Nytpä tuli sitten Bright Eyeskin nähtyä. Keikka oli kyllä jossain määrin erityinen, mutta taas jäin kaipaamaan vähän turhan paljon.
No, keikkapaikkasta tuli kyllä samantien olo, että jotain erityistä tässä nyt on tekeillä. Radio City Music Hallin esiintymistila on teatterimainen, ja siihen tilaan mahtuu noin 6 000 ihmistä, kaikki istumapaikoille. Tämä keikka oli loppuunmyyty. Yhtäkkiä siellä huomasin, että oikeastaan jopa vähän jännitti.
Itse keikka oli, kuten odottaa sopi, hyvin painottunut tuoreimpaan levyyn. Aiemmin eilen kävelin sitä levyä kuunnellen Manhattanilla, ja on pakko myöntää, että aloin vähän pitää siitä - Shell Games ja Jejune Stars ovat hyviä lauluja, livenäkin. Harmillisesti esimerkiksi Haile Selassieta ei kuitenkaan soitettu.
Vanhemmilta levyiltäkin soitettiin kyllä lauluja, mutta eniten jäi harmittamaan, että ne kaikkein merkityksellisimmät laulut jäivät kuulematta. Vuoden 1998 Letting Off the Happinessilta soitettiin Padraic My Prince, muttei If Winter Endsiä. Fevers & Mirrorsilta soitettiin The Calendar Hung Itself ja An Attempt to Tip the Scales, muttei Sunrise, Sunsetiä. I'm Wide Awake It's Morningilta soitettiin kolme laulua, muttei Luaa tai First Day of My Lifea.
Melkein kaikissa lauluissa oli tiettyä massiivisuutta; Conor Oberstin lisäksi lavalla oli kuusi muuta soittajaa - ja kaksi rumpalia, joista toinen toimi välillä pelkkänä perkussionistina. Mutta kyllä tässä nyt vähän mieleen tuli, että miksi niitä rumpaleita pitää olla kaksi, kun yksikin todistetusti riittäisi. Tästä sitten seurasi se, että maltillisia kokoakustisia lauluja ei varsinaisesti kuultu: hiljaisin oli Oberstin yksin soittama uuden levyn Ladder Song. Ihan kiva laulu, mutta pianolaulu, ja minä olisin nyt niin halunnut kuulla edes yhden laulun, jota säestäisi lähinnä pelkkä Oberstin kitara.
Keikan hienoin hetki oli kappale Poison Oak, joka kuulosti paremmalta kuin levyllä, vaikka hyvältä se kuulostaa levylläkin. Ja sen alussa Oberst nimenomaan soittikin yksin.
Toinen hieno hetki oli Road to Joy, johon Bright Eyesin tiedetään lopettaneen keikkansa useasti. Ikävä kyllä nyt kappale soi encoressa toiseksi viimeisenä.
Encoren viimeisenä soi uuden levyn päätöskappale One for Me, One for You. Täysi antikliimaksi, vihainen olo jäi; kappale loppui taustanauhalta kuuluvaan miespuolisen tahon monologiin, kuten levylläkin. Bändi oli siinä vaiheessa jo lähtenyt lavalta, jonne se ei enää palannut. Sen monologin alle peittyi myös yleisön suurin pauhu, ja monologin päätyttyä syttyivät valot.
Tämä päätöskappalevalinta ärsytti siksi, että Bright Eyesilla olisi oikeasti sellaisiakin lauluja, joiden jälkeen ei enää edes voisi soittaa mitään.
Ärtymys kuitenkin unohtui, kun ulosmenojonossa joku amerikkalainen ilmeisen känninen nuorehko jätkä kysyi minulta sytyttämätön tupakka kädessään leikkisästi The Decemberists -yhteyksistäni: "Do you like The Decemberists? You look like Colin Meloy. Not a bad sign." Lausunnon totuudenmukaisuudesta on vaikeaa sanoa, mutta vähän kyllä nauratti. Sitten kävelin ulos ja valot olivat tosi kirkkaita, kuten nyt siinä ympäristössä valot tapaavat olla.
Ja on The Decemberists minusta ihan hyvä, välillä vähän turhan tasalaatuinen vain.
Bright Eyesiä lämmittelivät Wild Flag ja Superchunk. Wild Flag on portlandilainen neljän naisen rockyhtye, joka taisi soittaa eilen ensimmäisen keikkansa. Tähän pitää tietysti repiä mukaan Elliott Smith: Wild Flagin rumpuja soittaa Janet Weiss, joka on Elliottinkin kanssa soittanut. Itse yhtye oli hetkittäin kiva. Samaa voi sanoa Superchunkista. Tarkempi tutustuminen ennen keikkaa kun oli jäänyt.
Vielä pääesiintyjään palatakseni lavashow oli melkomoisen massiivinen - ja yleisössä paljon teinejä. Bright Eyesilla taitaa olla Amerikassa vähän tällainen lukioikäinen angstimaine. Hämmentävää. Häiritsevääkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti