Harmaan päivän paras laulu

Levyhyllynkuunteluprojektini on edennyt kirjaimeen R. Olen tänään tässä juuri siivotessani tuskaillut Radioheadin Kid A:n kimpussa. Omistan levyn, mutta kuuntelin sen tänään läpi ehkä noin kolmatta kertaa, ja suureksi osaksi tylsältähän se tuntui edelleen. Sitten kun vielä sopivasti päivä tuntuu muutenkin merkityksettömältä ja tyhjältä ja epämiellyttävältä, tulee mielenosoituspäissään ajatelleeksi, että tämänpä levyn vien nyt divariin heti ensi tilassa.

Suunnitelmaksi sekin olisi tietysti jäänyt. En ole koskaan vienyt mitään divariin. Olen vain vienyt sieltä jotain pois, mikä tietysti näkyy.

Muistan joskus vuosia sitten yrittäneeni pitää Kid A:sta, koska niin kovin moni mielestäni aika hyvää musiikkia kuunnellut ihminen siitä suuresti piti. Eihän siitä tietysti silloinkaan mitään tullut, mutta yksi sen levyn kappaleista sai silloin itkemään. Muistin asian tänään, kuuntelin kappaleen ja itkin uudestaan. Jotenkin se nyt sopi tähän nimenomaiseen päivään, harmaaseen ja ihan liian tylsään.

Lähtökohtaisesti tällainen unenomainen humina on tietysti tylsää. Mutta jos vain melodia ja soinnut ja jokin ovat oikeassa paikassa, tätä kyllä jaksaa vaikka kuinka (jaksanhan Sigur Rósiakin, mitä niikseen tulee). Edelleen olen tietysti se Bends- ja Pablo Honey -tyyppi, joka tykkää suorasta indierockista tai enemmänkin -popista eikä tykkää siitä, kun hyvät bändit hukkaavat itsensä. Mutta no. Radiohead ei minusta olisi hukannut, jos kaikki sittemmin tulleet laulunsa olisivat tuollaisia. Että niihin tuntisi jotain sellaista syvempää ja selittämätöntä yhteyttä.