Au Revoir, New York

When we went to Boston, there was a tv in the room.



Täällä ollaan, bostonilaisessa hostellissa. Päivä oli tietenkin aloitettava kävelemällä kaupunkia ympäri ja asettamalla korviin sopiva musiikki. Nyt sopivan musiikin tehtävää toimitti Au Revoir Simonen eka pitkäsoitto The Bird of Music, koska levyn seitsemäs raita Dark Halls oli ensimmäinen (ja toistaiseksi ainoa) mieleen tullut laulu, jossa tämä kaupunki mainitaan. Siinä Bostoniin kylläkin saavutaan monikon ensimmäisessä persoonassa, ja minä matkustan yksikössä. Menköön nyt silti.

Musiikki sopi tunnelmaan ja musiikki sopi hetkeen - vähän vahingossakin. Aamuyhdeksältä kaupungissa paistoi aurinko täysin siniseltä taivaalta. Paistaa vieläkin. Ja tuo Au Revoir Simonen levy on minusta todella aurinkoinen, vaikka toki hetkittäin surumielinen. Piti silti ihan istua Public Garden -puiston penkille istumaan ja hymyilemään ja toteamaan, että kyllä tässä elämässä nyt vain tapahtuu jotain ihan erityistä ja ennenkokematonta, vaikka on kai tällaisia oloja ennenkin tullut vastaan. Mutta se nyt ei olekaan oleellista, että ennenkin on jotain sellaista sattunut - se on oleellista, että juuri silloin sattui. Aloin tykätä Bostonista.

Au Revoir Simoneen törmäsin ensi kertaa kesällä 2007, ja se kuulosti silloin lupaavalta. Kovin syvää yhteyttä en heti osannut yhtyeeseen muodostaa. Yksi syistä saattoi olla se, että suhtauduin vähän pelokkaasti koneiden käyttöön musiikissa. Vieläkin suhtaudun vähän pelokkaasti, mutten yhtä.

Seitsemäntenä marraskuuta vuonna 2007 yhtye tuli nähtyä ensi kertaa livenä, ja meno oli niin sympaattista. Erika Forster, Annie Hart ja Heather D'Angelo seisoivat kukin omien kosketinsoittimiensa takana ja kämmäilivät. Siitä tuli jotenkin inhimillinen olo - itsellänikin oli kokemusta lavalla kämmäilemisestä, sanojen unohtamisesta ja siitä, etteivät sormet aina osu oikeisiin koskettimiin. Ja niin vain ne siellä tekivät samankaltaisia asioita, mutta onnistuivat silti kuulostamaan hyvältä. Ei ollut lainkaan ärsyttävää, vaikka tämänkaltaisessa musiikissa on minun tapauksessani toisinaan sellainenkin riski.

(Päivämäärän muuten muistan siksi, että Jokelassa ammuttiin aiemmin samana päivänä. Ulkona satoi räntää tai vettä vaakatasossa tai viistosti.)

Jostain syystä kaikki lupaavan debyytin tehneet bändit sitten lopulta vähän katoavat päästäni, ja niin kävi Au Revoir Simonellekin - kakkoslevy on jäänyt ihan liian harvalle kuuntelulle vaikka sen omistankin. Se tuntuu minusta vähän tylsältä levyltä. Pitää ehkä joskus yrittää uudestaan.

Tämä ekan levyn kakkosraita Sad Song on minusta niiden suurin hitti. Olin itse tehnyt sattumalta samannimisen laulun vuoden 2005 syksyllä, mutta eipä nyt mennä siihen.

Play me a sad song 'cause that's what I wanna hear.



Au Revoir Simone olisi ollut varmaankin ihan yhtä ajankohtainen kirjoitettava myös tuolla New Yorkin suunnalla, koska Brooklynin Williamsburgista nämäkin tyypit tulevat. Ajattelin kuitenkin olla siinä mielessä kaukaa viisas, etten pane näitä kaikkia bloginpitomuniani samaan koriin.

Nyt menen takaisin tuonne aurinkoon. Tuolla jossain on jokin paikka, jossa ilmeisesti voi soittaa jollekin yleisölle, joten yritänpä mennä sinne.