Öihin sopii musiikki, ja lähinnä tietynlainen musiikki. Kerrottakoon tässä nyt sitten kolme sellaista levyä, joita muistan kuunnelleeni poikkeuksellisen paljon nimenomaan vuorokauden vaihtumisen hetkeä seuranneina tunteina.
Ryan Adams - Love Is Hell (2004)
Tämä levy sopii kaikkiin pimeisiin hetkiin. Pitää olla kotona hiljaa ja kuunnella vain, vaikka nukahtaa samalla. Niin muistan käyneen joskus loppuvuodesta 2005. Ryan Adams ei suinkaan ollut kuulunut musiikintekijöihin, joista olisin koskaan sitä ennen suuremmin syttynyt, mutta silloin sytyin, kovastikin. Erityisesti levyssä miellyttävät jotkin yksittäiset säkeet, ja on oikeastaan vaikeaa sanoa, miksi.
Esimerkiksi nämä:
I'm getting really cold and I'm looking at you / You're not moving (Afraid Not Scared)
Calm down (This House Is Not for Sale)
The people dancing in the corner, / they seem happy / But I am sad (Anybody Wanna Take Me Home)
Levyn öisyys pääsee kuitenkin minusta kiehtovimpaan tilaansa kappaleessa Avalanche, koska se kuulostaa tältä.
Interpol - Turn on the Bright Lights (2002)
Jos loppusyksyn yöt vuonna 2005 kuluivat Ryan Adamsia kuunnellen, keski- ja loppukesän yöt vuonna 2005 kuluivat siten, että Interpolin debyyttilevy soi tämän huoneen kaiuttimista. Jos tutustuisin Interpoliin nyt, en varmasti innostuisi yhtyeestä yhtään, en varsinkaan tästä levystä, mutta silloin oli silloin ja innostuin. Kaiut ja tietty synkkyys sopivat silloisiin kesäöihin, kun olo oli sopivasti otteeton ja rauhaton. Vähän eri tavalla kuin nykyään, tai vähän samalla tavalla, en tiedä. Mutta jotain tästäkin levystä nyt tulee mieleen.
Elliott Smith - Elliott Smith (1995)
Kun tässä nyt ehdittiin puida miltei kuuden vuoden takaista kesää, puistakoon seuraavaksi alle yhden vuoden takaista kesää. Tai ei puida sitä kesää, vaan puidaan yhtä sen kesän yölevyistä. Niihin lukeutuu muun muassa tai ainakin Elliott Smithin nimetön kakkoslevy, jolla Elliott saattaa ihan hyvin olla synkimmillään. Tätäkin levyä olin kuunnellut jo joskus aiemmin vuoden aikana, mutta viime kesäkuun öisessä valossa se avautui uudella tavalla. Kävelin ympäri hiljaista Katajanokkaa puolenyön jälkeen ja tuijottelin kuusikerroksisten vanhojen rakennusten yläosia. Siinä hetkessä oli jotain sellaista surumielistä taikaa: kävelemään lähtiessä oloni ei ollut mainittavan hyvä, eikä tällaisen musiikin sellaista oloa uskoisi parantavankaan, mutta jotenkin niin kuitenkin kävi. Sääli vain, ettei musiikilla tainnut olla tekijäänsä ihan sellaista vaikutusta. Olisin kovasti toivonut, että olisi ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti