Mutta minä olin jo edennyt päässäni Skotlantiin (jossa en tähän päivään mennessä oikeasti ole käynyt, ilmeisesti pitäisi). Kuuntelin kosolti Franz Ferdinandia, jonka ensimmäinen levy osoittautui miellyttäväksi. Ei huonoja lauluja. Sitä kai voi yleisesti pitää aivan hyvän levyn merkkinä. Lopullisesti minut vakuutti levyn kakkossinkku The Dark of the Matinee, josta jostain syystä pidin. Myös tämä levyn viimeistä edellinen laulu, Come on Home, miellytti kovasti.
Siinä iässä astuin myös kohti Viroa. Ja viroa. Aloin nimittäin kuunnella J.M.K.E.-yhtyettä ensi kertaa, koska minulle tiedettiin kertoa, että sillä yhtyeellä on omat yhteytensä esimerkiksi varhaiseen CMX:ään ja YUP:hen. Niinpä minä sitten ostin elämäni toisen Tallinnan vierailuni aikana yhtyeen levyn Ainult planeet (2002). En pitänyt sitä huonona. Myöhemmin 20-vuotisuuteni aikana ostin kuitenkin Külmale maale -klassikon (1989), ja vaikken nyt mikään punktyyppi kaikessa määrin olekaan, jotain kiehtovaa siinä oli silti. No, minua kiinnosti se kieli. Opin laulujen sanoja ulkoa, ja siinähän ohessa myös opin jotain. Itse asiassa J.M.K.E:llä on aivan ratkaiseva vaikutus siihen, että osaan nykyään jotenkin keskustella viroksi. Ilman sitä yhtyettä tuskin olisin koskaan mennyt yliopistossa viron perus- ja jatkokursseille, ja sen yhtyeen vuoksi minulla oli niille kursseille hyvä lähtötaso. Ulkoa oppimieni J.M.K.E.-lyriikoiden avittamana olin päätellyt kaikkia kieleen liittyviä rakenteita ja merkityksiä - lyriikat olivat levyjen kansissa monesti paitsi viroksi myös englanniksi, jopa suomeksi.
Ja meie kõik sõidame külmale maale, külmale maale, külmale maale!
Kesä päättyi. Muutin Helsinkiin, ensimmäiseen omaan kotiini. Opiskelut alkoivat, elämä alkoi muuttua. Silti sinä syksynä kaksi aiemman elämän yhtyettä kuitenkin asteli uusien julkaisujensa myötä vielä kuvioihin. Ensin julkaisi Absoluuttinen Nollapiste b-puoli- ja harvinaisuuskokoelmansa Sortovuodet 1994-2004. Se tuntui syksyltä, koska oli syksy.
Sitten julkaisi Manic Street Preachers Lifebloodinsa. Minulla ei ollut oikein mitään odotuksia. Olin jo menettänyt uskoni yhtyeeseen. Mutta Lifeblood, se oli järisyttävä yllätys - että Manicskin voi peräti nynnyillä kuulostamatta nololta. Ennen muuta ne kappaleet tuntuivat ihan eri tavalla kuin Manics-kappaleet yleensä olivat tuntuneet. Jokin selittämätön syystunnelma varmaan, kuten Glasnostissa.
Make life slower, stop life growing.
Talven aikana, vasta 20-vuotiaana, aloin kuunnella Ashia, jota moni viiteryhmäläinen tuntuu kuunnelleen jo teininä, jos silloinkaan. Olin jotenkin pitänyt yhtyettä ihan liian amerikkalaisena (pohjoisirlantilaisuudestaan huolimatta), mutta niin vain aloin siitäkin pitää kokoelmalevynsä Intergalactic Sonic 7''s (2002) myötä. Poppia.
Ehkä musiikin merkitys alkoi kasvaa. Tai sitten sinä keväänä aloin kuunnella sellaista musiikkia kuin yhä kuuntelen. Tuli Interpol, tuli The Smiths, alkoi vähä vähältä tulla vaikka mitä kivaa. Niin kutsutun indien maailma alkoi avautua kaikessa hienoudessaan, ja seuraavassa iässä se oikein räjähti käsiin. Varoitan jo nyt, että siitä ikämerkinnästä saattaa ihan hyvin tulla vähän pidempi kuin näistä aiemmista. Tätäkin olisi voinut vielä jatkaa parilla täsmäesimerkillä. Ei näitä levyjä nyt kovin paljon ollutkaan, mutta suunta oli alkanut olla kaiketi ihan hyvä.
Muun muassa näitä levyjä kuuntelin 20-vuotiaana:
Absoluuttinen Nollapiste - Sortovuodet 1994-2004
Ash - 1977
Ash - Free All Angels
Ash - Intergalactic Sonics 7''s
Interpol - Antics
Interpol - Turn on the Bright Lights
J.M.K.E. - Ainult planeet
J.M.K.E. - Gringode Kultuur
J.M.K.E. - Külmale maale
Liekki - Rajan piirsin taa
Manic Street Preachers - Lifeblood
Plutonium 74 - Pasilasta Kallioon
Radiohead - OK Computer
The Smiths - Louder Than Bombs
System of a Down - Steal This Album!
System of a Down - Toxicity
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti