastui Franz Ferdinand. Levyn ostin kuitenkin vasta seuraavassa iässä, joten ei siitä enempää vielä. Yhtä kaikki orastava Franz Ferdinand -tykästyminen tuntui vähän siltä, että olin menossa kohti parempaa. Sanoisin, että ehkä olinkin.

Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 19-vuotiaana:

Absoluuttinen Nollapiste - Seitsemäs sinetti

CMX - Aion

Coldplay - Parachutes

Kent - Hagnesta Hill

Kent - Isola

Kent - Kent

Kent - Vapen & Ammunition

Kent - Verkligen

Kotiteollisuus - Eevan perintö

Kotiteollisuus - Helvetistä itään

Kotiteollisuus - Kuolleen kukan nimi

Kotiteollisuus - Tomusta ja tuhkasta

Liekki - Korppi

Liekki - Magio

YUP - Lauluja metsästä

YUP - Leppymättömät