This is the first day of my life

Niinhän siinä kävi, että lopulta tänne brooklynilaiseen kolmanteen kerrokseen päädyin. Nyt on keskiviikko. Toissapäivänä oli maanantai.

Maanantaiaamuna heräsin kotonani ja pakkasin viimeisiä asioitani. Tuli yhtäkkiä mieleen kuunnella musiikkia, ja minulle poikkeuksellisesti tuli mieleen kuunnella ihan joitain tiettyjä yksittäisiä lauluja, olihan hetki erityinen, kuten sellaiset maasta lähtemisen hetket usein ovat. Ajattelin kuunnella pitkästä aikaa Bright Eyesin First day of My Lifen vaikka se nyt onkin vähän kliseinen laulu. Mutta kyllähän kliseisistä jutuista saa tykätä!

Kävi niin, että pakahduin ihan suunniltani. Tämän laulun tapauksessa niin on kyllä käynyt aiemminkin. Laulun ensimmäinen säe tuntuu kaikessa yksinkertaisuudessaan niin uskomattoman erityiseltä.

This is the first day of my life.



(Laulusta on tehty myös musiikkivideo, mutta se on sietämätön. Älkää katsoko sitä, menee hyvä laulu väärille raiteille.)

No, tuollainen rakkauslauluksi tulkittava lauluhan se on, mutta minulle sen merkitys liittyi maanantaiaamuna johonkin vielä vähän abstraktimpaan tasoon. On mitä ilmiselvimmin olemassa ajatus siitä, että nyt on niin hyvin, että kaikki aiemmin tapahtunut tuntuu ihan merkityksettömältä. Sellaiselta minusta usein tuntuu nimenomaan niinä hetkinä, kun alkaa matka. Sellaiselta voi kyllä tuntua joskus muistakin syistä toki, myönnän.

Juuri nyt Bright Eyes on minulle muutoinkin ajankohtainen. Näen nimittäin yhtyeen tänään ensimmäistä kertaa, ja tähän kaupunkiin se oikeastaan ihan hyvin sopii. Bright Eyes ei ehkä ole elämäni merkittävin yhtye, mutta viime syksynä siihen muodostui aivan erityinen yhteys. Että näinkin ahdistunutta musiikkia voi tehdä!

Tutustuin Bright Eyesiin vuonna 2006 kuuntelemalla levyä Fevers & Mirrors (2000). Se oli silloin perushyvä. Viime syksynä pääsin yhtäkkiä levyyn sisään, ja siitä tuli loistava - kuuntelin levyä pimeässä huoneessa, syntyi vähän pelottava tunnelma. Pidän Fevers & Mirrorsista ehkä eniten kaikista Bright Eyesin levyistä, ja tässä kappaleessa levyn hyytävyys tiivistyy.

When was the last time you looked in the mirror? Cause you've changed, yeah, you've changed.



Ja tällaista musiikkia on julkaissut 20-vuotias Conor Oberst. Huh. Viime syksynä kuuntelin myös Bright Eyesin debyyttiä Letting off the Happiness (1998). Ja sellaista musiikkia on julkaissut 18-vuotias Conor Oberst. Huh. Levyn avausraita If Winter Ends on kaikessa kotikutoisuudessaan hienoa kuultavaa, yksi Bright Eyes -suosikeistani. Viime marraskuusta minusta nimittäin vähän tuntui, että talvi voisi loppua jo.

I swear that I'm dying, slowly but it's happening, and if the perfect spring is waiting somewhere, just take me there.



Ja niin se talvi sitten loppui, yhtäkkiä, ja täällä olen. Ennen illan keikkaa pitää käyttää vielä aikaa Manhattanilla kävellen ja muutamia vieraampia Bright Eyes -levyjä kuunnellen. Niihin kuuluu muun muassa viime kuussa julkaistu The People's Key. Olen kuunnellut levyn läpi kahdesti, ja niiden kertojen perusteella se on kyllä ihan hyvä. Bright Eyesille poikkeuksellisesti se levy on jopa aika tavanomaista ja suoraa indiepoppia, jopa -rockia, ja kyllähän sellaista nyt jaksaa kuunnella. Pakko silti myöntää, että jos tutustuisin Bright Eyesiin tämän levyn välityksellä, en ehkä innostuisi suuresti. Koska Bright Eyes on ennalta tuttu, innostuminen on helpompaa. Tai tiedäpä siitäkään. Kyllä minuun ehkä nimenomaan se tässä vetoaa, ettei niitä countryvaikutteita kamalasti kuule - samanlainen oli tilanne myös Fevers & Mirrors -levyn tapauksessa.

Bright Eyes on aika lailla täysin Conor Oberstin luomus, ja hänen sooloprojektinaanhan se alkoikin. Jokin osa materiaalista on niin rajua, ettei se mitenkään voi olla autobiografista. Minusta tuntuu, että jokin osa materiaalista kumminkin on. Bright Eyesissa ehkä kiehtovinta on lyriikka ja tapa esittää sitä. Lauseet tulevat suusta purkauksina, mikä kuulostaa siltä, että asiat vain on pakko sanoa juuri siten kuin ne sanotaan eikä mikään muu tapa kelpaa tai riitä.

Tältä illalta toivon useita lauluja näiltä levyiltä: Letting off the Happiness, I'm Wide Awake It's Morning (2005), Fevers & Mirrors. Ja sitten joitain yksittäisiä muilta. Toivottavasti ei tule ihan pelkkää The People's Keytä sentään, aiemmissakin on paljon hyvää.