Jos minä jostain asiasta viimeisen yhden vuoden musiikinkuuntelussani olen ollut yllättynyt, niin ainakin siitä, että huomaan pitäväni The Pains of Being Pure at Heart -yhtyeestä niinkin paljon kuin pidän. Paljon.
Alku oli tuttuun tapaan kankea. Joskus joulukuussa 2009 kuuntelin yhtyettä vähän Spotifystä ja totesin, että no, tämmöistä. Nelisen kuukautta myöhemmin ostin sitten sen debyyttilevyn (s/t, 2009) superkuuluisasta sanfranciscolaisesta levykaupasta (jonka nimeä en tietenkään nyt muista), ja kun pääsin lopulta kotiin, panin levyn soittimeen - matkalla ei ollut levyntoistamismahdollisuutta. Oli toukokuu, aurinko paistoi, ja minä pidin siitä yhtyeestä noin kolmen viikon ajan enemmän kuin mistään muusta.
Etenkin tämä kappale, This Love Is Fucking Right!, sopi niihin orastavan kesäisiin tuokioihin.
Kaiken akustisen hyssyttelyn jälkeen TPoBPaH kuulosti virkistävältä, kivalta, yksinkertaiselta, häpeilemättömältä. Aluksi kyllä vierastin tätä yhtämittaista kitaravallia ja mökää, mutta kun melodiat ja soinnut olivat niin kauniita ja kivoja, minun oli pakko antaa periksi. Tykkäänhän tämänkaltaisesta popista, ja kiinnitänhän kumminkin aina enemmän huomiota sointuihin ja melodioihin kuin soundeihin.
TPoBPaH-suhde jatkui, ja seuraavaksi haalin käsiini Higher Than the Stars -EP:n, ja sekin on hieno. Pidän erityisen runsaasti Twins-kappaleesta. Se on surullinen, siinä on jotain loppukesän haikeutta, elokuisuutta, vaikka nimenomaan toukokuussa sitäkin kaikkein eniten kuuntelin.
And now I know everything that’s good is gone.
Uusimman, vasta ihan pari päivää sitten ilmestyneen TPoBPaH-levyn, nimeltään Belong, hankin muutama päivä sitten Buffalosta. Parin kuuntelukerran perusteella uskallan sanoa sen verran, että pidän siitäkin ja että se mitä ilmeisimmin on debyytin veroinen.
All your real friends are words.
Äskeisen laulun otsikko, Heaven's Gonna Happen Now, on sikäli nyt ajankohtainen, että juuri tänä iltana näen The Pains of Being at Heartin soittavan philadelphialaisessa kirkossa, mistä olen oikeasti aivan suunnattoman innostunut. Monet suosikkibändini ovat sellaisia, että niiden tuotannossa väistämättä on jokin levy tai joitain levyjä, joista en niin jaksa syttyä. TPoBPaH ei ole kahdella pitkäsoitollaan ja yhdellä EP:llään päässyt vielä ollenkaan siihen tilaan, ja jos hyväksi todettu (joskin yksipuolinen) linja jatkuu, pidän tästä yhtyeestä paljon vastakin.
Tokihan olen tietoinen siitä, että vaikutteet kuuluvat läpi, tämä on jo kuultu 80-luvulla, mutta väliäkö sillä. Eivät minua tässä musiikissa nuo soundit kosketakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti