Diskohavaintoa seurasi hämmennys

Satuin perjantain ja lauantain välisenä yönä käymään paikassa, jossa oli tanssilattia. Tanssilattialla oli ihmisiä. Valot olivat himmeinä. Musiikki raikasi äänentoistojärjestelmästä. Tiskin takaa myytiin erilaisia nesteitä. Oli kyse eräänlaisesta indiediskosta.

Yksi kappale kuulosti tutulta, niin tutulta, että tiesin kuulleeni kappaleen jossain. Hetkosen verran ehdin miettiä, että varmaan sitten jossain elämäni aiemmassa indiediskossa. Siinä laulettiin muun muassa, että mountains beyond mountains. Nopea selvitystyöskentely paljasti: sehän on Arcade Fireä! Elämän aiempaa indiediskoa todennäköisemmin olin siis kuullut laulun omista kaiuttimistani tai kuulokkeistani.



Juuri siinä tilanteessa asia ei tuntunut kovin pysäyttävältä (vain vähän pysäyttävältä), mutta jossain muussa tilanteessa olisi voinut tuntua. Olin toki hetken hämmentynyt ja vieläkin vähän. Kyllähän minä omistan kaikki Arcade Firen kolme pitkäsoittoa, ja yhtye on minulle varmasti yksi merkittävimmistä, mutta keskellä yötä en kumminkaan kyennyt tunnistamaan yhtä uusimman levyn lauluista. Ajattelin kyllä vähän, että tämä kuulostaa Arcade Fireltä ja että laulaja kuulostaa Régine Chassagnelta, mutta yhäkään en niillä havainnoin osannut edes tunnistaa laulun esittäjää, vaan jonkinmoinen blackout iski.

Tämä taitaa olla vain merkki siitä, että niin harmillista kuin se onkin, Arcade Firen viime vuonna ilmestynyt kolmas levy Suburbs on mielestäni yhtyeen huonoin, jos sillä kerran on olemassa kappaleita, joiden olemassaolon olen unohtanut. Ei se huono levy kylläkään ole, mutta muun muassa vähän turhan pitkä - ylle upottamaani raitaan numero 15 asti en nimittäin ole päässyt levyä kuunnellessani kovin usein, kun aina on tullut mieleen jotain omaan soittamiseen liittyvää kesken kaiken ja levyn kuunteleminen on pitänyt keskeyttää. (Niin käy usein, ja yhä vain useammin, jos levy on pitkä.)

Minulle levyn vahvin osa on sen alkupuoli, etenkin sellaiset kappaleet kuin Ready to Start, Modern Man ja ehkä kaikkein suurin Suburbs-suosikkini City With No Children.



Vaan ei tällä mihinkään Funeralin tasoon ylletä, ei laisinkaan. Juuri nyt Arcade Fireen palaaminen ei tosin tunnu mielekkäältä muutenkaan. Tätä kutsutaan metatekstiksi, mutta senkin uhalla kerron asiasta lisää tuon seuraavan sulkumerkin perässä.

(Suurin syy palaamattomuuteen on se, että juuri nyt on olemassa yksi sellainen levy, jota kuuntelen niin, etten oikein mitään muuta levyä osaa. Se taas johtuu auringonpaisteesta, mahdollisuudesta avata parvekkeen ovi aamukahvin juomisen yhteydessä, keväästä ylipäätään ja tietysti siitä, että kaikkeen edellä lueteltuun [ja joskus muuhunkin] liittyy selittämätöntä huolettomuutta, jota se yksi nimenomainen levy jotenkin viestii, ja se yksi nimenomainen levy on The Pains of Being Pure at Heartin Belong, jonka kuuntelulle ei ole millään tulla loppua, enkä tietenkään ole vähimmässäkään määrin edes yrittänyt, mutta koska blogin lukijoiden piinaaminen pelkällä yhdellä bändillä viikkokausien ajan tuntuu blogin lukijan näkökulmasta varmasti epämielekkäältä, yritän välttää sitä, mutta onhan se nyt hankalaa, koska en toistaiseksi ole saanut levystä tarpeekseni, ja se siis on aivan todella hieno levy, ja tämän mielipiteen te varmasti minusta saatoittekin jo tietää. Jos haluatte siis kuulla, mikä näitä päiviäni nyt säestää, menkää esimerkiksi Spotifyhin. Ehkä tekin sitten tykkäätte siitä levystä vähän.)