Sano ei

Kävelin aiemmin tällä viikolla johonkin (tiedän kyllä minne) salibandymailapussi olalla ja kuuntelin pitkästä aikaa vähän The Pains of Being Pure at Heartia mobiililaitteestani. Varta vasten panin laitteeni soittamaan Say No to Love -irtosinglejulkaisua, jonka olen aiemmin jotenkin ihan kokonaan onnistunut sivuuttamaan. Sehän on kiva laulu! Sehän voisi soida diskossa! Minun teki mieli jopa vähän tanssia! Jos minä olisin diskonpitäjä, voisin soittaa tämän laulun!

Videokin on hyväntuulinen. Ihan tulee sellainen olo, että tuohon bändiin voisi olla tosi kivaa kuulua. Voisi soittaa aurinkoisilla ullakoilla ja aurinkoisilla nurmikoilla ja kaikki olisi kivaa. Tämä on aika lailla samanlaista musiikkia kuin Belong-levyn monet kappaleet, mutta niin vain levyn ulkopuolella.

Ja muuten. Say No to Loven b-puoli Lost Saint on sekin hyvä laulu. Painsin tapauksessa kaikkein mainittavinta on, että laulu on aika erilainen kuin yhtyeen muu tuotanto, ja silti ihan hyvä laulu. Kyllähän sen jo Suede ja Manic Street Preachers aikoinaan ovat minulle opettaneet, että b-puolia kannattaa syleillä.

Tämän merkinnän olisin toki ihan hyvin voinut kirjoittaa myös silloin puolitoista vuotta sitten, kun asia olisi ollut mitenkään ajankohtainen, mutta kävi näin: kirjoitan merkintää nyt. Kappaleet tulevat kuunnelluiksi silloin, kun tulevat. Olen joskus huono seuraamaan aikaani. Ja sarja muita kehnoja tekosyitä.